Blackwood

Gwenda Bondin Blackwoodin luki joku mahtavaääninen nainen, että siitä lisäpisteitä.

Ja siitäkin pisteitä, että tämä ya-teos oli jotenkin oikein sympaattinen romansseineen päivineen, pikkukaupungin elämineen ja sen sellaisine. Päähenkilö Miranda oli angstinen, muttei niin kauhean angstinen, että olisi ollut toiminta- tai tunnekyvytön, ja romanttinen sankari (hänen nimensä olen jo unohtanut) oli oikein suotava yksilö.

Niin, tässä hengataan siis Roanoken saarella, josta noin viittä vaille 1600-luku katosi satakunta siirtolaista jälkeä jättämättä. Tämä mysteeri askarruttaa auttaa houkuttelemaan turisteja vielä tänäkin päivänä, jos Bondin kirjaa on uskominen. Sitten eräänä päivänä suunnilleen siirtokunnan verran ihmisiä ottaa ja häviää - heidän joukossaan Mirandan alkoholisoitunut isä. Ja siinäkös on sitten selvittäminen.

Jännite kirjassa kantoi hienosti noin puoleenväliin asti ja sitten vähän lässähti, en tiedä mitä kävi, ei vain yhtäkkiä enää niin kiinnostanut. Ehkä se oli se kohtaus, jossa poliisiautot pillit ulvoen suorittivat kolmen korttelin matkaa neljäkymmentäviisi minuuttia. Kyllä oikeasti olisi ollut sankaripariskunnallamme hieman enemmän kiire kuin kirjan mukaan oli. Ei tämmöinen hidastelu sovi.

Kuuntelin kuitenkin loppuun sillä tavalla tädillisen hyväksyvänä sankarittaren ja sankarin kelpoisuudelle.