C

Diudiu. Tom McCarthyn C meni vähän niinku toisesta silmästä sisään ja toisesta ulos. Ei sillä, että se olisi ollut huono, kun ei ollut, muttei se nyt ollut erityisen huikeakaan, ainakaan siinä mielessä kuin sen käsittääkseni kaikkien muiden Guardianin arvostelijan mielestä on. Ehkä - luultavasti - todennäköisesti - olen vain keskittymiskyvytön.

Jonkinlainen vaihtoehtoinen historia tai historiallinen fantasia C (jonka eduksi on luettava, ettei sen nimeä ainakaan tarvitse lyhentää) kertoo Serge Carrefaxista ja tämän vaiheista aina lapsuudesta ensimmäisen maailmansodan kautta 20-luvun Egyptiin. Tiukasti tarinan tasolla se on paikoin kiehtova ja mukaansatempaava, paikoin hidas kuin mikä. Symbolinen taso olisi ehkä vaatinut enemmän pohdintaa kuin minulta irtosi: omasta näkökulmastani homma käsitteli usein viestintää sekä teknologian että puhtaammin yhteyden näkökulmasta. Päähenkilö Serge oli kummallisen tunteeton, eikä siksi herättänyt ainakaan minussa lukijana tunteita - ja kun tapahtumia kuvattiin hieman etäisen Sergen kautta, ne myös tuppasivat jäämään sekä etäisiksi että osin selittämättömiksi.

Koska C on käytännössä vailla sen kummempaa juonta (siitäkin huolimatta, että Guardianin mielestä koko kirjassa on valtaisa ylätason rakenne, jonka ilmeisesti pitäisi kiinnittää lukijan intohimoinen huomio juonen puutteessakin), loppu tuntui melkoiselta antikliimaksilta - vaikeammat ja raskaammat kappaleet olivat nimenomaan kirjan lopussa. Sitäpaitsi itse haluaisin tuntea jotain kirjaa lukiessani - lähes täysin kylmäksi jättävä opus vaan .. no. Tuntuu turhalta.