Get in Trouble

Kelly Linkin Get in Trouble oli tarinakokoelma, josta pidin koko lailla enemmän kuin edellisestä lukemastani Kelly Linkistä. Tämä johtuu nähdäkseni joko siitä, että

1. Odotukseni olivat paremmin linjassa sen kanssa, mitä saamani piti
2. Kelly Link on kehittynyt kirjoittajana
3. Minä olen kehittynyt lukijana (seikka, jota juuri lopettamani toisen teoksen valossa hieman epäilen)

...tai kaikista yllämainituista.

No oli mitä oli, tarinat olivat jotakuinkin synkkiä, vähän kieroja, sopivasti fantastisia, eivät yhtään eeppisiä vaan hyvin pienimuotoisia ja ihan ehdottoman suositeltavia. Mahdollisesti myös ns. opittu maku, vähän kuin alkoholi.

(Luin tämän kolme kuukautta sitten. Kolme kuukautta! Ilman ensimmäistäkään Sivukirjastopostausta. Thomas Mann oli ajastettu, en enää tiedä, miten kirjablogataan, olkaa armollisia.)

Taikavuori

Osallistuin Reader, why did I marry him? -blogin klassikkohaasteeseen lukemalla Thomas Mannin Taikavuoren.

Taikavuori kertoo Hans Castorpista, joka matkustaa tuberkuloosiparantolaan serkkuaan moikkaamaan, ja päätyy jäämään paikan päälle seitsemäksi vuodeksi.

Ja jestas, miten herkullinen teos! Hans Castorp on jännä hahmo, sellainen, josta ehkä tunnistaa itseään enemmän kuin haluaisi - hän on niin moderni itsetarkkailunsa kanssa. Jos Google olisi tuolloin jo keksitty, Hans Castorp olisi takuulla googlannut tuberkuloosinsa oireita aamut ja illat ja rientänyt keskustelemaan ylilääkärin kanssa huolistaan aina, kun mahdollista.

Hans Castorpin serkku Joachim sen sijaan on ihan eri maata, hän ei ollenkaan halua olla sairas, hän haluaa olla tervehenkinen ja moderni. Mutta minä kyllä ymmärsin Hansia jotenkin paljon paremmin. Aloin itsekin haaveilla seitsemän vuoden oleskelusta keuhkoparantolassa, etenkin luettuani mestan ruokalistoja.

No, sen ohella, että Hans Castorpista löytää itsensä, vaikkei haluaisi - tai ainakin minä löysin - kirja on muutenkin mainio. Eihän siinä paljon tapahdu, vaan tapahtuuko elämässäkään lopulta? Olennaisina mieleeni jäivät myös Hans Castorpin löytämät herrat Settembrini ja Naphta, joiden jatkuva sanasota ja keskustelu vievät kirjasta pitkiä osia. Sitä saattaa jopa vahingossa löytää itsensä ajattelemasta, yrittäessään ymmärtää, ketä kannattaa - vaikka, kuten pitkissä keskusteluissa usein käy, alkaa myös epäillä keskustelun kulkevan ympyrässä.

Yksi kirjan isoista teemoista on aika ja ajan kulku ihmiselämässä. Sen kirja tavoittaa hämmästyttävän hyvin - ei vain pohdiskelun vaan myös rakenteensa kautta. Alussa, kun kaikki on Hans Castorpille uutta, päiväkin kuvataan hitaasti ja pikkutarkasti. Myöhemmin vuodet vain vierähtävät, tekstissä kuten elämässä, ja yhtäkkiä niitä on kulunutkin se seitsemän.

Kun kirjan loppu koitti ja kirjailija jätti jäähyväiset Hans Castorpille, olin vähällä järjestää itsekin pienimuotoisen kapinan. Niin tottunut olin jo tyytyväisenä elämään Hansin kanssa vuoristosairaalassa, tuberkuloosin oireita tarkkaillen.

 --

Mitenkäs haaste? Selättikö se klassikkokammoni? Ei, sillä ei minulla alunperinkään ollut klassikkokammoa. On vain liian vähän aikaa. Mutta sen se teki, että päätin jatkossakin ottaa pari maailmankirjallisuuden klassikkoa tarkasteluun joka vuosi.

A Natural History of Dragons

Marie Brennanin A Natural History of Dragons kertoo vähän niin kuin Englannista (ei kuitenkaan nimeltä Englannista, mutta kaikkihan me Englannin tunnemme vaikka se olisikin puettu fantasiavaltakunnan asuun) ja naisesta, joka aikansa aatelisnaisille epäsopivasti haluaa tutkia lohikäärmeitä.

Kuuntelin äänikirjana. Kokemus oli herkullinen.

Kun päähenkilö Lady Trent kirjoittaa sarjassa muistelmiaan jo vanhana, arvostettuna luonnontieteilijänä, ja lukijaksi on valikoitunut Kate Reading, joka tekee huikean hyvän luennan, on vaikea mennä kovasti pieleen.

Ja kirjakin on oikein hyvä! Virkistävä lohikäärmeisä viktoriaanishenkinen fantasia! Tai ainakin luulen, että kirja oli oikein hyvä, mutta voi olla, että kyse on vain siitä, että Kate Reading oli niin tosi hyvä!

Selvittääkseni, onko kyse kirjan vai lukijan laadukkuudesta aion kuunnella jatko-osankin. Siinäkin on tosin lukijana Kate Reading, joten voi olla, etten pääse mihinkään johtopäätökseen, mutta tutkimusta tehdessäni minulla on epäilemättä hauskaa.

The Grace of Kings

Pitäisikö ihmisen pitää tauko eeppisestä fantasiasta, jos monta sataa sivua sellaista saa lähinnä kyyneleen kohoamaan silmänurkkaan?

Ken Liun The Grace of Kings ei ollut huono kokemus, mutten millään malta näin jälkikäteenkin olla toivomatta, että se olisi voitu tiivistää jonkinlaiseksi puristeeksi. Nyt tekstin paino oli sekä henkinen että fyysinen.

Okei. Asiaan. Kirja oli monella tapaa tosi hyvä ja parani vain loppua kohden, kun hyväksyi, että Liu ei varsinaisesti kuvaa ihmisiä vaan käsittelee yhteiskuntaa, sotaa ja sitä, mitä on okei tehdä hyvien asioiden puolesta ennen kuin itse muuttuu pahaksi asiaksi, ja käsittelee näitä asioita jonkinlaisesta lintuperspektiivistä. Kuin pelilautaa katselisi.

En silti missään vaiheessa rakastunut, en ahminut innoissani, en toivonut takakannen suljettuani, että olispa tätä lisää.

Vastaus kysymykseeni on siis ehkä: pitäisi. Nyt viimeistään pitäisi.

Signaali

Luin Pirkko Saision Signaalin siksi, että Siina kehui sitä, ja tulin näin ottaneeksi ensikosketukseni Saision tuotantoon (turha siellä on rypistellä kulmia nyt, Saisio kirjoittaa käsittääkseni vain hyvin vähän avaruusaluksista, tässäkään kirjassa ei ollut yhtään.)

Kokemus oli aluksi briljantti ja lopuksi oikein hyvä: alun briljanttius olisi ehkä kantanut loppuun asti, ellen olisi jättänyt viimeistä pariakymmentä sivua seuraavalle päivälle ja aamulla huomannut taian menettäneen voimiaan. 

Ensimmäiset parisataa sivua (ja kun kirjassa on 296 melko väljää sivua, tämä ei ole ollenkaan huono prosentti) vuoroin nauroin vatsalihaksia vahvistavasti ääneen ja vuoroin nyökyttelin, että tämä Saisio-niminen päähenkilöpä on asian ytimessä. Lopussa mentiin vähän enemmän fiilistelyn suuntaan, itse olisin halunnut jatkaa alun linjalla, mutta ei se mitään, ymmärrän, ettei kirjailija kirjoita teostaan juuri minun henkilökohtaiselle kevytmieliselle maulleni sopivaksi.

Tulin ajatelleeksi, että jos kenkään on lukumaratoniin osallistumassa, tämä Signaali voisi sellaiseen olla hyvä kirja: sellainen, josta haluaa ehdottomasti lukea aina vielä pari sivua ja näin jättää huomioimatta lapsen, puolison, koiran ja ennen kaikkea kotityöt.

Coming Home & Seeker

Nurinkurin mennään, mutta ei se haittaa: luin ja kuuntelin lisää Jack McDevittiä.

Coming Home tuli kirjastoon, ja sen luin ensinnä ja iloisna. Kävi ilmi, että Coming Home saattaa lopettaa tämän Alex Benedict -sarjan, mitä henkilökohtaisesti pidän suurena vahinkona siitä huolimatta, että tämä nimenomainen opus oli minulle toistaiseksi huonoin McDevitt-kokemus.

Miksi? En tiedä. Aloin pohtia, voisiko kyse olla siitä, että tähän asti olen kuunnellut Alex Benedictit äänikirjoiksi luettuina, ja että teksti vain toimisi niin paljon paremmin äänikirjana - mutta niin tai näin, kirjan kahdesta pääjuonesta vain toinen onnistui olemaan kiinnostava. Toinen sijoittui osin Maahan ja avaruusmatkailun alkuvuosisatoihin, mikä vähän läsähdytti tunnelmaa osaltani. Yksi lempparijutuistani tähän asti on ollut se, miten epäolennainen Maa on sarjassa ollut.

Seeker Alex Benedict -sarjan keskivaiheilta puolestaan kertoo siitä, miten Chase ja Alex selvittävät kauan sitten kadonneen siirtokunnan vaiheita ja kohtaloa. Tämän kuuntelin äänikirjana, ja hitto vie, tämä taas upposi kuin kuuma veitsi voihin. Mysteeri on kiehtova, välireportaasit viihdyttäviä, juonenkäänteet ja Chasen kertojaääni ilahduttavia - tässä oli aika lailla kaikki, mitä McDevittiltäni toivon, vaikkei kirjassa olekaan yhtä isoja ja kiinnostavia kysymyksiä kuin taannoin kuuntelemassani Firebirdissä.

Artemis Awakening

Jane Lindskold on nimi, joka silloin tällöin pomppaa vastaan genressä, mutta tämä Artemis Awakening on ensimmäinen rouvalta lukemani kirja. Ja nytkin kuuntelin, en lukenut.

Lähtökohta on se, että kundi haaksirikkoutuu muinaiselle hurvitteluplaneetalle, jonka geneettisesti modatut asukkaat elävät jotain modernia keskiaikaa. Ei kuitenkaan pimeää, kuten paikalle osunut metsästäjämimmi osoittaa: paikallisilla on yhä jonkinlainen taju siitä, mistä he ovat tulleet, eikä mitään erityistä pelkoa vierasta kohtaan. (Mikä nyt viimeistään todistaa, että geneettisesti modattuja ovat.)

No, nyt se kundi ei sitten kuitenkaan pääse kotiin, kun avaruusalus on säpäleinä, ja niinpä se mimmi lähtee kuskaamaan sitä jonnekin muinaisen sivilisaation raunioille. Kun siellä on kuulemma joku tyyppi, joka voisi ehkä auttaa.

Jostain syystä, jota en osaa tarkemmin eritellä, minulle tuli tästä kirjasta kovasti mieleen Enid Blytonin Seikkailu-sarja. Voi olla, että kaikki johtuu vain siitä, että asioita on kätketty vähän samalla tavalla, eikä teoksilla ole niin mitään yhteistä muuten, mutta lohdullinen lapsuusfiilis palasi silti luokseni.

Muuten kirja oli, no, oli. Tykkäsin siitä, ettei juoni - tai asetelma - moneltakaan osin vastannut alun lupauksia, vaan tarina kiemursi omilla ehdoillaan mihin halusi. Etenkin asetelman jonkinlainen avoimuus ilahdutti: aluksi pelkäsin kovasti, että luvassa on kaikkeen vieraaseen epäluuloisesti suhtautuvia, heinähankoja heiluttavia kyläläisiä. Vaan ei.

Artemis Awakening on sarjan aloitusosa, ja sen verran mukiinmenevä, että mikä on, ettenkö voisi jatko-osankin kuunnella. Ei vuoden äänikirjaelämys, mutta eipä sellaisia toisaalta vuoteen monta mahdukaan.

Through the Woods

Emily Carrollin sarjakuvakirja Through the Woods sisältää pieniä, karmeita tarinoita.

Vähän kuin Neil Gaimanin kertomukset osana Sandman-sarjista, tai jotain. Ei puhkiselitettyjä, mutta ei kovin vaikeitakaan tarinoita - näistä monet muuten naisnäkökulmasta, minkä tajusin vasta tätä kirjoittaessani. Minusta naisnäkökulma on nimittäin luonnollinen ja hieno, enkä pidä sitä mitenkään erityisen huomiotaherättävänä seikkana.

Carrollin piirrostyyli toimii kuin häkä. Tykkäsin ihan kauheasti.

Jos kiinnostuitte, mutta ette vielä rynnänneet kirjastoon, voitte tsekata sen ainoan miesnäkökulmaisen tarinan kirjoittajan webisivuilta.

The Godless

Jos sanoisin, että Ben Peekin The Godless on keskinkertainen eeppinen fantasia, tuskin menisi asteikollani kovasti metsään.

Kirjassa on kaikenlaista. Hieman yllättävä sota kaupankäynnillä elävässä kaupungissa; nuori mimmi, joka pystyy kummallisuuksiin; joitakin palkkasotilaita; yksi omituinen, kuolematon tyyppi ja jumalia, jotka ottivat ja kuolivat ja nyt sitten ovat kuolleita tai elossa tai jotain, vähän epäselväksi se jäi.

Isona etuna mainittakoon ehkä se, että Peekin hahmot ovat etnisesti hyvinkin erityyppisiä, mikä tietty on aina ihan kiinnostavaa. Muuten kokemuksena vähän valju: ei mitään erityisen hyvää, ei mitään erityisen huonoa. En itkenyt ilosta tai surusta kirjan loppuessa.

Mitä nyt olen blogeja seuraillut, Peekin opus on kai tämän vuoden isoja juttuja - nyt en sitten tiedäkään, miksi se ei itseeni iskenyt. Vikahan voi olla lukijassakin: mammuttimaisten fantasiaromaanien äärellä hyvin vietetyn nuoruuteni jälkeen en oikeastaan nykyään jaksaisi millään tarttua mihinkään, missä on yli 350 sivua ja miekka kannessa. Ja aina kun kuitenkin tartun, sillä kokemukset ovat sitä varten, että niistä ei opita, on jälkimaku väsynyt ja kaurapuuroinen.

The Winter Boy

Jollain tasolla kevään ristiriitaisin lukukokemus oli Sally Wiener Grottan The Winter Boy.

Teoksessa nuori poika tulee - toisten nuorten poikien kanssa - laaksoon, koulutettavaksi. Poikia opettavat alleshat, vanhemmat naiset, jotka edustavat oppilailleen jokaista naista, jonka kundit tulevat elämässään kohtaamaan. Talvi on lyhyt ja paljon on opittavaa etenkin kuumakallella, Rylillä, josta tulee kirjan toinen, alkuun hyvinkin rasittava päähenkilö.

Kun osa kirjasta kuljetaan kundin kanssa, isompi osa kävellään hänen opettajansa Rishanan ja pieni osa muiden alleshojen kautta. Tarinoiden kautta opitaan jotain maailman historiastakin.

Lukijana ärsyynnyin asioista, jotka Grotta tavallaan ottaakin kirjassaan käsittelyyn: kaavamainen, lähes rituaalinomainen opettamistapa tuntui joustamattomalta ja manipulatiiviselta - mutta ei vain minusta vaan enenevässä määrin myös Rishanasta. Sinänsä hyvään systeemiin rakentuneet ristiriitaisuudet ja heikkoudet tuntuivat aluksi tukahduttavilta, mutta mitä enemmän ne kirjassa esiin nousevat, sitä terveemmällä pohjalla tuntuu yhteisökin olevan (lukukokemuksesta puhumattakaan.) Vaikka Rylin mekastus kirjan alkupuolella oli rasittavaa, jollain tasolla se oli siis kuitenkin myös hyvin ymmärrettävää. Välillä teki itsekin mieli paiskoa tavaroita.

Vaikka kirjan alku oli sekä pitkä että loputon, loppua kohden lukukokemus siis paranee. En vain ole varma, paraniko se siinä määrin, että tartun jatko-osaan - joiden tulo oli, sen myönnän, jonkinasteinen pettymys. Tältä kirjalta jos miltä olisin kaivannut jonkinlaista tarinan kursimista kasaan.

The Language of Dying

Sarah Pinborough kirjoittaa ... aika paljon - ja sen paljouden keskellä on välillä vaikea uskoa, että kirjoissa säilyy myös laatu. Mutta The Language of Dying on hyvä teos, hyvä ja lyhyt.

Kirjassa nainen hoitaa kuolevaa isäänsä. Kuoleminen on raskas prosessi sekä kokijalle että mukana kulkeville, ja lukijallekin - sen verran konkreettiseksi Pinborough sen tekee.

Vaikka kirja on lyhyt, siihen mahtuu paljon: perheen sisäisiä ristiriitoja, menneisyyttä ja jotain, mitä ei oikein voi todeksi uskoa. Heittämällä heikoimmaksi ja vaikeimmin uskottavaksi elementiksi nousee melkein kökköä saippuaoopperaa muistuttava päähenkilön taustatarina - on hieman kummallista, miten tarinan fantastinen elementti tuntuu paljon todemmalta ja uskottavammalta kuin realistinen kuvaus.

Descent

Ken MacLeodin Descent pelaa ufosieppauksilla ja salaliitoilla, valvontayhteiskunnalla ja vaikka millä.

Ryan kokee kaverinsa kanssa teini-iässä jotain, joka vaikuttaa hänen elämäänsä melko pitkän aikaa jälkikäteenkin: mahdollisen ufosieppauksen. Ehkä. Koska Ryan ei kuitenkaan ole kovin herkkäuskoinen, hän ei niele ilmeisintä selitystä tästä eikä oikeastaan mistään muustakaan asiasta.

Ja kaikki tapahtuu Skotlannissa. Megalomaaninen plussa.

Minulle Descent oli kerrassaan mainio kokemus. MacLeod kirjoittaa hyvin, ja kirjan juoni on mahtavalla tavalla sekä kasassa että toisaalta tarpeeksi sotkuinen - harvaan asiaan tulee lopullista vastausta. Lukija jätetään tutkimaan viimeisintä versiota totuudesta, ja onko sekään toisaalta totuus vai vain päähenkilö Ryanin näkemys?

Ryan on myös henkilönä etenkin moraaliselta kannalta aika vaikea, vaikka lukijana hänestä kyllä pidinkin. Tyyppi tekee asioita, joista ei tietenkään voi olla ylpeä, mutta tekee silti.

Hyvä teos. Lisää MacLeodia mulle.

Unquenchable Fire

Rachel Pollackin Unquenchable Fire oli ihan hulvaton.

Siinä maailma on jotenkin todella myyttinen paikka. Enteitä siellä, ihmeitä täällä, outoja tapahtumia joka puolella. Ja sitten päähenkilö Jennifer huomaa olevansa raskaana, noin vain, eikä voi tehdä aborttia, sillä vaikka hän mitä yrittää, se ei vain onnistu. On voimia, jotka haluavat Jenniferin vauvan syntyvän, ja siinä ei paljon äpöstellä.

Alku oli takkuista, mutta sitten kun pääsin kirjan kanssa vauhtiin, se oli yllättävän ja riemastuttavan hieno kokemus. Jennifer, joka ei halua olla mikään neitsyt Maria eikä kenenkään sätkynukke, ei kohtalon toteuttaja, eikä etenkään hoidella mitään rituaaleja vain siksi, että yhteisö sellaista vaatii, onnistuu jollain tavalla vapauttamaan vähän lukijaansakin.

Osa kokemuksen riemusta johtui ehkä siitä, että vaikka oma taannoinen raskauteni oli toki täysin maallinen, Jenniferin kokemukset olivat silti tunnistettavissa: raskaana olevan keho ei ole enää hänen omansa. En ole yhtään varma, olisinko digannut kirjasta näin paljon jos en olisi puskenut maailmaan yhtä lasta.

Mutta ehkä olisinkin, sillä Jenniferistä oli vaikea olla pitämättä.

The Bones of the Old Ones

Otin Howard Andrew Jonesin The Bones of the Old Ones -opuksen kuunteluun pestessäni taannoin ikkunoita.

Anteeksi, en voi olla käyttämättä tätä(kin) tilaisuutta rehentelyyn. Minä. Olen. Pessyt. Ikkunat. Ihan itse.

No mutta asiaan. The Bones of the Old Ones on jatkoa The Desert of Souls -kirjalle, josta pidin, ja tästä pidin ehkä vielä vähän enemmän, tässä oli romanttinen kuvio, joka nähdäkseni päättyi ihan eri tavalla kuin tällaisissa yleensä romanttiset kuviot päättyvät, kyllä en voinut olla tykkäämättä.

Ja oli juonikin, ei sillä, ja lentävä matto, ja naisten oikeuksia ja mahdollisuuksia sivuttiin ohimennen, ja sama hyvä lukija kuin edellisessä kirjassa ja kaikkea.

Toiveikkaana täällä odottelen kolmatta osaa äänikirjaksi luettuna, sillä kyllä ihmisen on joskus sallittua viihtyä, vaikka sitten vähän epäilyttävästi jonkun länkkärin tuhat ja yksi yötä -henkisen tarinan parissa.

The Mechanical

The Mechanical kertoo Jaxista, joka on mekaaninen tyyppi, ja ranskalaisesta markiisitar Berenicesta,  joka ei ole, ja pastori Luuk Visseristä, ja maailmasta, jossa mekaanisia tyyppejä surutta hyödyntävä Hollanti on maailmanvalta ja Englannista ei puhuta sanallakaan, kuinka virkistävää, ja Hollannin vastapoolina on Atlantin toiselle puolelle paennut Ranskan hallinto, joka (kieltämättä vähän oma lehmä ojassa -henkisesti) vastustaa mekaanisten tyyppien hyväksikäyttöä, ainakin yksipuolista, vain Hollannin harjoittamaa hyväksikäyttöä. Ja kaikki tämä kunnon höyrypunk-aikakautena.

No jo oli pitkä ensimmäinen lause ja kappale. Enkä silti saanut edes kirjoittajaa mahdutetuksi mukaan: hän on Ian Tregillis. Ja The Mechanical on ensimmäinen osa oletettavasti kolmiosaista sarjaa.

Minulle The Mechanical oli konseptuaalisesti parempi kuin lukukokemuksellisesti, en tiedä, onko tuossa edes mitään järkeä, mutta näin kävi. Siinä on tosi paljon hyvää: uudenlainen maailmanjärjestys, pohdintaa vapaasta tahdosta, paljon erilaisia harmaan sävyjä ja vain hyvin vähän helppoja ratkaisuja, ja, ehkä tärkeimpänä, kutimoiva kersantti.

Valitettavasti (lukuunottamatta niitä kohtia, joissa fiittasi neulova kersantti, ja ne kohdat eivät prosentuaalisesti paljon tekstiä rasita) itse lukemisen prosessi ei jotenkin sujunut. Laskin kirjan käsistäni lähinnä helpottuneena siitä, että se vihdoin loppui.

Jatko-osaan mennessä pitää käydä itsensä kanssa tiukka keskustelu siitä, oliko konseptuaalinen niin hyvää, että se peittoaa lukukokemuksellisen raskauden. Se on nyt jo selvää, että jos jatko-osassa ei esiinny kersantteja neuletöidensä kanssa, tapahtuu kamalia.

The Peripheral

Teistä en tiedä, mutta mulla on silleen, että aina kun avaan uuden William Gibsonin, koen harteillani sen taakan, jota uskon Gibsonin roudaavan mukanaan jatkuvasti: että kun kerran on ollut cyberpunkin profeetta, jokaisen uuden opuksen pitäisi olla samalla tavalla tajunnanräjäyttävä.

(Ehkä Gibson ei koe tällaisia paineita. Missä tapauksessa en ymmärrä, miksi minun pitää niiden kanssa jatkuvasti painiskella. MINÄ OLEN VAIN LUKIJA, VOI HYVÄN TÄHDEN.)

The Peripheral kertoo kahden aikajanan kohtaamisesta, tavallaan. Toisaalla olemisesta virtuaalisesti ja kuilusta, jota ei voi ylittää, vaikka ehkä haluaisi, vai haluaisiko sittenkään (jossakin kohdassa vähän ajattelin, että yksi tyyppi olisi ehkä halunnut, mutta Gibsonin tyyli on ajoittain niin vähäeleinen, että hänen henkilöhahmojaan on vaikeampi lukea kuin oikeita ihmisiä. Ja väliäkö silläkään sitten, juuri tästä syystä en kiintynyt heihin ollenkaan.)

Se, mikä alkoi turhauttavan rasittavana - Gibson jos kuka tuntuu nauttivan siitä tunteesta, jossa ihmiselle syntyy kun hän kirjan alkuun ei tiedä mistään mitään eikä ole välineitä, joilla ottaa selvää - päätyy yllättävän vauhdikkaaksi seikkailuksi.

Fiilikseni kirjan lopulla oli jotakuinkin näin:

- alun kauheat paineet

- kirjan alkupuolen sumussa kuljeskelu

+ vinkeä perusajatus

- hahmot, joista ei ota selvää

+ oikeasti toimiva juoni, kun se vauhtiin pääsee

+ muutama ihan loistava hahmo

------------------------------------------------------------

= plussan puolella, ei uutta profetiaa

Näin. Ja seuraavan Gibsonini haluan vailla stressiä.
 

Can't We Talk About Something More Pleasant?

Nyt en enää muista, mistä bongasin Roz Chastin sarjakuvamuotoisen omaelämäkerrallisen teoksen Can't We Talk About Something More Pleasant? mutta odotin selkeästi saavani jotain järkyttävän hauskaa perheturinaa.

Oikeasti kyseessä oli pikemminkin vanhempien vanhenemisesta kertova karu tarina. Hauskakin, joo, mutta enimmäkseen karu.

Sillä kyllä vanheneminen nyky-yhteiskunnassa voikin olla aika karua.

Kirja on jotenkin todella rehellisen oloinen. Chast kertoo kaikki - tai ainakin niin paljon, että tuntuu kaikilta - tunteensa melko lailla peittelemättä. Eivätkä ne tunteet missään nimessä aina ole kauniita, tuskin missään perheessä ovat, mutta Chast ei (nähdäkseni jokseenkin karun lapsuutensa ajoilta periytyviä) tunteitaan juuri peittele, eikä ole syytäkään - hänen tunteensa eivät enää ketään satuta.

Niin, että vaikka välillä kirjaa lukiessa nauraa - kauhusta - fiilis, joka jäi, oli vähän surullinen. Ensinnä vanhuuden ongelmallisuuden vuoksi ja toiseksi, koska Chastin kokemukset nyt vain herättävät empaattiset fiilikseni.

Shades of Earth

Beth Revisin Shades of Earth päättää trilogian, jossa Amy matkustaa avaruudessa, Amy matkustaa lisää avaruudessa ja Amy laskeutuu planeetalle.

Tämä viimeinen osa planeettoineen oli selkeästi kiinnostavampi kuin melkoiseksi pannukakuksi jäänyt kakkonen. Tarjolla on silti tuttuun tyyliin varsin draamantäytteistä ja helposti alas surahtavaa tekstiä, että ei huolta tässä suhteessa.

Viihdyin kyllä, vaikka opuksen juoni marssii eteenpäin pöljien ihmistensä varassa ja etenkin osin kasvottomaksi jäävän pahispuolen kuvaus horjahteli himpun verran epäuskottavan puolella. Ja siitäkin huolimatta, että teini-ikäisen romanssin kuvauksena sarja on minusta edelleen vähän kiusallisen puolella.

The Just City

The Just City on Jo Waltonin kunnianosoitus Platonin Valtiolle, teokselle, jonka hän oli omien sanojensa mukaan lukenut liian aikaisin.

Minä en ole lukenut Valtiota ikinä, joten liityn ehkä kategoriaan "liian myöhään", mutta The Just City oli silti huikea teos. Siinä Apollo ja Pallas Athene ottavat osaa pikku kokeeseen: joukko filosofeja eri ajoilta päättää kokeilla, olisiko Platonin valtio mahdollista rakentaa.

Oikeudenmukaisen kaupungin kasvua seurataan kolmesta näkökulmasta: ääneen pääsevät yksi perustajista, yksi kaupunkiin tuoduista lapsista ja Apollo, joka muuttuu kuolevaiseksi oppiakseen jotain.

Olen ajatellut The Just Cityä enemmän kuin mitään muuta teosta hetkeen. Se tuo Platonin valtion ihan iholle, toisaalta sillä tavalla, että miksi emme voisi olla näin, miksi emme kaikki voisi pyrkiä olemaan parhaita itsejämme, ja toisaalta sillä tavalla, että Platon ei todella tiennyt mistään mitään, ei ainakaan ihmisistä.

Yllättävän inspiroiva teos, ja hauskakin, etenkin kun Sokrates pääsee vauhtiin. (Jos kohta seksuaalisen väkivallan runsaudesta haluaisin varoittaa niitä, jotka sellaisesta eivät halua lukea.) Ja nyt juuri luin, että jatkoakin on tulossa ja haluaisinkin nyt hetken juosta ympyrää ja huutaa ilosta.

JA AINIIN! Saatte tämän kirjastosta e-kirjana. Kyllä on elämä hyvä.

Europe in Autumn

Europe in Autumn oli teos, josta olin kuullut hyvää, ja jota innolla odotin. Dave Hutchinsonille haitaksi menin kuitenkin lukemaan tämän juuri uuden Kazuo Ishiguron jälkeen, ja, no niin, voi sentään.

Europe in Autumnissa on fragmentoituvassa Euroopassa toimiva kuriiriverkosto, joka on niin pölö, että siihen kirjassakin usein kiinnitetään huomiota. Verkostossa hommat satunnaistyöläisenä aloittaa Rudi, virolainen kokki, mistä muuten pisteet, oli tosi virkistävää lukea kirjaa, joka osin jopa sijoittui eteläiseen naapurimaahan. Lontoo oli ihan tylsä Viroon nähden.

No mutta kuitenkin. Tulee viitteitä siitä, että kaikki ei olekaan vaan harmitonta tavaran liikuttelua paikasta toiseen.

Lopulta kirja oli myönteinen ja palkitseva lukukokemus, vaikka vielä puolivälissä mietin, miksi luen näin tukkoista trilleriä. (No siksi, että ihanan Ishiguron jälkeen MIKÄ TAHANSA OLISI VARMAAN OLLUT TUKKOINEN TRILLERI. Paitsi ehkä joku LeGuin. Mikä taas olisi ollut vain ongelman siirtämistä eteenpäin.)

Lukekaa te tämä jossain paremmassa tilanteessa ja kertokaa, paraniko se.

The Buried Giant

Olen tähän asti ikinä lukenut Kazuo Ishigurolta vain Never Let Me Go:n, joten vähän jännitti tarttua tähän uuteen The Buried Giant -teokseen. Ja niin kai on jännittänyt monia muitakin, kun suosikkikirjailija on mennyt ja sortunut fantasiakirjallisuuteen.

Genrerajat ovat ihan kamalia, jos ne estävät ihmisiä tarttumasta tähän utuiseen muistia, muistoja ja - no, sotaa käsittelevään teokseen.

Vaikka näennäisesti kirjan voisi luokitella miekka ja magia -kirjallisuudeksi, se on lopulta kaikkea muuta. Päähenkilönä on vanha pariskunta; matka, jolle he lähtevät, ei ole karttaa halki laukkaava riehakas kulkue vaan hyvin ihmisen mittainen matka; eikä väkivallassa ole mitään kaunista tai jaloa. Henkilöt ovat menneiden valintojensa kyyryyn painamia.

Hieno kirja. Ihan siis kerta kaikkiaan.

Prophecies, Libels & Dreams: Stories

Ensikosketukseni, mutta ei taatusti kuitenkaan viimeinen kosketukseni Ysabeau S. Wilcen tuotantoon oli riemastuttavaksi äänikirjaksi luettu tarinakokoelma Prophecies, Libels & Dreams.

(Olen marinoinut hyllyssäni yhtä toista Wilceä, ja nythän siihen pitää siis tarttua pikimmiten.)

Prophecies, Libels & Dreams on sarja tarinoita, jotka sijoittuvat Califan valtakuntaan - ilmeisesti tämän valtakunnan pitäisi muistuttaa kultakuumeen aikaista Kaliforniaa, mutta teille voin kertoa, että minut "Califa" ohjasi vain ajattelemaan Tuhannen ja yhden yön tarinoita. No, onpahan nyt varmistettu, että toisesta kuuntelukerrasta tulee ihan erilainen kuin ensimmäisestä.

Niin tai näin, kirja on, kuten jo sanoin enkä parempaa sanaa keksi, riemastuttava! Ihana! Siinä löyhänä kehystarinana on kuivia kommentteja historioitsijalta, joka järjestään kiistää kaiken, mitä tarinoissa kerrotaan, mutta kun kyse on kirjasta, jossa teksti, hahmot ja juoni kilpailevat keskenään sillä, kuka on leikkisin, lukija tietää tasan, ketä uskoa.

Mahtava teos.

The Mirror Empire

Odotin Kameron Hurleyn The Mirror Empiren olevan jotenkin paljon raskaampi kuin se sitten lopulta oli.

Alun perin luin The Mirror Empiren oikeastaan vain julmistuttuani siitä, ettei kirjaston e-kirjastossa yhtäkkiä ollutkaan monisivuisen toivelistani tärkeimpiä opuksia vapaana. Mutta voihan sitä aikansa huonomminkin käyttää. Vaikka tunkemalla tikkuja kynsien alle. Tai syömällä karkkeja, joista ei pidä.

No, öööö.

Hurley kirjoittaa kirjassaan vähän jotenkin lähes post-ihmisistä, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Kulttuuri ja kaikki on niin vierasta, ettei tunnu aivan luontevalta yhdistää niitä evoluution tähän pisteeseen. Tai, no, kulttuurit, sillä Hurleyn luomassa maailmassa niitä on useita - ja samalla kyseessä on kaksi rinnakkaismaailmaa.

Lukeminen ei silti ole mitään suossa kahlaamista, vaan aivan sujuvaa. Tosin kirja on niin häkellyttävän, viston ja tarkoituksettoman väkivaltainen, että ajoittain etoi. Moraalinen epämääräisyys kirjan hahmoilta on sinänsä vielä ihan hyväksyttävissä, mutta Hurleytä lukiessa on ennenkin tullut sellainen olo, että kirjailija on päättänyt, että nyt ei kellekään pidä tuleman hyvä mieli.

En siis oikeastaan tunne saaneeni teoksesta irti muuta kuin keveyden irtautua Hurleyn tuotannosta - huomaatte ehkä, että blogin makrotrendi on ollut opetella, ettei kaikkea Locuksen listalle nousevaa tarvitse lukea - mutta jotain se on sekin. Se keveys siis. Heippa, Hurley, sanon minä nyt kevyesti.

Cibola Burn

Nythän on niin, että voisi ehkä kysyä, miksi ylipäänsä luen James S. A. Corey -kollektiivin teoksia, jos ensimmäinen reaktioni uuteen kirjaan on "ei kai taas". Mutta se on sanottava, että vasta tässä neljännessä osassa, Cibola Burnissa, päästään ikään kuin asiaan. Niin, että eipäs esitetä ikäviä kysymyksiä siellä takarivissä.

Kolmannesta osasta muistamme avaimet maailmankaikkeuteen, ja sitä sentään emme muista, että joku pieni aurinkokunnan ulko-osien posse olisi ottanut ja asuttanut yhden madonreiän päässä olevan planeetan, mutta näin nyt kuitenkin kävi, ehkä sitä ei kolmososassa edes kuvattu, niin sen täytyy olla.

Ja sitten tämän madonreiän päässä olevan yhdyskunnan perään lähtee Inha Megakorporaatio™. Ja James Holden, tiätty.

No, vaikka Cibola Burn pääsikin asiaan, ja on nähdäkseni näistä sarjan opuksista jollain tasolla parhain ja innostavin (tähän asti), on tässä sitä masentavaakin puolta. Nimittäin siirtokunnan ja Inhan Megakorporaatio™:n turvallisuusjohtajan, silkka natsi, tietäähän sen, välinen sota. Ja Holdenin yritys huutaa, että riita poikki ja voita väliin.

Ahem. Niin sitä vain siis, että kun ollaan vieraalla planeetalla, jossa on merkkejä vieraasta sivilisaatiosta, niin kyllä minä sen uskon, että ihmiset siellä vain keskenään tappelevat, mutta miksi James S. A. Corey -kollektiivin pitää keskittyä kuvailemaan tätä tappelua, sitä en ymmärrä. Kun olisi se planeetta. Sivilisaation jämineen.

Että vaikka tavallaan on sarjassaan toistaiseksi paras, en voi täysiä pisteitä antaa.

P. S. Holden on minusta rasittava.

Trigger Warning

Alkuintrossaan Neil Gaiman selittää kokoelmansa nimen alkuperää: trigger warning on varoituslätkä asioille, jotka saattavat laukaista näkijässään esimerkiksi posttraumaattisen stressireaktion aiemman traumaattisen kokemuksen vuoksi.

NO. Koska Gaiman kirjoittaa synkähköä fantasiaa, hän oli päättänyt antaa kokoelmalleen nimeksi Trigger Warning ennen kuin joku muu tägää tyypin fiktion tällä tavoin.

En tiedä teistä, mutta minä koin tämän luotaantyöntävän itsetietoisena. Toisaalta taas Ursula K. LeGuin, joka kokoelmaansa esitellessään iloisesti myöntää pitävänsä monista novelleistaan edelleen ihan todella paljon, ei herätä ollenkaan tällaista reaktiota. En osaa sanoa, onko kyseessä joku aito ero tekstien sävyissä vai se, että konstruktioni siitä, millainen tyyppi Neil Gaiman on, värittää havaintojani.

Tähän nähden Trigger Warning ei ole ollenkaan huono kokoelma, jos kohta se ei - minusta - nimensä antamaa lupausta pidä. Paikoin se on ihan todella hyvä kokoelma, ja vaikka välillä se on ihan todella raivostuttavan kikkaileva (A Calendar of Tales pohjautuu fanien twiitteihin, voi hyvän tähden) senkin voi antaa anteeksi, sillä kikkailun seuraukset ovat usein todella mainiot (millä tarkoitan, että A Calendar of Tales jäi mieleeni erityisen myönteisenä elämyksenä). Gaiman on edelleen mielestäni parhaimmillaan lyhyessä muodossa, ja siksi on toki iloista, että häneltä novelleja julkaistaan.

Kokoelma olisi ollut vielä parempi, jos en olisi juuri hieman aiemmin lukenut itkettävän hyvää LeGuinin kokoelmaa, joka oli Gaimanille armoton mittatikku.

Something Coming Through

Olin varmaan jo kertaalleen hyvästellyt Paul McAuleyn, mutta sitten hänen uusi kirjansa kuulosti kiinnostavalta ... no niin, ja ajattelin myös, että ehkä hänelle tulee paha mieli. Toisaalta, tuskin tulee.

Something Coming Through oli paljon helpommin lähestyttävissä kuin se edellinen sarja, jota en jaksaisi muistellakaan, eikä sinänsä ollenkaan pöllömpi, vaikka ei mitenkään hiuksianostattavan yllätyksellinenkään.

Muukalaislaji, jackaroot (voimme tästä ehkä päätellä, että alienimme näyttävät shakaalin ja kengurun risteymältä) ovat lahjoittaneet ihmiskunnalle madonreikäteknologiaa ja kaikenlaisia muita artefakteja, jotka ovat mullistaneet merkittävästi joitakin asioita, ja merkittävästi jättäneet mullistamatta ihmiskunnan perusluonnetta.

Maan päällä Chloe seuraa vaistoaan ja sotkeutuu ties mihin; Mangala-nimisellä planeetalla poliisi nimeltä Vic ... sotkeutuu ties mihin.

Oikeastaan kirjan voisi summata sillä tavalla, että kahden henkilön konvergoituvat aikajanat kohtaavat jotain kolmannen asteen yhteyden henkistä, ja todeta lopuksi, että juuri minun näkökulmastani McAuley ei edelleenkään ole planeettamme vetävin kirjoittaja. (Mutta ehkä hän on sitä juuri sinulle? Kokeile!)

Silti, universumissa piisaa laajuutta ja syvyyttä, joten jos tälle tulee jatkoa, voin siihen heikkona hetkenä tarttuakin.

2 x Genevieve Valentine

Koska olen kuullut paljon myönteistä Genevieve Valentinesta, luin ja kuuntelin pari hänen opustaan.

Ensimmäinen, e-kirjana kirjastosta mukaan tarttunut The Girls at the Kingfisher Club on 1920-luvulle sijoittuva uudelleenkerronta 12 tanssivaa prinsessaa -sadusta. Toinen, Persona, oli äänikirjaksi luettu scifistinen trillerihkö politiikasta.

The Girls at the Kingfisher Club oli paikoin hyvä, mutta etenkin alussa niin kieroutuneen ahdistunut, että tuota noin. Kaksitoista sisarusta elää tiukan isänsä talossa hiipien öisin tanssimaan ja juomaan skumppaa - näistä lähtökohdista olisin suoraan sanottuna toivonut poreilevampaa tekstiä, mutta sitä ei tarjottu.

Ollakseni tosin reilu, kun alun ahdistusta tiukennetaan kuin jousta, puolivälin jälkeen tuleva toimintaan räjähtäminen (huom! Ei Hollywood-toimintaleffan tyyliin!) on varsin tyydyttävä hetki.

Kaikkinensa kuitenkin myönteinen lukukokemus - en malta odottaa, että Catherynne M. Valente saa valmiiksi oman 1920-luvulle sijoittuvan versionsa 12 tanssivaa prinsessaa -sadusta, jotta voin sitten verrata niitä. (Kyllä. Tämmöinen yhteensattuma.)

Personakin oli ahdistunut. Ahdistuksen määrää kasvatti äänikirjan lukija, jonka tunnevalikoimasta etenkin ahdistus on hyvin edustettuna.

Personassa päähenkilö edustaa maataan jonkinlaisissa globaaleissa missikisoissa, jossa kukin maa lähettää kansainväliseen järjestykseen oman edustajansa. Edustajaa ei suinkaan valita vain poliittisen taidon vaan myös kauniin naamataulun vuoksi, eikä kukaan tai mikään ole sitä, miltä näyttää.

Sitten päähenkilöä päin ampuskellaan, ja hänet pelastaa nuori reportteri, ja tästä kaikesta seuraa nähdäkseni hieman triviaali trilleri, joka ei juuri pelota, mutta joka saa ainakin äänikirjaa kuuntelevan toivomaan, että voisi läpsiä molempia draaman kuninkaallisia ympäri korvia.

Fiilikseni Valentinesta ovat nyt siis hieman kaksijakoiset. Toisaalta hän selvästi osaa kirjoittaa, toisaalta tunneskaala on makuuni turhan yksipuolinen.

Metatropolis

Kuuntelin taannoin Metatropolis: Green Space -teoksen, josta diggasin sen verran, että palasin sarjan alkulähteille ja kuuntelin ykkösosankin. Sen nimi on puhtaasti Metatropolis.

Nyt täytyy sanoa, että tämä ykkönen oli ihan kultaa, ja tätä vasten katsoessa oli selvää, että kolmososaan oli sekoitettu sitten melko lailla hiekkaa. Kirjoittajakaartikin on ykkösosassa suppeahko: mukana ovat Elizabeth Bear, Tobias Buckell, Jay Lake, Karl Schroeder ja John Scalzi.

Metatropolis on parhaimmillaan jonkinlainen manifesti tulevaisuudelle: kauhea ja innostava. Se herättää toivoa, pelkoa ja halun hommata pikaisesti fillari.

Oikeastaan haluaisin, että kaikki uuden hallituksemme ministerit ottaisivat ja lukisivat opuksen oitis ja tarkkaavaisesti. Tulevaisuus tulee varmasti olemaan toisenlainen kuin nykyisyys, ja meistä on paljolti kiinni, minkälainen.

Lukekaa. Kuunnelkaa.

The Iron Trial

Holly Blackin (jota vähän fanitan) ja Cassandra Claren (jota en niinkään fanita) yhteistuotos The Iron Trial on vähän kuin Harry Potter, mutta...

...tietyllä kiepahduksella, joka tekee koko hommasta melkoisen tyydyttävän tavalla, johon pelkkä pastissi ei olisi ikinä yltänyt.

Silti on pakko sanoa, että ilman H. Potteria tämä Callum Huntin matkasta velhokoulun ekaluokkalaisena kertova teos ei toimisi niin hyvin kuin se lopulta toimii; siihenhän tässä tavallaan luotetaankin, luulen, että yleisö on Potterinsa tavannut alusta loppuu, lopusta alkuun ja pari kertaa sivuttainkin.

Tekstiltään opus on menevää ja sujuvalukuista nuorten fantsua. Rouva Blackin kontribuutio on selvästikin ollut ainakin hillitä rouva Claren taipumusta draamaan - niin, että teos on oikeastaan enemmän hauska kuin melodramaattinen (teini-ikäisistä päähenkilöistään huolimatta, OMG, onko tämä edes mahdollista) ja muutenkin aika kirpakka välipala. Vähän kuin ne happamat karkit, joita en saa syödä, koska ne mädättävät hampaani.

Ja jatkoakin piisaa. Saatan hyvinkin lukea.

Foxglove Summer

Foxglove Summerissa Ben Aaronovitch päästää Peterin pois Lontoosta. Tai käskee, sillä eihän kaupunkilaispoliisimme ole tietenkään onnesta aivan litteä maaseudulle joutuessaan.

Ne meistä, jotka jostain omituisesta syystä diggaavat Brittein saarista kaikissa niiden olomuodoissa sen sijaan ovat iloisia. Kuten minä.

Foxglove Summer on aika perusvarma Aaronovitch. Suuri juoni ei ihan järkyttävästi etene, mutta kirjan juoni on sujuva ja Aaronovitchin teksti mainiota. Vähän päästään käsittelemään Peterin fiiliksiä ystävän ja toveripoliisi Lesleyn vahingoittumisen vuoksi; tässä en voinut olla miettimättä, kuinka paljon (minusta osin turhakin) kritiikki Peter-Lesley -suhteesta on hommaan vaikuttanut. Jotenkin olen silti aina kokenut, että Aaronovitch ei turhaan kaunistele kenenkään fiiliksiä, ja se on hyvä se.

Jos näistä tykkää, tykkää varmaan tästäkin, ja mä tykkäsin tästä muistaakseni enemmän kuin edellisestä.

Cold Steel

Cold Steel on viimeinen osa Kate Elliottin trilogiaa, jonka nimeä en jaksa selvittää, ja se sai minut melkein vieraantumaan lukuharrastuksesta.

Voimallinen opus, siis.

Cold Steel ei kuitenkaan ole mitenkään älyttömän huono. Itse asiassa, paikoin - ja etenkin dialogipaikoin - se on briljantti.

Mutta se on yli 700 sivua pitkä. Juonenkäänteitä piisaa niin, että niillä ruokkisi koko lammasfarmin. Jos olisin jaksanut, olisin piirtänyt kaavion siitä, mitkä kaikki juonenkäänteistä olivat erityisen turhia, mutta kun olin tämän kahlannut läpi, keksin paljon parempiakin tapoja käyttää aikaani, kuten esimerkiksi keittiökaakeleiden puhdistaminen hammasharjalla. Kaiken lisäksi epäilen, että kirjaan olisi jäänyt 200 sivua, kun siitä olisi poistanut kaiken turhan.

Nyt, jos teos olisi sisältänyt 700+ sivua sitä mahtavaa dialogia, ja hieman laukkaa paikasta toiseen, en ehkä olisi valittanut, mutta tällaisenaan, kun kirjan lukeminen kävi työstä muuten, paitsi etten saanut liksaa, koen oikeudekseni hieman narista ja huudella kunnollisten kustannustoimittajien perään. Kunnollisella tarkoitan sellaista, jolla on kirves ja tahtoa käyttää sitä.

The Bees

Laline Paullin The Bees tuntui jotenkin suorastaan väijyvän lukulistalleni pääsyä. Lopulta annoin periksi ja varasin opuksen kirjastosta.

Alun alkaen en siis ollut kovin kiinnostunut. En juuri välitä antropomorfismista (ja nyt, kun tämän sanon, varmasti muistan heti kohta kuusitoista kirjallista esimerkkiä, joita rakastan juuri antropomorfismin vuoksi) enkä täten tippaakaan innostunut kirjan kuvauksesta, jossa ensivaikutelmani mukaan rohkea ja itsenäinen mehiläinen jotain jotain jotain. (Ja nytpä saitte siis jonkinlaisen käsityksen myös siitä, millä tarkkuudella täällä kirjan kuvauksia luetaan.)

No mutta mitenkäs Paull sitten inhimillistää mehiläisensä?

Vastaus omalla kohdallani oli: siedettävästi. Vaikka kirjassa on muutama aidosti veretseisauttavan kiusallinen kohta (etenkin Isä meidän -rukous mehiläiseksi väännettynä sai jälleen hapuilemaan suomennosta sanalle cringeworthy), Paullin pörryköissä on inhimillistyksen ohella myös jotain aidosti vierasta. Flora 717:n, pääsiivekkäämme, tarina onnistuu etenkin parviälyn ja feromonien vaikutuksen kuvaamisessa.

Ja nämä vierauden hetket olivat juuri se, mikä hommaa kannatteli.

Kirjan rakenteesta tuli ajoittain sellainen olo, että Paull halusi huolellisesti käydä läpi kaiken sen jänskän, mitä mehiläispesässä ikinä voi tapahtua. Koska Flora 717 oli lähes millä tahansa mittapuulla hyönteismaailman supersankari, häntä voitiin näppärästi käyttää kuvaamaan kaikkea alkaen pesän lattioiden kuuraamisesta kuningatartreffien kautta ruoanhakureissuille. Yksilökeskeisen kuvaamistavan heikkoudet olivatkin ehkä nimenomaan tässä - vaikka voi toki olla, että sankarikeskeisessä maailmassamme useamman pölyttäjän seuraaminen ei olisi ollut ollenkaan sellainen suksee kuin The Bees käsittääkseni on ollut.

Kirjan luettuani aloin pohtia suhdettani antropomorfismiin - no, oikeastaan aloin pohtia sitä luettuani Guardianin arvion Paullin kirjasta, sen, jossa huomautettiin parhaiden eläinfantasioiden olevan tarinoita ihmisyydestä. Ja ehkä näin, mutta entäs jos siinä käy sitten niin, että ei tee oikeutta eläimelle tai ihmiselle? Voisiko vieras ja vaikeasti ymmärrettävä kertoa ihmisyydestä heijastelematta itse inhimillisiä piirteitä? (Voisiko sellaista ylipäänsä kirjoittaa tai lukea?)

Ja sekin, että pitääkö kaiken kertoa ihmisyydestä, voi hyvän tähden sentään?

Kaiken tämän jälkeen päällimmäinen ajatus kirjan suljettuani oli, että nyt pitäisi aloittaa tarhaushommat.

Elysium

Jennifer Marie Brissetin Elysium on hieno, jos kohta hämmentävä lukukokemus. Se kertoo kahden ihmisen tarinan nimettömäksi jäävässä kaupungissa.

Mutta keitä nämä kaksi ovat, ja millainen suhde heillä on? Ja onko sillä väliä, ovatko kyseessä Adrianne ja Antoine vai Adrian ja Antoinette? Mikä todella on olennaista minuudessa ja mikä toisaalta kahden ihmisen välisessä suhteessa?

Kun Brissetin henkilöhahmot ovat ikään kuin eri instansseja itsestään, jatkuvasti muuttuvia ja liikkeessä olevia, vähitellen avautuva tarina ja sen henkilöt kaiken alla ovat silti pysyviä, tunnistettavia ja toimivia.

Hämmentävä, ajattelemaan kutsuva ja hieno teos.

The Kingdom Under the Sea

The Kingdom Under the Sea on tipahtanut bloggausjonosta jossain välissä pois. Se on kasa Joan Aikenin satuja, joita koristaa Jan Pienkowskin kuvitus.

Ja kun sanon satuja, voi pojat. Ne ovat satuja. Juuri niin karmeita ja verisiä kuin olin unohtanut satujen olleen. Käsitykseni lapsista on tätä nykyä, että he ovat kauheaa ja paatunutta sakkia, joka kylmäverisesti voi lukea vaikka mistä epäilyttävistä, alamaisiaan teloituttavista kuninkaallisista, eikä heillä värähdä hiuskaan.

Muistelen itse olleeni sellainen. Nyt en ole. Niinpä tämä kirja sopii ehkä erinomaisesti lapsille, mutta en voi kuitenkaan aivan varmaksi sanoa, sillä vaikka tarinat ovat hienoja, ne ovat myös hurjia.

Pienkowskin kuvitus on hyvä - mutta omaan makuuni silti vähän huti. Siluetit ovat hienoja, ja saavat toisaalta monet hahmoista näyttämään ilkeiltä - mikä jo sinänsä riittää lähes viemään yöuneni. Olen niin herkkä.

Suosittelen silti. Etenkin kaikille alle 6-vuotiaille.

Orfeo

Richard Powersin uusin, Orfeo, on kai jotenkin dystopiaksi laskettavissa - mutta vain sikäli, että elämme siellä jo. Tai ehkä ihan naapurissa.

On eläkkeellä oleva säveltäjä, Peter Els nimeltään, tämä ei teitä kiinnosta, mutta minä haluan viitata päähenkilöön etunimellä myöhemmin tekstissä, joka kemistinharrastuksistaan narahtaa valtiollisesta turvallisuudesta vastaaville tahoille ja syystä tai toisesta ei jää selittelemään tekosiaan vaan ottaa hatkat.

Juoni on rakennettu sillä tavalla ei-yllättävästi, että yksi säie käsittelee Peterin elämää tähän asti ja toinen Peterin elämän nykytapahtumia. Kunnes tapahtuu konvergenssi.

Opus on kyllästetty musiikilla, ja se todella sai minut pohtimaan musiikin luonnetta yleensä ja taidemusiikin luonnetta erityisesti. Tai ylipäänsä ilmiötä, jonka voisi englanniksi tuntea nimellä acquired taste, mutta jonka suomennokseksi keksin vain kökköjä termejä.

Ja toki yhteiskuntaakin tuli pohdittua, ja sen sellaista, vaikka siltä osin Powers ei ehkä jaksa niinkään asiaa miettiä vaan näyttää turvallisuusorientoituneen maailman suoralta kädeltä melko hupaisana. (Koen pakottavaa tarvetta kertoa, että tämä luenta voi edelleen kertoa lähinnä itsestäni, mutta kyllähän sen tietää.)

Lopulta kirja oli minusta ihan mainio, mutta myönnän, että alku- ja keskivaiheilla oli hetkiä, jolloin se ... no. Ei se ollut huono, milloinkaan, mutta enemmän ehkä taidokas konstruktio kuin jotain, joka olisi oikeasti koskettanut.

Mutta loppua kohden kosketti ihan oikeasti.

The Unreal and the Real vol. I

Kävi ilmi, että Ursula K. LeGuinin novellit ovat vaarallisenpuoleisia. Ne nostavat riman tosi korkealle muita kirjoja ajatellen. Ja nyt te ajattelette muita kirjoja, joilla on paha mieli, mutta lukijalla vasta onkin paha mieli, sillä mikään ei tunnu miltään.

MUTTA! Lukija saattaa muistaa, että LeGuin on tuottelias kirjailija. Loppuelämä on sittenkin turvattu.

The Unreal and the Real on LeGuinin itse kasaama novellikokoelma. Ykkösosasta, jonka alaotsakkeena on Where on Earth, löytyy ei-scifitarinoita. Koska olen tällainen scifistelijä, menin vähän, että äääääh, kun tämän luin - mutta sitten kävi ilmi, että tarinat ovat mielettömän hienoja. Ja sekin, ettei LeGuin koe mitään erityistä tarvetta pysytellä tylsässä realismissa, vaikka sellaista on hänen opiskeluajoistaan asti vakavasti otettavalta kirjailijalta vaadittu.

No, asiaan. The Unreal and the Real sisältää valikoiman novelleja, jotka jotenkin muistuttivat siitä, mitä kirjallisuus parhaimmillaan on: se on outoa ja vaarallista, ja juuri siksi niin ihanaa.

Suosittelen kaikille. Erityisesti kaikille lukutaitoisille.

Acceptance

Acceptance on viimeinen osa Jeff VanderMeerin Southern Reach -trilogiaa, ja sellaisena vihdoin se hetki, kun voisi odottaa kirjailijan näyttävän, millainen hirviö kaapissa lymyää.

No.

Mutta vaikka kaikkeen ei vastata, eikä hirviö ehkä ole niin kamala, tai ehkä se on paljon kamalampi, mitä nyt kukakin odotti, Acceptance on mainio kirja ja koko trilogia on hieno ... teos, eikä mikään sarja.

Kerronta on monitasoista: liikutaan eri aikajanoilla, monista eri perspektiiveistä, lähestytään sitä, mikä on tuntematonta. Välillä sydäntäsärkevästi, välillä väsyneenä mutta perääntymättä.

Maaginen kokemus. En osaa tarkemmin eritellä.

Homunculus

Menin taas lukemaan James P. Blaylockia äänikirjaksi tulkittuna. Virhe, jonka olen ennenkin tehnyt.

Nyt voinkin teille luottavaisesti kertoa, että Homunculus on kirja, jossa on monta sanaa. Sanat muodostavat keskenään lauseita. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen Englantiin. Jossain on joku ilmalaiva, mutta sen suhteen lunttasin:

No, oppia ikä kaikki ja jos ei hyvällä niin pahalla sitten.

Noin. Nyt muistan ensi kerralla jättää äänikirjaversion omaan arvoonsa ja tarrata paperikappaleeseen. (Ja eikös vain tuo Homunculus löytynyt omastakin hyllystä kuollut puu -painoksena, ei olisi tarvinnut edes Audiblen krediittiä siihen törsätä hmph.)

(Toisaalta nyt voin lukea sen ja se tulee olemaan aivan uusi kirja minulle.)

Lock In

John Scalzin Lock In -trillerihkössä minusta ehkä hauskinta oli, että sain sen kirjastosta e-kirjana, mikä oli toki ihan tolkuttoman hauskaa ja vaikea sitä on toki lukukokemuksen ylittääkään...

...mutta jotenkin valjuksi jäi tämä tulevaisuudenkuva, jossa osa ihmiskunnasta makaa kehoihinsa lukittuina ja kokee ympäristönsä aina joko 1) robotillishenkisen laitteen tai 2) ihmis... erm... isännän kautta. Sitten sattuu murha, jota selvittämään tulee päähenkilömme, hän, joka on ensimmäistä päivää FBI:n leivissä uudessa hohtavassa robottikuoressaan.

Scalzi kirjoittaa melkoisen hyvin, kyllä, mutta jotain turhan siloiteltua koko tarinassa oli, kuin robotillishenkisen laitteen muovinen kuori. Ehkä tekstistä pitäisi käyttää termiä "sujuva", sillä sitä se oli, jos kohta ei sitten paljon muuta. Kontekstissaan Lock In on toki ihan toimiva trilleri, jonka erityislaatuinen asetelma vie whodunnit-teeman toiselle tasolle, mutta jotain rosoakin olisi voinut olla.

Kiinnostavinta opuksessa ovat ehkä yhteiskunnalliset ja vastuukysymykset, mutta voin varmaan olla itseni kanssa yhtä mieltä siitä, että ei niihin nyt kovin syvälle upottu.

Tämän on lukenut muuten myös Booksy.

Saga 4

Tuskin tältä pallolta enää löytyy ketään, joka ei tietäisi uuden Sagan ilmestyneen? Sitähän minäkin.

(Jos nyt kuitenkin saavuit juuri ulkoavaruudesta, saat anteeksi - kunhan otat oitis selvää tästä uudesta sarjakuvamahtavuudesta.)

No mutta asiaan. Saga 4 oli aika kipeä, siis hyvällä tavalla, mutta ei nyt kuitenkaan välttämättä mikään hyvän fiiliksen lukukokemus. Aika paljon tutkaillaan Alanan ja Markon parisuhteella, jolla on joskus mennyt paremminkin, esimerkiksi tämän sarjan osissa 1, 2 ja 3. Tässä sitä sitten ihan tosissaan tuli ihailleeksi kirjoittaja Vaughanin ja kuvittaja Staplesin taitoa: miten hienosti tunteet ja tunnelmat välittyvät, miten vähästä tietää, mistä on kyse.

Mutta on muutakin, tietysti. Galaktinen sota raivoaa yhä taka-alalla; eliitti ja työväestö (tai ainakin sen kapinallinen osa) joutuvat törmäyskurssille.

Hieno on, tämä sarjis.

The Galaxy Game

Karen Lordin uusin, The Galaxy Game, on jatkoa - tavallaan - The Best of All Possible Worldsille, josta olen näemmä ollut aika laimein fiiliksin.

Jälkikäteen on sanottava, että taisin olla turhan tyly The Best of All Possible Worldsille. Siinäpä kirja, jonka jälkimaku oli loistava - kun jossain (ts. jatko-osan kannessa mainoshenkisesti) sanottiin, että teos on "life-affirming", enpä olisi paremmin osannut itse sanoa. Tai siis tarkoitan, en osannut likimainkaan noin hyvin.

The Galaxy Game, josta olin aika innoissani jo etukäteen, vaikka vähän jännitti, oli samalla tavalla ... no niin, arvannette, "life-affirming", en voi selittää tätä mitenkään, en osaa edes tolkullisesti suomentaa koko sanaa, mutta sitä se nyt kuitenkin oli. IHANA.

Lukekaa niin ymmärrätte.

Koska kyllä minä tästä taas niin pidin. Jos ette huomanneet tuosta kapiteeleilla kirjoitetusta IHANAsta tuossa.

Cuckoo Song

Frances Hardinge on ihan tolkuttoman hyvä. Melkein yhtä hyvä kuin Diana Wynne Jones (mutta ei ihan, koska sen enempiä perustelematta Diana Wynne Jones on paras tyyppi, joka ikinä on kynään tarttunut.)

Cuckoo Song kertoo Trissistä, joka tippuu lampeen ja herää kotoaan eikä olekaan yhtäkkiä ihan varma, onko koti hänen. Tai, tarkalleen ottaen, onko hän kodin... Pikkusisko ainakin tuntuu suhtautuvan Trissiin melko vihamielisesti.

Mimmi alkaakin tuota pikaa epäillä olevansa vaihdokas, mutta ei kaikki ole perheessäkään kunnossa.

Ja sitten seuraa oikeasti kauhea, erityisen hyvällä tavalla siis, teos, joka kertoo ... itsenäistymisestä, ehkä. Siitä, mikä on tärkeää ja mistä pitää pitää kiinni etenkin silloin kun menettää jonkun. Teos, joka vilisee melko makaaberia kauhukuvastoa, mutta on pelottavin kuvatessaan Trissin perheen toimintaa.

Vain lopun seikkailukohtauksissa kävi oma aikani hieman pitkäksi. Mutta se nyt oli vain sellainen pieni säröääni muutoin mahtavassa nuortenkirjassa.

Ancillary Sword

Mitä sanoinkaan Ann Leckien kirjasta Ancillary Justice? Jorisin jotain jostain paradigmanmuutoksesta.

Tähän nähden jatko-osa Ancillary Sword oli perinteisempi, ja, ja no oikeastaan, iisimpi. Enkä sano tätä lainkaan pahalla, sillä Justice kärsi taannoin sellaisesta tietystä rämpimissyndroomasta, jossa lukijan pitää ensin suorittaa initiaatioriitti, jossa hän ei ymmärrä mitään, ja sitten kun tätä on jatkunut X sivua, hänelle vähitellen kerrotaan kaikki. Mutta nyt lukija jo tiesi, ja jos oli noheva lukija, saattoi jotain muistaakin.

Niin, että nyt saattoi keskittyä nauttimaan.

Kirja näyttää juonensa puolesta mittasuhteiltaan pienemmältä: juoni ei käsittele koko keisarikunnan hallitsijan mielen pirstaleita, tai siis sivutaanhan niitäkin, vaan yhden aseman ja planeetan tilannetta. Mutta samalla se on ehkä isompi, sillä kirjan teemat ovat oikeastaan kiinnostavampia ja tärkeämpiä kuin joku sotaisa sapelinkalistelu - ja sellaisina toki aika ajankohtaisia nytkin. Mitä on sivistys? Millä tavalla sivilisaation pitää kohdella muita, erityisesti heikompiaan?

Ja Breq, joka ykkösosassa oli niin vieras, että jäi vähän etäiseksi, onkin nyt päähenkilö, jonka perustavanlaatuinen toisenlaisuus pääsee kunnolla kukkaansa.

Niin että kyllä minä tästä niin pidin. Enemmän kuin ykkösestä, jopa.

J

Kerrankin kirjan nimi, jota ei voi typottaa otsikossa. (Enkä missään nimessä nyt halua kuulla, että Howard Jacobsonin teoksen nimi onkin oikeasti I.)

J kertoo maailmasta, tai Englannista, jonkin tapahtuman jälkeen. Aivan suoraan ei koskaan sanota, mitä tapahtui, ja toisaalta vallitsee jonkinlainen epätietoisuus siitä, tapahtuiko oikeastaan mitään, ja jos tapahtuikin, olemme kaikki kauhean pahoillamme.

Mutta nyt puuttuu jotain. He puuttuvat. Ja kun ei ole heitä, ei ole meitä. Yhteiskunnalliset seuraukset tuntuvat kaikkien nahoissa.

Muutakin puuttuu: kulttuuri. Mikään ei ole haastavaa enää. Ja täten Jacobson onnistuukin kirjoittamaan hyytävän dystopian, sellaisen, joka ei tunnu kovin kaukaiselta. Paitsi, toivoakseni, mitä tulee siihen tapahtumaan, joka ehkä kirjassa tapahtui, jos tapahtui.

Sen lisäksi, että J on paikoin kuin synkeä peili ajastamme, se kuvaa myös hienosti ja tarkkanäköisesti ihmisiä. Hieno kirja siis kaikkineen.

The Dark Defiles

The Dark Defiles päättää Richard Morganin sarjan Ringil Eskiathista, tiedetään, onhan tällä sarjalla varmaan joku nimikin, mutta ymmärtäkää - lukeminen oli jonkinasteinen voimainponnistus, enkä enää pysty mihinkään, mikä koskee tätä sarjaa. Hädin tuskin kykenen lukukokemuksesta kirjoittamaan.

Koko tätä sarjaa - tai minua sen lukijana - on vaivannut sellainen juttu, jossa teksti jotenkin objektiivisesti tarkasteltuna on mainiota mutta sen lukeminen on kuin suopotkupalloa. Eli tavallaan varmaan ihan palkitsevaa jos ei uuvu vartissa. Joka-helvetin-sivu oli ihan käsittämätöntä töhkäämistä; monien kirjojen kanssa teksti alkaa jossain vaiheessa imeä, mutta tämän sarjan kanssa sain painia kitkerään loppuun asti.

(Jos muuten voi sanoa, että kirjabloggaajana olen kehittynyt missään, ja ehkä en ole, mutta jos jossain, niin tässä: nyt voin jo tämän sanoa. Kun ei suju, ei suju.)

Pidin kirjasta silti, vaikken tiedä, millä tämän perustelen, jos minulta joskus perustelua ristikuulustelussa vaaditaan. Kuten sanottua, Morgan kirjoittaa hyvin. Juoni toimii, vaikkei ole mitenkään äärettömän siisti (tai ehkä se toimii juuri siksi, sillä kirja on täynnä rosoa.) Tunnelma on omanlaisensa. Henkilöt mainiolla tavalla paskiaisia koko sakki.

Olisin vain lopulta kaivannut kuitenkin jotain yhteistyökykyä kirjalta minun(kin) suuntaani. Onko muilla ollut vastaavaa? Juuri Morganin kanssa, tarkoitan?

The Three-Body Problem

Liu Cixinin (tai toisinpäin, en vain osaa) The Three-Body Problem on harvinaista, kiinasta käännettyä scifiä. Sitä lukiessani ajattelin tosi paljon sitä, että toverini, kansalainen Johanna on nyt Kiinassa, ja toisaalta sitä, että ihmiset ovat aika lailla ihmisiä.

Olin kai odottanut jotain vieraampaa. Mutta lopulta sain jotain paljon parempaa.

The Three-Body Problem on siis mainio tieteisopus, jossa ei puhuta kolmivartaloisen ihmisen kehonkuvaan liittyvistä ongelmista, vaan kolmen kappaleen keskinäiseen vuorovaikutukseen liittyvistä kysymyksistä. Keskiössä on peli, jossa yritetään ennustaa tätä vuorovaikutusta- ja muukalaiset, joiden elämään homma liittyy keskeisesti.

Niin, ja koko joukko kiinalaisia tiedemiehiä, jotka yhtäkkiä tappavat itsensä, koska kaikki se fysiikka, jonka eteen he ovat tehneet töitä, onkin valhetta. Mutta miksi?

Teos on sillä tavalla jännästi ei niinkään henkilö- kuin ihmiskuntakeskeinen, että tunnen kiusausta vetää joitakin kulttuurisia johtopäätöksiä, mutta ehkä jätän vetämättä. Onhan tämä vähän heikolla pohjalla vielä.

Sitä kyllä huomasin hämmästelleeni, miten kriittinen Liu on esimerkiksi kulttuurivallankumouksen tiettyjen vaiheiden osalta. Ja tässä nyt kuitenkin puhutaan käsittääkseni lokaalisti hyvinkin menestyneestä kirjailijasta. Vaan eipä sekään lopulta kerro kuin siitä, että kaikki käsitykseni kommunistisesta sensuurista pohjautuu teoksen Saatana saapuu Moskovaan kursivoinneille.

Niin tai näin, kyllä suosittelen.

Shattered Pillars

Elizabeth Bearin The Eternal Sky -trilogian toinen osa on nimeltään Shattered Pillars, ja se osoittaa kätevästi, että kaikki mitä kuvittelin tietäväni siitä, mihin sarja on menossa, oli oman mielikuvitukseni tuotetta, eikä Bearilla ollut aikomustakaan noudattaa odotuksiani.

Se on myös yksin syyllinen tähän pitkäksi venähtäneeseen kirjabloggaustaukooni. 

Kuvittelin lukemisen tällä kerralla sujuvan kuin vettä vain, kunnes myöhemmin ymmärsin, että kyse ei vieläkään ollut erityisen helppolukuisesta teoksesta. Ehkä Bearin taidoista kertoo jotain se, että nautin kirjasta silti.

Juonesta ei sen enempää. Ensinnäkään en muista enää kaikkia käänteitä, koska em. bloggaustauko, ja toiseksi, koska kirja on sarjan toinen osa, eikä minusta ole mitään erityistä järkeä ruveta referaattikoneeksi.

Odotan kuitenkin melkoisella innolla, että rakas kirjastolaitokseni saa sen kolmannen osan kokoelmiinsa hankittua. Hop!