Luin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajasta ensimmäisen kerran luullakseni INAhduksesta [joka on näemmä muuttanut Lilyyn. Voi sentään. Lily tosin vaikuttaa kiinnostavalta, mutta olen ilmeisesti liian vanha ja käytettävyystietoinen hanskatakseni siellä navigointia (joojoo, koko design on selvästi suunniteltu tukemaan sisältövirran seuraamista eikä navigointia) ja lisäksi Lilyn RSS-feedeissä on jotain vikaa, mistä seikasta en tietenkään ole viitsinyt ilmoittaa Lilyn ylläpidolle.] (Huomatkaa edellisen virkkeen oikeaoppinen sulkeiden käyttö.)
No mutta asiaan. Ensin en lainkaan innostunut Mielensäpahoittajan koko konseptista. Sitten kuitenkin varasin sen kirjastosta, päästen varausjonossa suoraan jonnekin sijan 176 paikkeille. Kun kirja vihdoin saapui Kirjastokymppiin, havaitsin sen miellyttävän ohueksi ja suomenkieliseksi, ja päätin uhrata sille erään ... hieman valvotun ... yön jälkeisen aamun.
Mielensäpahoittaja olikin oikein hyvä. Hauska ja vähän surullinenkin. Tuli ikävä paappaa, jolle ei valitettavasti voi enää soittaa. Niinpä soitin mummolle. Mummoakin tuli ikävä. Herra Sivukirjasto kommentoi myöhemmin, että onneksi se loppui, ettet enää käkätä siinä sohvalla ja lue parhaita paloja ääneen (tirautin myös vähän kyyneleitä, joihin tässä taloudessa suhtaudutaan jo aika stoalaisesti halauksen kera, mutta varmaan niidenkin loppuminen otettiin kiitoksella vastaan.)
Ainoa, mikä jaksoi vähän ärsyttää, oli se jokaisen luvun aloituslause. Että kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun. Mietin asiaa pitkään, ja tulin siihen tulokseen, että oman kirjoituksensa toistosääntöjä saa rikkoa taiteellisen vaikutelman ja pienemmän ärsyttävyyskertoimen aikaansaamiseksi.
Muutoin suosittelen ehdottomasti.
No mutta asiaan. Ensin en lainkaan innostunut Mielensäpahoittajan koko konseptista. Sitten kuitenkin varasin sen kirjastosta, päästen varausjonossa suoraan jonnekin sijan 176 paikkeille. Kun kirja vihdoin saapui Kirjastokymppiin, havaitsin sen miellyttävän ohueksi ja suomenkieliseksi, ja päätin uhrata sille erään ... hieman valvotun ... yön jälkeisen aamun.
Mielensäpahoittaja olikin oikein hyvä. Hauska ja vähän surullinenkin. Tuli ikävä paappaa, jolle ei valitettavasti voi enää soittaa. Niinpä soitin mummolle. Mummoakin tuli ikävä. Herra Sivukirjasto kommentoi myöhemmin, että onneksi se loppui, ettet enää käkätä siinä sohvalla ja lue parhaita paloja ääneen (tirautin myös vähän kyyneleitä, joihin tässä taloudessa suhtaudutaan jo aika stoalaisesti halauksen kera, mutta varmaan niidenkin loppuminen otettiin kiitoksella vastaan.)
Ainoa, mikä jaksoi vähän ärsyttää, oli se jokaisen luvun aloituslause. Että kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun. Mietin asiaa pitkään, ja tulin siihen tulokseen, että oman kirjoituksensa toistosääntöjä saa rikkoa taiteellisen vaikutelman ja pienemmän ärsyttävyyskertoimen aikaansaamiseksi.
Muutoin suosittelen ehdottomasti.
No comments:
Post a Comment