Karen Lordin esikoinen oli minusta ihan vavahduttavan hieno, joten arvaatte, että hieman jännitti lukea seuraava teos, tämä The Best of All Possible Worlds.
Yritin virittää odotuksiani alas, sitten ne hyppäsivät taas ylös ja sitä tahtia mentiin kunnes viimein tartuin kirjaan.
Luin kirjan, joka kertoo siis siitä, miten kotiplaneettansa menettänyt kansa saa turvapaikan Grace Delaruan kotiplaneetalta ja Grace saa ristikseen retkikunnan, joka ramppaa ympäri planeettaa etsimässä geneettisesti ja kulttuurisesti pakolaiskansan kaltaista sakkia - planeettaa vajaat ihmiset kun haluaisivat varmistaa kulttuurinsa jatkuvuuden.
Sitten menin lukemaan, mitä muualla on sanottu kirjasta, koska en osannut muodostaa siitä mielipidettä. Muualla sanottiin mm., että kirjaan on laitettu taitavasti monia scifin peruskalustoon kuuluvia juttuja, ja että peruslähtökohta, jossa kulttuuria yritetään ylläpitää hankkimalla morsiamia ja synnyttämällä tyttövauvoja, jotka voivat sitten taas synnyttää kauheasti vauvoja, on vähän outo, ja että kirja ei onnistu aivan täysin ... ja niin edelleen.
Siitä peruslähtökohdasta olin samaa mieltä, mutta aika laimeasti. Ei se kauheasti häirinnyt. Ei kirjassa muutenkaan mikään kauheasti häirinnyt - se oli sympaattinen. Mutta vain sympaattinen. Se ei ollut samalla tavalla ihmeellinen kuin Redemption in Indigo, ja vaikka sitä luki mielellään, sen myös laski käsistään suurempaa tuskaa tuntematta.
En voi sanoa, että olisin edes pettynyt: kirja kulki satunnaisesti raskaista asioista huolimatta eteenpäin kevyin sydämin, ja niin tein lukijana minäkin, eikä sellainen jätä tilaa pettymykselle.
Yritin virittää odotuksiani alas, sitten ne hyppäsivät taas ylös ja sitä tahtia mentiin kunnes viimein tartuin kirjaan.
Luin kirjan, joka kertoo siis siitä, miten kotiplaneettansa menettänyt kansa saa turvapaikan Grace Delaruan kotiplaneetalta ja Grace saa ristikseen retkikunnan, joka ramppaa ympäri planeettaa etsimässä geneettisesti ja kulttuurisesti pakolaiskansan kaltaista sakkia - planeettaa vajaat ihmiset kun haluaisivat varmistaa kulttuurinsa jatkuvuuden.
Sitten menin lukemaan, mitä muualla on sanottu kirjasta, koska en osannut muodostaa siitä mielipidettä. Muualla sanottiin mm., että kirjaan on laitettu taitavasti monia scifin peruskalustoon kuuluvia juttuja, ja että peruslähtökohta, jossa kulttuuria yritetään ylläpitää hankkimalla morsiamia ja synnyttämällä tyttövauvoja, jotka voivat sitten taas synnyttää kauheasti vauvoja, on vähän outo, ja että kirja ei onnistu aivan täysin ... ja niin edelleen.
Siitä peruslähtökohdasta olin samaa mieltä, mutta aika laimeasti. Ei se kauheasti häirinnyt. Ei kirjassa muutenkaan mikään kauheasti häirinnyt - se oli sympaattinen. Mutta vain sympaattinen. Se ei ollut samalla tavalla ihmeellinen kuin Redemption in Indigo, ja vaikka sitä luki mielellään, sen myös laski käsistään suurempaa tuskaa tuntematta.
En voi sanoa, että olisin edes pettynyt: kirja kulki satunnaisesti raskaista asioista huolimatta eteenpäin kevyin sydämin, ja niin tein lukijana minäkin, eikä sellainen jätä tilaa pettymykselle.
2 comments:
Kuulostaa sellaiselta että varmaan tämän haluan lukea; viihtyminen kevein sydämin on hyvästä. Mutta kun sivupöydällä on pikaisen laskelman perusteella 27 kiireellistä kirjaa, voi tämä Lord hieman joutua odottamaan... :-)
Joo, kuulostaa tutulta. Minäkin tulin lukeneeksi tämän nyt oikeastaan vain siksi, että kirjasto haluaa opuksensa ajoittain takaisin :D
Post a Comment