Bongasin Meljean Brookin kirjan The Iron Duke eräältä vuodenvaihteen Locuksen best of 2010 -listalta, ja jäin kuvittelemaan kyseessä olevan nuorille aikuisille suunnatun teoksen - jos nyt ilmeisesti kohtuullisen, erm, vauhdikkaan nuorille aikuisille suunnatun teoksen.
Lukiessani TID:a mietin paikoin, että kyllä on ya-osaston tarjonta muuttunut sitten minun päivieni. (Mutta lopulta kävi ilmi, että kyseessä oli ehkä oma väärinymmärrykseni.)
TID on steampunk-romanssi, jossa Brook yhdistää iloisesti nanoteknologiaa ja höyrykoneita valloittajien ikeen alta vapautuneessa Englannissa, jossa ei mene kovin voittoisasti. Kirjan sankaritar, etsivä Mina, törmää kansalliseen ikoniin, rautaherttua Rhysiin, joka on aikoinaan auttanut saarivaltiota saavuttamaan itsenäisyyden, kun joku tiputtaa kuolleen ja jäätyneen miehen rautaherttuan portaille. Seuraa nopeatempoinen seikkailu, jossa fiittaavat ilmalaivat ja erikoisvarustellut haikalat - okei, hait ovat aika pienessä roolissa, mutta satun pitämään niistä - ja juonen etenemisen puolella ei ainakaan minulla ollutkaan valittamista.
Se, mistä en niin pitänyt, oli Minan ja Rhysin romanssi (ei, tämä ei ole spoileri), joka on monella tapaa suorastaan häiritsevä. Vaikka sankareidemme keskinäinen balanssi muuttuu loppua kohti ja molemmista löytyy uusia puolia, en ole lainkaan varma, riittikö tämä korvaamaan alun kohtaukset, jotka muistuttivat sekä kirjoitustyylinsä että asenneilmastonsa puolesta aika lailla harlekiiniromantiikkaa. Tämän seurauksena koin ainakin itse kirjan hot and steamy -osiot lähinnä vaivaannuttaviksi, vaikka yleensä en moisista häiriinny.
Romanssin ja päähenkilöiden jonkinasteinen kökköys on vähän sääli, sillä Brookin maailma ja miljöö ovat kiehtovia ja niistä lukisi mielellään lisääkin.
Lukiessani TID:a mietin paikoin, että kyllä on ya-osaston tarjonta muuttunut sitten minun päivieni. (Mutta lopulta kävi ilmi, että kyseessä oli ehkä oma väärinymmärrykseni.)
TID on steampunk-romanssi, jossa Brook yhdistää iloisesti nanoteknologiaa ja höyrykoneita valloittajien ikeen alta vapautuneessa Englannissa, jossa ei mene kovin voittoisasti. Kirjan sankaritar, etsivä Mina, törmää kansalliseen ikoniin, rautaherttua Rhysiin, joka on aikoinaan auttanut saarivaltiota saavuttamaan itsenäisyyden, kun joku tiputtaa kuolleen ja jäätyneen miehen rautaherttuan portaille. Seuraa nopeatempoinen seikkailu, jossa fiittaavat ilmalaivat ja erikoisvarustellut haikalat - okei, hait ovat aika pienessä roolissa, mutta satun pitämään niistä - ja juonen etenemisen puolella ei ainakaan minulla ollutkaan valittamista.
Se, mistä en niin pitänyt, oli Minan ja Rhysin romanssi (ei, tämä ei ole spoileri), joka on monella tapaa suorastaan häiritsevä. Vaikka sankareidemme keskinäinen balanssi muuttuu loppua kohti ja molemmista löytyy uusia puolia, en ole lainkaan varma, riittikö tämä korvaamaan alun kohtaukset, jotka muistuttivat sekä kirjoitustyylinsä että asenneilmastonsa puolesta aika lailla harlekiiniromantiikkaa. Tämän seurauksena koin ainakin itse kirjan hot and steamy -osiot lähinnä vaivaannuttaviksi, vaikka yleensä en moisista häiriinny.
Romanssin ja päähenkilöiden jonkinasteinen kökköys on vähän sääli, sillä Brookin maailma ja miljöö ovat kiehtovia ja niistä lukisi mielellään lisääkin.
No comments:
Post a Comment