License to Ensorcell

Havaitsin juuri, että olen paukuttanut Sivukirjastoon tänä vuonna tähän mennessä 73 postausta. Se tekee tästä Sivukirjaston toiseksi tuotteliaimman vuoden ikinä. Voitte varmaankin luottavaisin mielin odottaa kirjoitustahdin yllättävää ja totaalista hiipumista niin, ettei vuodesta ikinä ehdi tulla tuotteliainta.

Hieman tätä aiemmin havaitsin, että kirjaston uutuusluettelo oli tällä kaksiviikkoiskaudella riemastuttava bonanza. Ihana Espoon Fantasia! Päivän arvoitus on tosin se, missä välissä kuvittelen ehtiväni lukemaan kaikki kirjaston kirjat ja vielä mielellään joitakin omiani (esimerkiksi joululahjaksi saamani Kevin Kellyn What Technology Wants pitäisi käsitellä pikimmiten, vaikuttaa kiinnostavalta.)

Toukokuussa havaitsin myös, että Katharine Kerr on siirtynyt urbaanin fantasian tai ... no, sanotaan tämä nyt ihan suoraan, paranormaalin romantiikan genreen, eikä oikeastaan mikään (paitsi tietynlainen teini-iästä päälle jäänyt Kerr-fanitus) selitä sitä, että hankin tämän hengentuotteen Kindlelle, jotta saatoin lukea sitä esimerkiksi niillä lounashetkillä, joille pääsin livistämään yksin. Siis kun varmaan olisin voinut käyttää nekin tunnit esim. lukemalla What Technology Wantsia, josta tosin en omista sähköistä painosta.

Kuvitelkaa nyt tilanne: sitä on kaikessa rauhassa lounaalla lukemassa kirjaa nimeltä License to Ensorcell (miksi, miksi noin kauhea nimi?), jossa nuori, nätti ja alipainoinen paranormaaleiden asioiden tutkija kohtaa Interpolin agentin selvittäessään murhattujen ihmissusien kohtaloa, kun esimiehen esimies (erinomaisen mukava tyyppi onneksi) liittyy lounaspöydässä seuraan ja tiedustelee, että no mitäs sä oikein sillä Kindle-applikaatiollasi luet. Fiksu nainen olisi sanonut naama peruslukemilla, että tällaista erinomaisen kiinnostavaa teosta nimeltään What Technology Wants, vähemmän fiksu rouva Sivukirjasto yritti mumista kirjan nimen nopeasti, vajota maan alle ja vaihtaa pää punaisena äkkiä puheenaihetta.

Siltä varalta, että edeltävä kohtaus ei riitä kirja-arvioksi (vaikka sen kyllä pitäisi), pari irrallista pointtia Kerrin uusimmasta:

• Interpolin agentti on israelilainen. Siinä sinänsä ei ole mitään vikaa. Tulee vaan kiusallinen olo kun kirjailija alkaa ottaa kantaa Lähi-Idän tilanteeseen edes ohimennen, puolia valiten. Täältä kylmästä pohjoisesta kun asiat eivät vaikuta niin kovin mustavalkoisilta.
• Interpolin agentti (jota kai lähinnä voidaan kuvata sanalla hunk) on epäromanttinen ja tylsä, ja paranormaalin romantiikan edustajaksi koko tuotos on ... no, reippaan moderni kylläkin, mutta silti aika epäkiinnostava.
• Kirjan päähenkilö jää vähän valjuksi, enkä ole varma, onnistuuko Kerr käsittelemään sankarittarensa painoasiaa lopulta kuitenkaan kovin rakentavasti: on tietysti tavallaan virkistävää, ettei päähenkilö ole langanlaiha vain koska aineenvaihdunta on mitä on huolimatta siitä, että syö päivittäin hevoisen, mutta ehkä vielä virkistävämpää olisi ollut, jos koko painoasialle olisi vain viitattu kintaalla.

Tuomio: sopii teini-iässä Kerrin tuotantoon ihastuneille, paranormaalin romantiikan bestiksille ja kaikille, joiden mielestä Bond-leffoista väännetyt kirjojen nimet ovat hauskoja. LtE:in myötä annan myös vihdoin periksi ja luon tänne "paranormali romantiikka" -tägin.