Afterparty

Afterparty oli ensitutustumiseni Daryl Gregoryyn, mutta ei viimeinen (kuten tulette huomaamaan.) Äänikirjana kuuntelemani opus oli vauhdikas, napakka ja sopivasti kirpeä tarina Lydasta, joka juuri vapautettiin mielisairaalasta.

Lydalla kun on jotain tietoa uudesta, kaduilla leviävästä designerhuumeesta, Numinousista, jonka käyttäjät löytävät jumalan. Tiedon lisäksi Lydalla on myös henkilökohtainen suhde jumalaan. Tai paha setti skitsofreniaa, mistä näistä tietää.

Afterparty oli ihan mahtava. Se oli yllättävä, hätkähdyttävä, hauska ja synkkä. Pääosin ehkä synkkä, mutta kirjan lukeminen - tai kuuntelu - ei ollut tippaakaan synkeää. Teksti ja värikäs henkilögalleria imaisivat mukaansa. Teemat ovat vaikeita, usko tuppaa olemaan henkilökohtainen asia, mutta Gregory hanskaa homman.

Pääosa henkilöistä on jotenkin vähän sekaisin, ja Gregoryn voitoksi voi ehkä laskea sen, miten nämä tyypit sekavuudestaan huolimatta tulevat lähelle, ymmärrettäviksi ja uskottavasti raapivat itsensä elämässään ... johonkin suuntaan, kuka sen sanoo, että aina pitäisi mennä eteenpäin.

Young Woman in a Garden

Loppuvuodesta käsille on sattunut useampi novellikokoelma. Delia Shermanin Young Woman in a Garden löytyy muuten e-kirjastosta, ja on novellikasana oikein mainio - fantastinen, mutta ei sokerinen.

Sokerisuuden sijaan kirja on satunnaisesti oikein pureva, ja ajoittain jälkimaku ei ole mitään muuta kuin hyytävä.

Parhaiten mieleen jäi niminovelli, Young Woman in a Garden, jossa taiteentutkija löytää jotain satumaisen onnekasta - ja samalla löydössä on kuitenkin jotain hieman erikoista. Miten kukaan ei ole löytänyt mitään näin mahtavaa aikaisemmin?

Kaikki eivät novelleista välitä, mutta Shermanin tarinoista moni toimi mainiosti tilassaan. Enempää ei kaivannut ja lyhyt muoto riitti hienosti. Jos siis novellit uppoavat, suosittelen kokeilemaan.

Touch

Claire Northin Touch oli pätevä spekulatiivinen trilleri, jota voin epäröimättä suositella pätevien spekulatiivisten trillerien ystäville.

Kepler elää toisten kehoissa. Hän voi siirtyä kehen tahansa, kunhan hän koskettaa. Toisten kehoissa eläessään hän pyrkii toimimaan ihan kohtuullisen siedettävästi: osa vanhoista kehoista on suhtautunut hommaan kuin bisnesdiiliin. Osa ei.

Eikä etenkään osa niistä, joiden kehoja pitkin Kepler pakenee murhayritystä.

Kirjassa pidetään koko ajan melkoisen tiukka vauhti, ja se toimii - opuksen ahmaisee sekunneissa. Kiinnostavampia kuin vauhti ovat silti Keplerin - ja kollegoiden - kohtaamat moraaliset kysymykset, jos kohta moni heistä (kuten moni meistäkin tekisi) - sivuuttaa moiset trivialiteetit varsin ikävinä. Kiinnostavaa on myös se, miten Kepler kehonsa näkee, ja kuka rakastaa ketä kun kehon kiintopistettä ei ole.

Syysmaasta päivää

Minulla oli tavoite, jossa luen Syysmaa-sarjan loppuun ja bloggaan sitten siitä kerralla, koska pitkien sarjojen yksittäisten osien ruotiminen on vähän tympeää, mutta niin vain viimeinen osa makaa yhä kirjastossa.

Onpahan joku syy sinnekin mennä. Muutenhan en koskaan.

No, Viinikauppias, Yölaakso ja Varjoja jatkavat Welman tyttöjen ja Punatertun kylän tarinaa synkkenevin sävyin. Minusta sarja on parantunut vanhetessaan kuin paremman laatuinen viini, sillä Holopaisen ihmisiä ja yhteisöjä kuvaavat taidot terävöityvät koko ajan.

Viinikauppias on vielä osin kepoisa, mutta alkaa jo tunnustaa sitä, mitä lukija on miettinyt sarjan alusta asti: kulttuurin muutos on iso ja vaikea asia. Yölaakso kurkkaa sarjassa aikaisemminkin vilahtaneeseen kuun maahan, ja Varjoja jatkaa Yölaakson henkilöiden ja tapahtumien parissa aika kuristavalla tapahtumien kirjolla.

Viimeisen sivun kohdalla olin kovin pahoillani siitä, että viimeinen osa makasi yhä kirjastossa. Holopainen kirjoittaa hienosti pohdittavaa kaikille, joilla on joskus tekemistä tunteiden - omiensa tai muiden - kanssa.

The Swan Book

Alexis Wrightin The Swan Book on sekä dystopia että kertomus aboriginaaliudesta ... ja jonkinlainen fantasiakin.

Ja varmaan virallisesti tämän vuoden se kirja, johon oli vaikeinta päästä sisälle. Itse asiassa puolet ajasta en ollut aivan varma, mitä helvettiä tapahtuu. Kaikki helpotti, kun päätin suhtautua kirjaan myyttinä. Myyteissä kun ei nähdäkseni voi olla tarkoituskaan pysyä koko ajan kärryillä. Tai siis kauniimmin sanottuna ne ymmärretään eri tasolla.

Keskiössä on nuori tyttö, Oblivion, jonka vanha nainen pelastaa puun uumenista. Vanha nainen pakenee itse ilmastosotia, ja on ainoa, jota tytön pelastaminen jollain tavalla kiinnostaa - tytön oma suku ei siihen pysty. Heidän kansansa elää armeijan nurkkaan ajamana jossain Australian takamailla.

Niin, vaikka tulevaisuudessa mennään, ei aboriginaalien kohtelussa mitään kovin kaunista ole tapahtunut. Poliittinen sanoma on kirpeä ja sentään, sellaisena, jotenkin lähestyttävissä. Ehkä ymmärrettävissäkin.

Kirjan lukeminen vitutti kohtalaisesti. Ei siksi, että se oli niin raskas, vaan siksi, että ... ensimmäisen kerran aikoihin tuli sellainen olo, että kielen ja kulttuurinymmärtämykseni EI VAIN RIITÄ. En tajua. Että tässä olisi mahdollisesti vaikka mitä ja miten hienoa (ja ihan hurjan myönteisesti kirjaa on arvioitukin) mutta minä en saa siitä kiinni.

Vieläkin harmittaa.

The Last Policeman / Countdown City / World of Trouble

Jos - hypoteettisesti - planeettamme olisi tuhoutumassa kohtapuoliin asteroidi-iskun takia, ja tietäisimme siitä, mitä tekisimme?

Ja ehkä hieman vähemmän epäolennaisesti, kannattaisiko murhia selvitellä?

The Last Policeman kysyy justiinsa tätä. On poliisi, aika nuori ja varsin kirkasotsainen, ja on hieman epäselvä itsemurha - mutta miksi sotkeutua? Eihän tässä ole enää kuin joitakin höpsöjä kuukausia. Mutta Hank sotkeutuu silti, sillä lopulta kai miksi ei.

Ben H. Wintersin yhteiskunta ei jakaudu katastrofin edessä saalistajiin ja uhreihin. Yhteiskunta hoippuu vielä eteenpäin, osa on luistanut kaikista velvoitteistaan ja lähtenyt kekkeröimään, osa tehnyt itsemurhan.

Seuraava osa, Countdown City kertoo, kuinka Hank etsii kadonnutta - ja siitä, miten yhteiskunta pikkuhiljaa ropisee ympäriltä. Asteroidin iskupaikka on selvillä, ja kuin nykytapahtumia kauhistuttavasti ennakoiden pakolaisvirtaan suhtaudutaan lievästi sanottuna nuivasti Amerikan itärannikolla.

Viimeisessä osassa, World of Troublessa Hank etsii siskoaan. Sisar on vakuuttunut siitä, että kaikki on yhtä suurta salaliittoa.

Winters kirjoittaa surumielisesti, rauhallisesti ja tuskallisesti. Hankin maailmassa on yhä onnea, on uskallusta rakastaa ja uskollisia koiria. On ihmisiä, jotka auttavat toisiaan, mutta myös ihmisiä, jotka ottavat toisilta.

Tykkäsin koko sarjasta aivan hurjasti, vaikka se paikoin särki sydämeni. Ehkä kokonaisuutena vahvin teos oli ensimmäinen, mutta Winters on hyvä kirjoittaja eikä sorru kikkailuihin jatko-osissakaan.

Susanin vaikutus

Herra Sivukirjasto luki Peter Høegin uutuusteoksen Susanin vaikutus ja tuntui pitävän siitä. Herra Sivukirjastosta on välillä hieman vaikea ottaa selvää, pitääkö hän vaiko ei, mutta nyt olin melko varma siitä, että fiilis oli paitsi myönteinen myös suositteleva, joten päätin lyödä kaksi lukijaa yhdellä laina-ajalla ja tartuin Susaniin heti kun herra Sivukirjasto irroitti siitä näppinsä.

Sitä paitsi on sietämätön ajatus, että hän lukisi jotain hyvää, jota minä en lukisi.

No niin. Olen aiemmin lukenut pari Høegia, mutta edelliset joskus pronssikaudella: Lumen tajusta pidin kuin hullu puurosta, mutta samaa kipakkaa ja purevan hauskaa otetta ei ollut niissä myöhemmissä.

No, pronssikaudesta on jo tovi, mutta tunnistin Susanin vaikutuksessa jotain siitä lukukokemuksesta, josta hurjasti pidin, joten rohkenen väittää, että se oli justiinsa se kipakkuus ja pureva hauskuus myös täysin sopimattomista asioista.

Susan on fyysikko, joka perheineen on vangittu Intiassa - kuka mistäkin syystä. Ja sitten käy, kuten joskus romaaneissa käy, että pääsee tutkimaan jotain asiaa, jotta perhe ei päätyisi takaisin vankilaan. Tarkalleen ottaen Susan päätyy tutkimaan jo toimintansa lopettaneen tulevaisuuskomission juttuja.

Joten: Susanin vaikutus on dystopia, trilleri ja fantasia. Fantastiset elementit ovat aika minimalistisia eikä niitä kenenkään pidä pelästymän (vaikka Susanin vaikutus on päässyt kirjan nimeen asti.) Dystopiaa sen sijaan pitää pelästymän, sillä tulevaisuuteen kannattaisi ehkä jonkinasteisella kunnioituksella suhtautua. Ja pelottavahan se on.

Trilleriosiokin vetää, Høeg kirjoittaa napakasti ja sanoinko jo, että hauskasti? Tai ehkä huumorintajuni on vain kummallinen eikä kukaan muu tirskunut kirjan äärellä?

Suosittelen ihan ehdottomasti kaikille ja etenkin sinulle, Valeäiti. Älä kysy miksi, en osaa selittää.

P. S. Jos sinä, kuten minä, mietit miten ø-merkki saadaan näppikseltä, suosittelen, että vain googlaat nimen ja kopioit merkin Wikipediasta.

The Girl in the Road

Monica Byrnen The Girl in the Road oli ajoittain ihan hengästyttävän ihmeellinen ja hieno, ja ajoittain liian yhteensattumainen ja vähän epäilyttävä, mutta enimmäkseen suositeltava.

Juonen alkupiste on sellainen, että Meena herää Mumbaissa (tulevaisuudessa) ja päättää kävellä Intiasta meren yli Etiopiaan - ei sentään vetten päällä, vaan aaltoenergiaa keräävää siltaa pitkin. Mariama puolestaan kulkee yli Afrikan mantereen.

Byrnen kirjassa häkellyttävää on se, miten käsitellään traumaattisen kokemuksen aiheuttamaa muistijälkeä. Olin ihan hurjan vaikuttunut.

Siinä on häkellyttävää myös Meenan matka valtameren yli. Parhaimmillaan kokemus näillä hetkillä on hypnoottinen.

Mahtavaa, jos kohta hieman epäilyttävää, on sekin, ettei kirjan kannalta länsimaita ole olemassakaan. (Hieman epäilyttävää siksi, että Byrne jenkki, eikä kaikesta päätellen intialais- tai afrikkalaistaustainen jenkki. Perspektiivi on hyvä, mutta koen vähän ongelmalliseksi aina nämä kirjat, joissa vieraasta kulttuurista kirjoitetaan ulkoa käsin.)

Kirjan yhteensattumissa on liikaa pureksittavaa, enkä myöskään digannut - tähän tarvitsin hieman kirjasmugglaajien tukea - väkivallasta, joka niin ikään esitetään jotenkin vähän ulkopuolelta. Vaikka, ja kuten itseäni paremmat arvioitsijat ansiokkaasti sanoivat, jos kulttuurissa kaikki on muutostilassa, miksi ei väkivalta? Miksi se ei muutu?

Clariel

Garth Nix palaa vanhaan kuningaskuntaan kera Clarielin. Tapahtumat tosin sijoittuvat huomattavasti aiemmas ajassa kuin Sabrielin aloittamassa trilogiassa.

(Sabriel on näemmä luettu hyvissä ajoin ennen Sivukirjaston syntymää - no, menkää kirjastoonne ja lukekaa kirjat, hyviä ovat.)

Koin jotain kummallista vastentahtoisuutta Clarielin aloittamisen kanssa, mutta turhaan. Ainakin äänikirjana Clariel toimi kuin häkä. Hyvin vihainen nuori nainen, jonka tulevaisuuden suunnitelmat lyövät pahasti korville vanhepien tulevaisuusnäkymien kanssa kuulostaa raskaalta, mutta Nix ei anna päähenkilönsä jäädä yksiulotteiseksi. Clariel ei ole dorka, vaikka onkin intohimoinen - ja toisaalta hän on uskottavasti pakkomielteinen. Nix onnistuu luomaan Clarielista niin hienon hahmon, että jollain tavalla se suurempi juonikuvio - johon päähenkilö pikemminkin kompastuu, ja jonka kannalta hän ei ehkä ole niin merkityksellinen kuin traditio vaatisi - toimii vähän kuin toimii elämä, jonka tapahtumat voivat yllättää.

Tai on sekin mahdollista, että jos kirjan lukisi eikä äänikirjana kuuntelisi, juonikuvion kokisi aivan toisin, ja että oikeasti vain huomioni harhautui kriittisissä kohdissa, mutta oli miten oli, Clarielia kuunteli riemukseen.

The Clockwork Dagger / Crown

Beth Caton The Clockwork Dagger oli Locuksen suosittelema, joten kun se kirjaston sähkökirjapalveluun putkahti, luin sen toki.

Siinä nuori parantajatar tekee matkaa ilmalaivalla sodan runtelemassa, höyrypunkilla ja asenteella toimivassa valtiossa. Tavallisesta toimipaikan vaihdoksesta tulee kuitenkin seikkailu, koska 1) komea ja salaperäinen ilmalaivastuertti 2) inha ja salaperäinen ulkovallan agentti 3) sankarittaren parantajan voimat, jotka ovat valtavammat kuin kukaan kuvitteli.

Kuulostan sarkastiselta, mutta tämä ensimmäinen osa, The Clockwork Dagger oli oikein mukiinmenevä seikkailu. Romanttinen mukiinmenevä seikkailu, ei täydellinen, mutta jollain tavalla aika raikas. Kirjassa on vahvasti yhteiskunnallinen ote, ja sankaritar on empaattinen tyyppi.

Mutta ensimmäinen kirja oli vain osa tarinaa; ja yhtäkkiä, kuten jatko-osa The Clockwork Crownin alussa kerrotaan, Caton piti kirjoittaa myös toinen osa.

Toinen osa on sitten vähän nääh ja plääh, ainakin minulle. Seikkailu jotenkin menettää teränsä, vaikka yhteiskunnallinen ote on yhä vahvasti tallella. En jaksa välittää päähenkilöstä enkä hänen romantillisesta kiinnostuksestaan (joka yltää puisevimpien lukemieni romanssien tasolle). Loppu tuntuu loputtomalta.

Mutta loppui sekin, sitten. Ja ensi kerralla mietin toisenkin kerran, haluanko varmasti lukea myös jatko-osan.

Tai no, en tietenkään mieti. Eihän elämässä voi pettymyksiltä suojautua.

The Lie Tree

The Lie Tree on ihan kipeä, ja ihan kipeän hyvä. Kirpeää jatkoa Frances Hardingen mainioille nuortenkirjoille.

Kuten muukaan Hardingen tuotanto, The Lie Tree ei ole mitenkään valoisa ja kevyt, mutta se on fantastinen ja ihmeellinen.

Faith muuttaa perheensä kanssa pakoon saarelle. Luonnontieteilijä-isän hommiin liittyy nimittäin jonkin sortin skandaali, jota lienee parempi vältellä vähän aikaa. Faith on turhautunut - tyttönä hänellä ei tunnu olevan mitään saumaa harjoittaa luonnontiedettä tai saada isänsä hyväksyntää. Tarjolla olevat roolit tuntuvat kuristavilta ja ahtailta.

Sitten isä yhtäkkiä kaipaakin nuorta kätyriä, sillä hänellä on salaisuus: valheiden puu. Puu, joka syö valheita ja tarjoaa vastineeksi salaisia totuuksia. Ja ihan pian niillä totuuksilla on kysyntää, sillä Faithin isä löydetään kuolleena.

Faith on mainio sankaritar, ei millään muotoa kiltti vaan aika vihainen, mutta oman äänensä ja oman moraalinsa löytävä. Faithin perhe ja koko ympäröivä yhteisö on tuntuu kamppailevan sosiaalisten normien kurimuksessa niin, että lukijallakin on välillä pala kurkussa.

Ja kirja on niin täynnä asioita, joista melkein minkä vain mukaansa poimiminen ja pohtiminen tekisi hyvää kelle tahansa meistä, että vain yhtä ei voi nostaa ylitse muiden. Eikä Hardinge toisaalta ikinä saarnaa.

Olen onnellinen siitä, että näin hienoja kirjoja kirjoitetaan.

The House of War and Witness

Taannoin kävi niin, että Mike Carey, josta pidän, kirjoitti kirjan ystäviensä/perheenjäsentensä/rikoskumppaneidensa (ympyröi oikea vastaus) Linda ja Louise Careyn kanssa. Ostin sen pikavauhtia ja jätin lukematta.

Sitten kolmikko kirjoitti uuden kirjan. Lainasin sen kirjastosta pikavauhtia, ja luin. Pidettäköön tätä todisteena siitä, että oppimista voi tapahtua.

The House of War and Witness on yllättävän koherentti teos ollakseen kolmen tekijän rustaama. Tai ehkä en vain pysähtynyt miettimään moisia. Siinä eräälle rajalle saapuu armeijan komppania ja leirin seuraajat. Vaan se, mitä tapahtui edelliselle komppanialle, on arvoitus.

Se on tavallaan myös tosi hyvä teos, sillä huolimatta siitä, että siinä oli kaksi asiaa, joita eniten inhoan, en silti heittänyt kirjaa seinään.

Ensimmäinen asia on voimattomuus valta-asetelmien edessä. Kun mausteeksi lisätään sota, ahdistus voi ylittää kaunokirjallisuudesta saadun nautinnon määrän.

Toinen asia on "en voi kertoa sinulle vielä" -mekanismi juonen eteen päin kuljettamiseksi. Se ei ahdista, mutta saa ihmisen epäilemään, että jos ei juoni muuten etene, ei ehkä ansaitsisikaan edetä.

Mutta näiden esteidenkin yli The House of War and Witness kömpii, ja on lopulta sydäntäsärkevä. Ehkä myös toiveikas.

Liisa Ihmemaassa

Joku ääliö (niin, minä) ilmoitti minut jonkun ääliön (taas minun) keksimään haasteeseen, jossa marraskuun ajan kirjoitan joka päivä jotain johonkin blogeistani, joten tässä minä nyt kerron sitten teille Liisan seikkailut Ihmemaassa -teoksesta*, jonka jätin lukematta spekulatiivisen lukupiirin vielä ollessa hengissä.

Lukupiirin kaatuminen ei kuitenkaan varmasti liittynyt mitenkään sen jäsenien moraalittomaan toimintaan. Ja parempi myöhään kuin ei milloinkaan ja tässä lukemassani painoksessa on oikein kaunis Tove Janssonin kuvitus, josta nautin yhtä paljon tai enemmän kuin tekstistä.

Sitä paitsi juuri tämä painos on se, jota lapsena luin. Kun luin. Lapsi-Liina ei ollut mitenkään bestiksiä Liisan kanssa. Skidinä mua ei vaivannut kirjan outous vaan tietynlainen kylmyys: Liisa on niin kauhean yksin koko ajan.

Vasta aikuisena tajuan, että se ei Liisaa paljon hätkähdytä.

Muutenkin ehkä sain kirjasta enemmän irti aikuisiällä. Se johtui varmaan siitä, että nappasin kiinni edes osasta niistä viittauksista, jotka lapsena viuhuivat ohi korvieni kuin ilma Liisan pudotessa kaninkoloon.

Pohdin myös, josko lukisin kirjasta jonkin toisen suomennoksen tahi jopa alkukielisen. Tässä on vain vakavanpuoleinen pulma: missään toisessa suomennoksessa, alkuteoksesta puhumattakaan, ei ole Janssonin kuvitusta.** Ja vaikka bloggaajaa nyt voidaan aiheellisestikin syyttää tietystä jäykkyydestä, totean silti ykskantaan, että mikään muu kuvitus ei nyt vaan sovi.

Mutta mainio teos tämä Lewis Carrollin klassikko, kyllä. Olit oikeassa Siina, tykkäsin.

* Jonka osalta koen merkittävää kognitiivista dissonanssia huomatessani, että opuksen nimi ei olekaan Liisa Ihmemaassa, kuten olen aina kuvitellut.
** Tämäkään ei itse asiassa ole aivan totta, Google löysi selviä todisteita alkukielisestä teoksesta, jossa on Janssonin kuvitus.

The Darkest Part of the Forest

Äänestelin tuossa huvikseni Goodreadsin vuoden kirjapalkintoja. Nuorten fantsukategoriassa oli Holly Blackin The Darkest Part of the Forest. Olin, että hetki! Oonko mä lukenut tuon? Lähempi tarkastelu osoitti, että olen.

En vain ollut blogannut siitä vielä. Mutta että nyt suunnilleen tiedätte, millä muistin tasolla liikutaan.

The Darkest Part of the Forest oli hyvä ja varma Holly Blackin teos. Teiniangstinsa ohella hauska. Sopivasti fantastinen. Olisin varmaan tykännyt ihan hirveästi teininä:

Sisarukset Hazel ja Ben asuvat pikkukaupungissa, jonka metsissä asuu ... kaikenlaista tarunomaista. Hazel ikävöi aikaa, jolloin hän seikkaili veljensä kanssa metsässä - veljen, jonka kanssa aito yhteys katosi jo jonkin aikaa sitten. Ja metsässä on prinssi, nukkumassa lasiarkussa. Kunnes ei enää ole.

The Darkest Part ei kumminkaan ollut sellainen "nyt pitää vähän kiekua ihastuksesta" -teos, joita joskus Blackilta on tullut. Ei ainakaan minulle. Ja vaikka olen aikuinen, pidätän oikeuden kiekua ihastuksesta teinikirjoille, jos siltä tuntuu - ja ne sen ansaitsevat.

Ehkä tässä oli taas vähän liikaa teiniangstia ja vähän liikaa sitä, että ei puhuta edes niille lähimmille ja rakkaimmille, jotta teos olisi yltänyt oikeasti hienoksi.

Toisaalta koin yhtäkkiä tarvetta juoda kahvini ns. mason jarista, joten kai tällä jonkinlainen vaikutus elämääni oli.

The Book of Strange New Things

Michel Faberin The Book of Strange New Things on niin mahtavasti nimetty, että melkein pelotti ottaa se luettavaksi.

Mutta otin kuitenkin, en vain ihaillut hyllyssäni, ja onneksi näin.

Peter on pastori, joka lähtee - ilmeisesti jonkinlaisen madonreiän kautta - toiselle planeetalle. Paikallisasukkaiden keskuuteen, lähetystyötä tekemään. Mutta lähetystyö on aivan toisenlaista, kuin voisi kuvitella, paikallisten suorastaan vaatiessa sanaa kuultavakseen.

Kotiin jää vaimo, Bea, jonka kanssa Peterin suhde on ollut lämmin, hyvä, erinomainen kaikin tavoin. Mutta jos lähetystyö osoittautuu aivan erilaiseksi kuin Peter ajatteli, ei etäsuhdekaan toimi aivan oletusten mukaisesti Bean kohdatessa Maan päällä kriisejä.

Minusta kirja oli ihan mahtava. Tarina on kiehtova, ja sen ihmiset uskottavia. Peter kasvaa, ei niinkään vain ihmisenä vaan etenkin ja myös uskossaan, joka alkuun on jopa naiivin puolella. Ja vaikea on olla kasvamatta, kun lopulta ymmärtää paikallisten syyt.

Erityisen hienosti tulee esiin etäisyys Maan ja Peterin uuden planeetan, Oasiksen, välillä. Peterin etääntyminen kaikesta on käsinkosketeltavaa ja samalla sekä surullista että ymmärrettävää. Etäisyys vaikuttaa myös Peterin ja Bean suhteeseen tavalla, joka - kuten ehkä ihmissuhteissa yleensä - saa lukijan toivomaan, että molemmilla olisi voimaa toimia toisin (ja ymmärtämään, että ei ole.)

Kirja on hyvä, mutta ei välttämättä helpolla tavalla: se on hieno kokemus, mutta myös ahdistava ja etenkin dystopiakuvaustensa kautta pelottavakin.

Onni on bonus-isä, joka ostaa tällaisia kirjoja joululahjaksi!

Girl on a Wire

Gwenda Bondin Girl on a Wire on kertomus nykysirkuksesta, sen taiasta ja synkistä perhesalaisuuksista - ja teini-ikäisten romantiikasta.

Päähenkilö on nuorallakävelijä Jules, joka painostaa sirkusperheensä liittymään suureen, Ameriikan manteretta kiertävään jengiin. Erillään pysyttäytyminen ei passaa sankarittarellemme, jolla on suurisuuntaisia suunnitelmia. Sitten käy ilmi, että erillään on pysytelty, koska menneisyydessä on vanhoja kaunoja, joita ei suinkaan ole unohdettu - ja joku alkaa sirotella kaikenlaisia epäonnenkaluja sinne tänne.

Hyvää siitä ei seuraa.

Ja kuten ehkä sankarittaremme nimestä voitte keksiä, (vaikka joiltakin jotka kuuntelivat tämän äänikirjana tämä nimijuttu meni ohi kovaa ja korkealta, köhhh) just siellä vihollisperheessä on kiva poika, Remy.

On vaikea sanoa, kuinka hyvin Jules on moderni Julia (koskapa en ole alkuperäistä näytelmää lukenut tai itse asiassa koskaan nähnyt missään esitettävän.) Jules on moderni mimmi, itsepäinen ja vähän itsekeskeinenkin - välillä ihan raivostuttavan härkäpäinen.

Kirja ei ollut huono, mutta itse en saanut kiinni useistakaan jännitteistä, joita sinne oli kirjoitettu. Lopun osalta mietin, onko se lussahdus vai tärkeä viesti anteeksiannosta, ja kallistun ehkä jälkimmäiselle puolelle.

We Were Liars

Bongasin E. Lockhartin We Were Liarsin Siinan blogista, jos kohta siinä vaiheessa, kun kirja kirjastosta tuli, mietin miksi olin tällaisenkin mennyt lainaamaan.

No, ainakin kirja olisi ohut, ajattelin.

Kirja kertoo serkuksista, jotka vallan hyväosaisina viettävät kesiään sukunsa yksityisellä saarella. Mukana on lisäksi yksi mukaan otettu kaveri, joka possen dynamiikassa on olennainen ... mutta joka ei ehkä aina tunne oloaan aivan kotoisaksi rikkaiden ihmisten keskellä, jonkinlaisena hyväntekeväisyysprojektina.

Kirjan minäkertoja on eräänä kesänä löytynyt rantavedestä lähes hukkuneena. Hän ei muista mitään, eikä kukaan tunnu halukkaalta kesän tapahtumia hänelle valottamaankaan. Mutta ehkä paluu saarelle auttaisi?

Auttaisi jos auttaisi. Kirja on taitavasti rakennettu, ja arvoitus on kiperä - en sitä ainakaan itse etukäteen arvannut. Lopulta kirja jätti paljon ajattelemista, perheestä, varakkuudesta, toisten huomioon ottamisesta ja sen sellaisesta - ja sehän on aina hyvä saavutus. Luulen kyllä, että tunnepuolen jännite olisi ollut äänikirjana parempi - tai näin ainakin Siinan kokemuksista päättelen.

The Widow's House

The Widow's House on neljäs osa Daniel Abrahamin vähän pitkäksi venähtävää sarjaa.

Laadukasta fantasiaa - luultavasti laadukkaampaa kuin keskimääräinen fantasia, päättelen tämän niistä yrityksistäni eeppisen fantasian kentille, joilta aina katuvaisena palaan - mutta ei mitään maata järisyttävää.

No, ellei maata järisyttäväksi sitten voida laskea lohikäärmettä, jollainen vihdoin onnistutaan löytämään - riemastuttavin hahmo toviin, koominen ja toisaalta traaginen.

Ja kun tälle linjalle lähdettiin, okei, lasketaan myös se hämähäkkijumalattaren todellinen luonne, joka on pelottavinta mitä olen hetkeen kohdannut. Ja osoittaa, että Abraham tietää, mistä puhuu.

Olen iloinen, että meillä oli tämä pikku tuokio, sinulla ja minulla, nyt muistan jälleen miksi odotan viidettä osaa innolla.

A Man Lies Dreaming

En tiedä teistä, mutta itse toivon, että silloin kun todellisuus ja fiktio tuntuvat sekoittuvan, fiktio ei käsittelisi natseja ... mutta niin vain oli vaikea ajoittan kesällä erottaa, sattuiko olemaan 1930-luvun Saksassa vai Suomessa vuonna 2015.

Lavie Tidharin A Man Lies Dreaming oli siis hätkähdyttävä lukukokemus ei vain kirjallisten ansioidensa vaan myös tilanteen vuoksi.

Ihan vain kirjana opus oli oikein mainio. Tidhar ei pelkää käsitellä kauheaa asiaa jotenkin vähän vinksahtaneesti, pulp-fiktion keinoin. Hommasta ei kuitenkaan - minusta - tule sittenkään mikään farssi, sillä kauheus, joka on ihmisten mielissä, vetää mielialan synkeämmäksi kuin sinänsä klassisen synkeä kattaus, jossa Lontoon kylmillä kaduilla eräs etsivä hakee kadonnutta naista.

Etsivä, jonka nimeä ei varsinaisesti sanota, mutta kyllä me hänet kaikki tunnistamme.

Ja se, mitä etsivälle sitten lopulta käy, onkin todellinen yllätys.

Hyvä kirja, mutta ei välttämättä mukava kirja.

Karen Memory

Yhdysvaltain länsirannikolle vaihtoehtoiseen historiaan, hieman keksittyyn kaupunkiin sijoittuva Karen Memory on Elizabeth Bearin runsasta tuotantoa.

Teos kertoo reippaasta prostituoidusta, joka ottaa sipulisäkin omiin käsiinsä ja mätkii sillä pahikset tiehensä pahistelemasta. Karen Memory ei ole huono, mutta vähän välityön makuinen se on: aika puhdas seikkailu ilman sen enempää.

Itse koin kirjassa parhaana ajan ja paikan kuvauksen: Karenin kokemukset bordellissa ovat oikeasti kiinnostavia - olisin lukenut vaikka miten paljon ruoanostoretkistä tai aamupalan syönnistä tai mistä nyt ikinä. Seksikohtauksia kirjassa ei muuten ole, eikä asiakastyötäkään sen kummemmin kuvata, ei kauhistellen eikä retostellen; asenne, joka ainakin minusta toimii. Muu ei Karenin suusta olisi uskottavaakaan.

Tylsimmäksi puoleksi teoksessa nousi nähdäkseni varsinainen juoni, joka ei jotenkin onnistunut kiinnostamaan pätkääkään. Etenkään toimintakohtausten osalta.

Saatavilla kuitenkin kirjaston sähkökirjojen kokoelmasta, ken haluaa Karenin tarinan lukea.

My Real Children

Uusi Jo Walton on lähtökohtaisesti hyvä uutinen, ja pikkuruinen My Real Children oli ihan mahtava kirja.

Se kertoo Patriciasta, joka vanhainkodissa muistaa elämänsä kaksi erilaista polkua. Polut ovat eronneet, kun hänen kihlattunsa vaati puhelimitse vastausta: menisivätkö he naimisiin nyt vaiko eivät ikinä?

Ja se, mitä Patricia vastaa, vaikuttaa hänen elämäänsä merkittävästi.

Walton kirjoittaa elämästä ihanasti. Patrician kaksi erilaista elämää ovat vuoroin ilosta pursuavia, vuoroin itkettävän surullisia, mutta kumpaankaan elämään ei mahdu vain yhtä sävyä. Kaikki tuntuu kovin uskottavalta, sellaiselta, että tuotahan elämä on kaikkine suruineen, iloineen, riitoineen ja hyvine hetkineen. Kun kirjan loppupuolella Patrician muisti alkoi pettää, tunsin ihan aitoa kauhua yhdessä päähenkilön kanssa.

Mutta Patrician elämän ohella myös aikajanat menevät eri tavoilla. Kirjan lopussa nouseekin esiin kysymys siitä, kuinka paljon sillä on väliä, mitä yksi ihminen tekee - etenkin ruohonjuuritasolla, jossa helposti näyttää siltä, että sillä ei paljon väliä ole.

Huomaan tässä kesän 2015 kirjoista kirjoittaessani, että kirjakesäni oli mahtava. Mikä onni on olla lukutaitoinen.

The Orphan's Tales, ihan kokonaisuudessaan

Luin kesällä ensi Finnconiin vieraaksi (jeee!) tulevan Catherynne M. Valenten varhaisempaa tuotantoa, hassua sanoa varhaisempaa, ihan kuin kyse olisi jostain viime vuosituhannelta tulevasta. Puhutaan ehkä vuodesta 2006.

The Orphan's Tales on kahden kirjan duologia, jossa vähän tuhannen ja yhden yön hengessä erään palatsin puutarhassa orpo tyttölapsi kertoo prinssille tarinoita.

Ja millaisia tarinoita, kysytte te? Sellaisia, jotka kiemurtelevat hahmosta toiseen, luikertelevat sinne tänne, tänne sinne ja välillä risteävät itsensä kanssa. Rikkaita tarinoita, koristeellisia, vähän kuin itämaiset koristeaiheet tai oikein runsas ja runsaasti maustettu illallinen.

Ensimmäinen osa, In the Night Garden, oli minusta erityisen lumoava. Toisen osan, In the Cities of Coin and Spicen, kohtalo oli olla lopulta sitä samaa (ja vähän kuin oikein runsas ja runsaasti maustettu illallinen, loppua kohden myös ehkä vähän liikaa. Enkä suinkaan lukenut näitä aivan putkeen.)

Vaikka loppua kohden meinasi tulla ähky, Valente on silti ällistyttävä, huikean monipuolinen ja hengästyttävän hyvä kirjoittaja. Jos rouvan teoksista tuntee vain suomennetun Satumaa-sarjan, kannattaa ehdottomasti vilkaista tilannetta laajemminkin.

The Goblin Emperor

Katherine Addisonin The Goblin Emperor oli joskus ehkä vuosi sitten ihan joka paikassa, siis niissä blogeissa, joista löysin lukuvinkkejä. Odotin elämää suurempaa, ja myös sillä tavalla, että mahtavuus näkyisi kirjan mitoissa.

Kun kirjastosta tupsahti sitten käteeni sellainen minipieni pokkari, tiedättehän, pieni fontti ja paperin laatu likellä sitä, joka vessasta löytyy, koin jonkinlaista kognitiivista dissonanssia.

Sisältö oli sitten ihan mahtavaa kyllä (mutta minusta näissä voisi olla joku korrelaatio. Huttuiset kirjat on painettava vessapaperille, vaikka olisivat miten bestsellereitä, ja hyvät kunnolliselle että kestävät aikaa.)

The Goblin Emperor kertoo nuoresta pojasta, josta vähän yllättäen tulee haltiamaan keisari. Kundi itse on puoliksi haltia ja äitinsä puolelta sitten goblin, eli ehkä jonkun sortin peikko. Äiti on aikanaan lähetetty morsioksi naapurivaltakunnasta. (Käytännössä siis kaksi kansaa, jotka elävät rinnan, mutta nämä termit, joille meillä lukijoilla tuppaa olemaan selkeä paremmuuspainotus kertovat paljon siitä, miten haltiat itsensä näkevät, ja toisaalta siitä, millaiselta takamatkalta uusi keisari saa hommiinsa lähteä. Ja jos haluaa, kirjasta löytää varmasti paljon allegoriaa rotuasioista, ehkä kannattaa haluta.)

Ihan mahtava kirja siis tämä Katherine Addisonin The Goblin Emperor. Nuoren keisarin kokemukset ovat riipaisevia, mutta myös riemastuttavia tämän löytäessä pikku hiljaa itsensä ja oman äänensä hallitsijana. Muutokset, joita nuorisolaiskeisari saa aikaan ovat myös jollain tavalla uskottavia: hän on uudistaja, mutta hän joutuu silti toimimaan rajoitteidensa sisällä. Absoluuttista valtaa ei ole keisarilla, joka on suurelta osin protokollan vanki ja lähimmistä neuvonantajistaan riippuvainen.

Ihan kerrassaan hienoa fantasiaa tämä. Lukekaa.

Riemastuttavinta hetkeen: Seeker ja Seeker

Toverini Valeäiti sosiaalisen median kautta ihmetteli uusimmasta postauksestani, että etkö sä Liina Ivalo Sivukirjasto ollut jo lukenut Seekerin, etkö muka, olitpas...

...ja nyt kun katsoin niin toden totta. Tai siis luin kerran, mutta bloggasin kahdesti. Sentään mielipide pysyi jotakuinkin samana bloggausten välillä, ettei tarvitse aivokapasiteetin aivan kokonaan hapertuneen.

Seuraava bloggaus ilmestyy kun olen lakannut nauramasta itselleni.

Mutta sattuu sitä paremmissakin piireissä, että laps kirveen nielee, kuten äitini lohdullisesti sanoisi.

Seeker & The Devil's Eye

Tässä vaiheessa, kun virtuaalisessa pinossa on lukemattomia kirjoja, joista postata (suonette anteeksi sanaleikkini, en yritäkään pystyä parempaan tällaisen tauon jälkeen) ainoa myönteinen asia on se, että joitakin kirjoja voi käsitellä yhdessä postauksessa.

Kuten nyt kaksi viimeistä lukematta jäänyttä Jack McDevittin Alex Benedict -kirjaa: Seeker ja The Devil's Eye.

Seeker kertoo, kuinka Alex ja Chase etsivät Margoliaa, planeettaa jonne vuosituhansia aiemmin on lähtenyt siirtokunta, tuhoutuneeksi listattu, ja mitä siitä sitten seuraa.

The Devil's Eye puolestaan kertoo Alexin ja Chasen seikkailuista kaukaisella Salud Afarin planeetalla, jossa jotain on ilmeisesti vähän hullusti. Seuraa poliittista kädenvääntöä ja sen sellaista.

Nyt, kun näitä on kuunnellut useamman putkeen, huomaa jonkinlaisia yhteneväisyyksiä juonenkuluissa (ei liene ainuttakaan Alex Benedict -kirjaa, jossa päähenkilöitä ei yritettäisi tappaa kulkuvälineen lakattua kuuntelemasta ohjausta meren yllä) ... ja vaikkei kumpikaan näistä yllä Firebird-ihastukseni tasolle, on varmasti huonompiakin tapoja viettää työmatkojaan.

Jos pitäisi valita - ei ole, mutta valitsen silti - sanoisin, että Seeker on kirjoista selkeästi vahvempi. Sen juoni pysyy jotenkin napakkana loppuun asti, kun taas The Devil's Eye hajoilee loppua kohti saaden kuulijansa odottamaan enemmän sitä, että kirja vihdoin viitsii loppua kuin sitä, mitä siinä lopussa sitten tapahtuu.

Ehkä jo ensi vuonna tähän aikaan ikävöin Alexia ja Chasea, mutta nyt tuntuu ihan kivalta olla hetki erossa. Heippa, Alex! Heippa, Chase! Nähdään taas!

The Unreal and the Real vol. II

Ensin luin Ursula K. LeGuinin The Unreal and the Real vol. I:n ja siirryin siitä sujuvasti sitten vol. II:n pariin. Näin kai usein tehdään, etenkin kun molemmat ovat saatavilla kirjastosta - tämä jälkimmäinen e-kirjana.

Tämän kakkososan otsake oli Outer Space, Inner Lands, ja jos nyt haluaa karkeasti jakaa, ehkä tässä voisi ajatella olevan enemmän scifiä kuin ykkösessä, mutta näin tehty jako on toden totta hieman keinotekoinen ja karkea, eikä LeGuin missään nimessä ole kiltti ja ennustettava realisti. Jos kohta ei kiltti ja ennustettava fantasistikaan.

Tämä ei ollut se kansi, jonka minä näin, mutta pidän tästä niin valtavasti, että käytän sitä itsepäisesti kuvituskuvana.

Oletin tietenkin pitäväni tästä kakkososasta vielä enemmän kuin ykkösosasta, mutta yllättäen kävikin toisin. Ykkösosasta löytyi enemmän yllättäviä jalokiviä, ja kakkososan novelleista suurempi osa oli ennalta tuttuja.

En nyt tällä kuitenkaan sano, ettäkö kokoelma olisi ollut huono - LeGuin on parhaita kirjailijoita, joita koskaan olen lukenut, ikinä, ja tämä kokoelma on mahtava. Ehkä lopulta kyse on vain siitä, että ykkösosan jälkeen osasin odottaa tätä, kirjan erinomaisuus ei tullut kuin höyryjyrä nurkan takaa ja vetäissyt litteäksi ennen kuin ehtii edes hönkäistä "kiitos" kirjailijalle.

Tämä kokoelma sisälsi muuten tarinan "The Ones Who Walk Away from Omelas" - olin kuullut siitä paljon, mutta en aiemmin lukenut. Vaikka tiesin asetelman, onnistuin silti järkyttymään (ja voiko muu paremmin kirjoittajan taidoista kertoakaan?)

Get in Trouble

Kelly Linkin Get in Trouble oli tarinakokoelma, josta pidin koko lailla enemmän kuin edellisestä lukemastani Kelly Linkistä. Tämä johtuu nähdäkseni joko siitä, että

1. Odotukseni olivat paremmin linjassa sen kanssa, mitä saamani piti
2. Kelly Link on kehittynyt kirjoittajana
3. Minä olen kehittynyt lukijana (seikka, jota juuri lopettamani toisen teoksen valossa hieman epäilen)

...tai kaikista yllämainituista.

No oli mitä oli, tarinat olivat jotakuinkin synkkiä, vähän kieroja, sopivasti fantastisia, eivät yhtään eeppisiä vaan hyvin pienimuotoisia ja ihan ehdottoman suositeltavia. Mahdollisesti myös ns. opittu maku, vähän kuin alkoholi.

(Luin tämän kolme kuukautta sitten. Kolme kuukautta! Ilman ensimmäistäkään Sivukirjastopostausta. Thomas Mann oli ajastettu, en enää tiedä, miten kirjablogataan, olkaa armollisia.)

Taikavuori

Osallistuin Reader, why did I marry him? -blogin klassikkohaasteeseen lukemalla Thomas Mannin Taikavuoren.

Taikavuori kertoo Hans Castorpista, joka matkustaa tuberkuloosiparantolaan serkkuaan moikkaamaan, ja päätyy jäämään paikan päälle seitsemäksi vuodeksi.

Ja jestas, miten herkullinen teos! Hans Castorp on jännä hahmo, sellainen, josta ehkä tunnistaa itseään enemmän kuin haluaisi - hän on niin moderni itsetarkkailunsa kanssa. Jos Google olisi tuolloin jo keksitty, Hans Castorp olisi takuulla googlannut tuberkuloosinsa oireita aamut ja illat ja rientänyt keskustelemaan ylilääkärin kanssa huolistaan aina, kun mahdollista.

Hans Castorpin serkku Joachim sen sijaan on ihan eri maata, hän ei ollenkaan halua olla sairas, hän haluaa olla tervehenkinen ja moderni. Mutta minä kyllä ymmärsin Hansia jotenkin paljon paremmin. Aloin itsekin haaveilla seitsemän vuoden oleskelusta keuhkoparantolassa, etenkin luettuani mestan ruokalistoja.

No, sen ohella, että Hans Castorpista löytää itsensä, vaikkei haluaisi - tai ainakin minä löysin - kirja on muutenkin mainio. Eihän siinä paljon tapahdu, vaan tapahtuuko elämässäkään lopulta? Olennaisina mieleeni jäivät myös Hans Castorpin löytämät herrat Settembrini ja Naphta, joiden jatkuva sanasota ja keskustelu vievät kirjasta pitkiä osia. Sitä saattaa jopa vahingossa löytää itsensä ajattelemasta, yrittäessään ymmärtää, ketä kannattaa - vaikka, kuten pitkissä keskusteluissa usein käy, alkaa myös epäillä keskustelun kulkevan ympyrässä.

Yksi kirjan isoista teemoista on aika ja ajan kulku ihmiselämässä. Sen kirja tavoittaa hämmästyttävän hyvin - ei vain pohdiskelun vaan myös rakenteensa kautta. Alussa, kun kaikki on Hans Castorpille uutta, päiväkin kuvataan hitaasti ja pikkutarkasti. Myöhemmin vuodet vain vierähtävät, tekstissä kuten elämässä, ja yhtäkkiä niitä on kulunutkin se seitsemän.

Kun kirjan loppu koitti ja kirjailija jätti jäähyväiset Hans Castorpille, olin vähällä järjestää itsekin pienimuotoisen kapinan. Niin tottunut olin jo tyytyväisenä elämään Hansin kanssa vuoristosairaalassa, tuberkuloosin oireita tarkkaillen.

 --

Mitenkäs haaste? Selättikö se klassikkokammoni? Ei, sillä ei minulla alunperinkään ollut klassikkokammoa. On vain liian vähän aikaa. Mutta sen se teki, että päätin jatkossakin ottaa pari maailmankirjallisuuden klassikkoa tarkasteluun joka vuosi.

A Natural History of Dragons

Marie Brennanin A Natural History of Dragons kertoo vähän niin kuin Englannista (ei kuitenkaan nimeltä Englannista, mutta kaikkihan me Englannin tunnemme vaikka se olisikin puettu fantasiavaltakunnan asuun) ja naisesta, joka aikansa aatelisnaisille epäsopivasti haluaa tutkia lohikäärmeitä.

Kuuntelin äänikirjana. Kokemus oli herkullinen.

Kun päähenkilö Lady Trent kirjoittaa sarjassa muistelmiaan jo vanhana, arvostettuna luonnontieteilijänä, ja lukijaksi on valikoitunut Kate Reading, joka tekee huikean hyvän luennan, on vaikea mennä kovasti pieleen.

Ja kirjakin on oikein hyvä! Virkistävä lohikäärmeisä viktoriaanishenkinen fantasia! Tai ainakin luulen, että kirja oli oikein hyvä, mutta voi olla, että kyse on vain siitä, että Kate Reading oli niin tosi hyvä!

Selvittääkseni, onko kyse kirjan vai lukijan laadukkuudesta aion kuunnella jatko-osankin. Siinäkin on tosin lukijana Kate Reading, joten voi olla, etten pääse mihinkään johtopäätökseen, mutta tutkimusta tehdessäni minulla on epäilemättä hauskaa.

The Grace of Kings

Pitäisikö ihmisen pitää tauko eeppisestä fantasiasta, jos monta sataa sivua sellaista saa lähinnä kyyneleen kohoamaan silmänurkkaan?

Ken Liun The Grace of Kings ei ollut huono kokemus, mutten millään malta näin jälkikäteenkin olla toivomatta, että se olisi voitu tiivistää jonkinlaiseksi puristeeksi. Nyt tekstin paino oli sekä henkinen että fyysinen.

Okei. Asiaan. Kirja oli monella tapaa tosi hyvä ja parani vain loppua kohden, kun hyväksyi, että Liu ei varsinaisesti kuvaa ihmisiä vaan käsittelee yhteiskuntaa, sotaa ja sitä, mitä on okei tehdä hyvien asioiden puolesta ennen kuin itse muuttuu pahaksi asiaksi, ja käsittelee näitä asioita jonkinlaisesta lintuperspektiivistä. Kuin pelilautaa katselisi.

En silti missään vaiheessa rakastunut, en ahminut innoissani, en toivonut takakannen suljettuani, että olispa tätä lisää.

Vastaus kysymykseeni on siis ehkä: pitäisi. Nyt viimeistään pitäisi.

Signaali

Luin Pirkko Saision Signaalin siksi, että Siina kehui sitä, ja tulin näin ottaneeksi ensikosketukseni Saision tuotantoon (turha siellä on rypistellä kulmia nyt, Saisio kirjoittaa käsittääkseni vain hyvin vähän avaruusaluksista, tässäkään kirjassa ei ollut yhtään.)

Kokemus oli aluksi briljantti ja lopuksi oikein hyvä: alun briljanttius olisi ehkä kantanut loppuun asti, ellen olisi jättänyt viimeistä pariakymmentä sivua seuraavalle päivälle ja aamulla huomannut taian menettäneen voimiaan. 

Ensimmäiset parisataa sivua (ja kun kirjassa on 296 melko väljää sivua, tämä ei ole ollenkaan huono prosentti) vuoroin nauroin vatsalihaksia vahvistavasti ääneen ja vuoroin nyökyttelin, että tämä Saisio-niminen päähenkilöpä on asian ytimessä. Lopussa mentiin vähän enemmän fiilistelyn suuntaan, itse olisin halunnut jatkaa alun linjalla, mutta ei se mitään, ymmärrän, ettei kirjailija kirjoita teostaan juuri minun henkilökohtaiselle kevytmieliselle maulleni sopivaksi.

Tulin ajatelleeksi, että jos kenkään on lukumaratoniin osallistumassa, tämä Signaali voisi sellaiseen olla hyvä kirja: sellainen, josta haluaa ehdottomasti lukea aina vielä pari sivua ja näin jättää huomioimatta lapsen, puolison, koiran ja ennen kaikkea kotityöt.

Coming Home & Seeker

Nurinkurin mennään, mutta ei se haittaa: luin ja kuuntelin lisää Jack McDevittiä.

Coming Home tuli kirjastoon, ja sen luin ensinnä ja iloisna. Kävi ilmi, että Coming Home saattaa lopettaa tämän Alex Benedict -sarjan, mitä henkilökohtaisesti pidän suurena vahinkona siitä huolimatta, että tämä nimenomainen opus oli minulle toistaiseksi huonoin McDevitt-kokemus.

Miksi? En tiedä. Aloin pohtia, voisiko kyse olla siitä, että tähän asti olen kuunnellut Alex Benedictit äänikirjoiksi luettuina, ja että teksti vain toimisi niin paljon paremmin äänikirjana - mutta niin tai näin, kirjan kahdesta pääjuonesta vain toinen onnistui olemaan kiinnostava. Toinen sijoittui osin Maahan ja avaruusmatkailun alkuvuosisatoihin, mikä vähän läsähdytti tunnelmaa osaltani. Yksi lempparijutuistani tähän asti on ollut se, miten epäolennainen Maa on sarjassa ollut.

Seeker Alex Benedict -sarjan keskivaiheilta puolestaan kertoo siitä, miten Chase ja Alex selvittävät kauan sitten kadonneen siirtokunnan vaiheita ja kohtaloa. Tämän kuuntelin äänikirjana, ja hitto vie, tämä taas upposi kuin kuuma veitsi voihin. Mysteeri on kiehtova, välireportaasit viihdyttäviä, juonenkäänteet ja Chasen kertojaääni ilahduttavia - tässä oli aika lailla kaikki, mitä McDevittiltäni toivon, vaikkei kirjassa olekaan yhtä isoja ja kiinnostavia kysymyksiä kuin taannoin kuuntelemassani Firebirdissä.

Artemis Awakening

Jane Lindskold on nimi, joka silloin tällöin pomppaa vastaan genressä, mutta tämä Artemis Awakening on ensimmäinen rouvalta lukemani kirja. Ja nytkin kuuntelin, en lukenut.

Lähtökohta on se, että kundi haaksirikkoutuu muinaiselle hurvitteluplaneetalle, jonka geneettisesti modatut asukkaat elävät jotain modernia keskiaikaa. Ei kuitenkaan pimeää, kuten paikalle osunut metsästäjämimmi osoittaa: paikallisilla on yhä jonkinlainen taju siitä, mistä he ovat tulleet, eikä mitään erityistä pelkoa vierasta kohtaan. (Mikä nyt viimeistään todistaa, että geneettisesti modattuja ovat.)

No, nyt se kundi ei sitten kuitenkaan pääse kotiin, kun avaruusalus on säpäleinä, ja niinpä se mimmi lähtee kuskaamaan sitä jonnekin muinaisen sivilisaation raunioille. Kun siellä on kuulemma joku tyyppi, joka voisi ehkä auttaa.

Jostain syystä, jota en osaa tarkemmin eritellä, minulle tuli tästä kirjasta kovasti mieleen Enid Blytonin Seikkailu-sarja. Voi olla, että kaikki johtuu vain siitä, että asioita on kätketty vähän samalla tavalla, eikä teoksilla ole niin mitään yhteistä muuten, mutta lohdullinen lapsuusfiilis palasi silti luokseni.

Muuten kirja oli, no, oli. Tykkäsin siitä, ettei juoni - tai asetelma - moneltakaan osin vastannut alun lupauksia, vaan tarina kiemursi omilla ehdoillaan mihin halusi. Etenkin asetelman jonkinlainen avoimuus ilahdutti: aluksi pelkäsin kovasti, että luvassa on kaikkeen vieraaseen epäluuloisesti suhtautuvia, heinähankoja heiluttavia kyläläisiä. Vaan ei.

Artemis Awakening on sarjan aloitusosa, ja sen verran mukiinmenevä, että mikä on, ettenkö voisi jatko-osankin kuunnella. Ei vuoden äänikirjaelämys, mutta eipä sellaisia toisaalta vuoteen monta mahdukaan.

Through the Woods

Emily Carrollin sarjakuvakirja Through the Woods sisältää pieniä, karmeita tarinoita.

Vähän kuin Neil Gaimanin kertomukset osana Sandman-sarjista, tai jotain. Ei puhkiselitettyjä, mutta ei kovin vaikeitakaan tarinoita - näistä monet muuten naisnäkökulmasta, minkä tajusin vasta tätä kirjoittaessani. Minusta naisnäkökulma on nimittäin luonnollinen ja hieno, enkä pidä sitä mitenkään erityisen huomiotaherättävänä seikkana.

Carrollin piirrostyyli toimii kuin häkä. Tykkäsin ihan kauheasti.

Jos kiinnostuitte, mutta ette vielä rynnänneet kirjastoon, voitte tsekata sen ainoan miesnäkökulmaisen tarinan kirjoittajan webisivuilta.

The Godless

Jos sanoisin, että Ben Peekin The Godless on keskinkertainen eeppinen fantasia, tuskin menisi asteikollani kovasti metsään.

Kirjassa on kaikenlaista. Hieman yllättävä sota kaupankäynnillä elävässä kaupungissa; nuori mimmi, joka pystyy kummallisuuksiin; joitakin palkkasotilaita; yksi omituinen, kuolematon tyyppi ja jumalia, jotka ottivat ja kuolivat ja nyt sitten ovat kuolleita tai elossa tai jotain, vähän epäselväksi se jäi.

Isona etuna mainittakoon ehkä se, että Peekin hahmot ovat etnisesti hyvinkin erityyppisiä, mikä tietty on aina ihan kiinnostavaa. Muuten kokemuksena vähän valju: ei mitään erityisen hyvää, ei mitään erityisen huonoa. En itkenyt ilosta tai surusta kirjan loppuessa.

Mitä nyt olen blogeja seuraillut, Peekin opus on kai tämän vuoden isoja juttuja - nyt en sitten tiedäkään, miksi se ei itseeni iskenyt. Vikahan voi olla lukijassakin: mammuttimaisten fantasiaromaanien äärellä hyvin vietetyn nuoruuteni jälkeen en oikeastaan nykyään jaksaisi millään tarttua mihinkään, missä on yli 350 sivua ja miekka kannessa. Ja aina kun kuitenkin tartun, sillä kokemukset ovat sitä varten, että niistä ei opita, on jälkimaku väsynyt ja kaurapuuroinen.

The Winter Boy

Jollain tasolla kevään ristiriitaisin lukukokemus oli Sally Wiener Grottan The Winter Boy.

Teoksessa nuori poika tulee - toisten nuorten poikien kanssa - laaksoon, koulutettavaksi. Poikia opettavat alleshat, vanhemmat naiset, jotka edustavat oppilailleen jokaista naista, jonka kundit tulevat elämässään kohtaamaan. Talvi on lyhyt ja paljon on opittavaa etenkin kuumakallella, Rylillä, josta tulee kirjan toinen, alkuun hyvinkin rasittava päähenkilö.

Kun osa kirjasta kuljetaan kundin kanssa, isompi osa kävellään hänen opettajansa Rishanan ja pieni osa muiden alleshojen kautta. Tarinoiden kautta opitaan jotain maailman historiastakin.

Lukijana ärsyynnyin asioista, jotka Grotta tavallaan ottaakin kirjassaan käsittelyyn: kaavamainen, lähes rituaalinomainen opettamistapa tuntui joustamattomalta ja manipulatiiviselta - mutta ei vain minusta vaan enenevässä määrin myös Rishanasta. Sinänsä hyvään systeemiin rakentuneet ristiriitaisuudet ja heikkoudet tuntuivat aluksi tukahduttavilta, mutta mitä enemmän ne kirjassa esiin nousevat, sitä terveemmällä pohjalla tuntuu yhteisökin olevan (lukukokemuksesta puhumattakaan.) Vaikka Rylin mekastus kirjan alkupuolella oli rasittavaa, jollain tasolla se oli siis kuitenkin myös hyvin ymmärrettävää. Välillä teki itsekin mieli paiskoa tavaroita.

Vaikka kirjan alku oli sekä pitkä että loputon, loppua kohden lukukokemus siis paranee. En vain ole varma, paraniko se siinä määrin, että tartun jatko-osaan - joiden tulo oli, sen myönnän, jonkinasteinen pettymys. Tältä kirjalta jos miltä olisin kaivannut jonkinlaista tarinan kursimista kasaan.

The Language of Dying

Sarah Pinborough kirjoittaa ... aika paljon - ja sen paljouden keskellä on välillä vaikea uskoa, että kirjoissa säilyy myös laatu. Mutta The Language of Dying on hyvä teos, hyvä ja lyhyt.

Kirjassa nainen hoitaa kuolevaa isäänsä. Kuoleminen on raskas prosessi sekä kokijalle että mukana kulkeville, ja lukijallekin - sen verran konkreettiseksi Pinborough sen tekee.

Vaikka kirja on lyhyt, siihen mahtuu paljon: perheen sisäisiä ristiriitoja, menneisyyttä ja jotain, mitä ei oikein voi todeksi uskoa. Heittämällä heikoimmaksi ja vaikeimmin uskottavaksi elementiksi nousee melkein kökköä saippuaoopperaa muistuttava päähenkilön taustatarina - on hieman kummallista, miten tarinan fantastinen elementti tuntuu paljon todemmalta ja uskottavammalta kuin realistinen kuvaus.

Descent

Ken MacLeodin Descent pelaa ufosieppauksilla ja salaliitoilla, valvontayhteiskunnalla ja vaikka millä.

Ryan kokee kaverinsa kanssa teini-iässä jotain, joka vaikuttaa hänen elämäänsä melko pitkän aikaa jälkikäteenkin: mahdollisen ufosieppauksen. Ehkä. Koska Ryan ei kuitenkaan ole kovin herkkäuskoinen, hän ei niele ilmeisintä selitystä tästä eikä oikeastaan mistään muustakaan asiasta.

Ja kaikki tapahtuu Skotlannissa. Megalomaaninen plussa.

Minulle Descent oli kerrassaan mainio kokemus. MacLeod kirjoittaa hyvin, ja kirjan juoni on mahtavalla tavalla sekä kasassa että toisaalta tarpeeksi sotkuinen - harvaan asiaan tulee lopullista vastausta. Lukija jätetään tutkimaan viimeisintä versiota totuudesta, ja onko sekään toisaalta totuus vai vain päähenkilö Ryanin näkemys?

Ryan on myös henkilönä etenkin moraaliselta kannalta aika vaikea, vaikka lukijana hänestä kyllä pidinkin. Tyyppi tekee asioita, joista ei tietenkään voi olla ylpeä, mutta tekee silti.

Hyvä teos. Lisää MacLeodia mulle.

Unquenchable Fire

Rachel Pollackin Unquenchable Fire oli ihan hulvaton.

Siinä maailma on jotenkin todella myyttinen paikka. Enteitä siellä, ihmeitä täällä, outoja tapahtumia joka puolella. Ja sitten päähenkilö Jennifer huomaa olevansa raskaana, noin vain, eikä voi tehdä aborttia, sillä vaikka hän mitä yrittää, se ei vain onnistu. On voimia, jotka haluavat Jenniferin vauvan syntyvän, ja siinä ei paljon äpöstellä.

Alku oli takkuista, mutta sitten kun pääsin kirjan kanssa vauhtiin, se oli yllättävän ja riemastuttavan hieno kokemus. Jennifer, joka ei halua olla mikään neitsyt Maria eikä kenenkään sätkynukke, ei kohtalon toteuttaja, eikä etenkään hoidella mitään rituaaleja vain siksi, että yhteisö sellaista vaatii, onnistuu jollain tavalla vapauttamaan vähän lukijaansakin.

Osa kokemuksen riemusta johtui ehkä siitä, että vaikka oma taannoinen raskauteni oli toki täysin maallinen, Jenniferin kokemukset olivat silti tunnistettavissa: raskaana olevan keho ei ole enää hänen omansa. En ole yhtään varma, olisinko digannut kirjasta näin paljon jos en olisi puskenut maailmaan yhtä lasta.

Mutta ehkä olisinkin, sillä Jenniferistä oli vaikea olla pitämättä.

The Bones of the Old Ones

Otin Howard Andrew Jonesin The Bones of the Old Ones -opuksen kuunteluun pestessäni taannoin ikkunoita.

Anteeksi, en voi olla käyttämättä tätä(kin) tilaisuutta rehentelyyn. Minä. Olen. Pessyt. Ikkunat. Ihan itse.

No mutta asiaan. The Bones of the Old Ones on jatkoa The Desert of Souls -kirjalle, josta pidin, ja tästä pidin ehkä vielä vähän enemmän, tässä oli romanttinen kuvio, joka nähdäkseni päättyi ihan eri tavalla kuin tällaisissa yleensä romanttiset kuviot päättyvät, kyllä en voinut olla tykkäämättä.

Ja oli juonikin, ei sillä, ja lentävä matto, ja naisten oikeuksia ja mahdollisuuksia sivuttiin ohimennen, ja sama hyvä lukija kuin edellisessä kirjassa ja kaikkea.

Toiveikkaana täällä odottelen kolmatta osaa äänikirjaksi luettuna, sillä kyllä ihmisen on joskus sallittua viihtyä, vaikka sitten vähän epäilyttävästi jonkun länkkärin tuhat ja yksi yötä -henkisen tarinan parissa.

The Mechanical

The Mechanical kertoo Jaxista, joka on mekaaninen tyyppi, ja ranskalaisesta markiisitar Berenicesta,  joka ei ole, ja pastori Luuk Visseristä, ja maailmasta, jossa mekaanisia tyyppejä surutta hyödyntävä Hollanti on maailmanvalta ja Englannista ei puhuta sanallakaan, kuinka virkistävää, ja Hollannin vastapoolina on Atlantin toiselle puolelle paennut Ranskan hallinto, joka (kieltämättä vähän oma lehmä ojassa -henkisesti) vastustaa mekaanisten tyyppien hyväksikäyttöä, ainakin yksipuolista, vain Hollannin harjoittamaa hyväksikäyttöä. Ja kaikki tämä kunnon höyrypunk-aikakautena.

No jo oli pitkä ensimmäinen lause ja kappale. Enkä silti saanut edes kirjoittajaa mahdutetuksi mukaan: hän on Ian Tregillis. Ja The Mechanical on ensimmäinen osa oletettavasti kolmiosaista sarjaa.

Minulle The Mechanical oli konseptuaalisesti parempi kuin lukukokemuksellisesti, en tiedä, onko tuossa edes mitään järkeä, mutta näin kävi. Siinä on tosi paljon hyvää: uudenlainen maailmanjärjestys, pohdintaa vapaasta tahdosta, paljon erilaisia harmaan sävyjä ja vain hyvin vähän helppoja ratkaisuja, ja, ehkä tärkeimpänä, kutimoiva kersantti.

Valitettavasti (lukuunottamatta niitä kohtia, joissa fiittasi neulova kersantti, ja ne kohdat eivät prosentuaalisesti paljon tekstiä rasita) itse lukemisen prosessi ei jotenkin sujunut. Laskin kirjan käsistäni lähinnä helpottuneena siitä, että se vihdoin loppui.

Jatko-osaan mennessä pitää käydä itsensä kanssa tiukka keskustelu siitä, oliko konseptuaalinen niin hyvää, että se peittoaa lukukokemuksellisen raskauden. Se on nyt jo selvää, että jos jatko-osassa ei esiinny kersantteja neuletöidensä kanssa, tapahtuu kamalia.

The Peripheral

Teistä en tiedä, mutta mulla on silleen, että aina kun avaan uuden William Gibsonin, koen harteillani sen taakan, jota uskon Gibsonin roudaavan mukanaan jatkuvasti: että kun kerran on ollut cyberpunkin profeetta, jokaisen uuden opuksen pitäisi olla samalla tavalla tajunnanräjäyttävä.

(Ehkä Gibson ei koe tällaisia paineita. Missä tapauksessa en ymmärrä, miksi minun pitää niiden kanssa jatkuvasti painiskella. MINÄ OLEN VAIN LUKIJA, VOI HYVÄN TÄHDEN.)

The Peripheral kertoo kahden aikajanan kohtaamisesta, tavallaan. Toisaalla olemisesta virtuaalisesti ja kuilusta, jota ei voi ylittää, vaikka ehkä haluaisi, vai haluaisiko sittenkään (jossakin kohdassa vähän ajattelin, että yksi tyyppi olisi ehkä halunnut, mutta Gibsonin tyyli on ajoittain niin vähäeleinen, että hänen henkilöhahmojaan on vaikeampi lukea kuin oikeita ihmisiä. Ja väliäkö silläkään sitten, juuri tästä syystä en kiintynyt heihin ollenkaan.)

Se, mikä alkoi turhauttavan rasittavana - Gibson jos kuka tuntuu nauttivan siitä tunteesta, jossa ihmiselle syntyy kun hän kirjan alkuun ei tiedä mistään mitään eikä ole välineitä, joilla ottaa selvää - päätyy yllättävän vauhdikkaaksi seikkailuksi.

Fiilikseni kirjan lopulla oli jotakuinkin näin:

- alun kauheat paineet

- kirjan alkupuolen sumussa kuljeskelu

+ vinkeä perusajatus

- hahmot, joista ei ota selvää

+ oikeasti toimiva juoni, kun se vauhtiin pääsee

+ muutama ihan loistava hahmo

------------------------------------------------------------

= plussan puolella, ei uutta profetiaa

Näin. Ja seuraavan Gibsonini haluan vailla stressiä.
 

Can't We Talk About Something More Pleasant?

Nyt en enää muista, mistä bongasin Roz Chastin sarjakuvamuotoisen omaelämäkerrallisen teoksen Can't We Talk About Something More Pleasant? mutta odotin selkeästi saavani jotain järkyttävän hauskaa perheturinaa.

Oikeasti kyseessä oli pikemminkin vanhempien vanhenemisesta kertova karu tarina. Hauskakin, joo, mutta enimmäkseen karu.

Sillä kyllä vanheneminen nyky-yhteiskunnassa voikin olla aika karua.

Kirja on jotenkin todella rehellisen oloinen. Chast kertoo kaikki - tai ainakin niin paljon, että tuntuu kaikilta - tunteensa melko lailla peittelemättä. Eivätkä ne tunteet missään nimessä aina ole kauniita, tuskin missään perheessä ovat, mutta Chast ei (nähdäkseni jokseenkin karun lapsuutensa ajoilta periytyviä) tunteitaan juuri peittele, eikä ole syytäkään - hänen tunteensa eivät enää ketään satuta.

Niin, että vaikka välillä kirjaa lukiessa nauraa - kauhusta - fiilis, joka jäi, oli vähän surullinen. Ensinnä vanhuuden ongelmallisuuden vuoksi ja toiseksi, koska Chastin kokemukset nyt vain herättävät empaattiset fiilikseni.

Shades of Earth

Beth Revisin Shades of Earth päättää trilogian, jossa Amy matkustaa avaruudessa, Amy matkustaa lisää avaruudessa ja Amy laskeutuu planeetalle.

Tämä viimeinen osa planeettoineen oli selkeästi kiinnostavampi kuin melkoiseksi pannukakuksi jäänyt kakkonen. Tarjolla on silti tuttuun tyyliin varsin draamantäytteistä ja helposti alas surahtavaa tekstiä, että ei huolta tässä suhteessa.

Viihdyin kyllä, vaikka opuksen juoni marssii eteenpäin pöljien ihmistensä varassa ja etenkin osin kasvottomaksi jäävän pahispuolen kuvaus horjahteli himpun verran epäuskottavan puolella. Ja siitäkin huolimatta, että teini-ikäisen romanssin kuvauksena sarja on minusta edelleen vähän kiusallisen puolella.

The Just City

The Just City on Jo Waltonin kunnianosoitus Platonin Valtiolle, teokselle, jonka hän oli omien sanojensa mukaan lukenut liian aikaisin.

Minä en ole lukenut Valtiota ikinä, joten liityn ehkä kategoriaan "liian myöhään", mutta The Just City oli silti huikea teos. Siinä Apollo ja Pallas Athene ottavat osaa pikku kokeeseen: joukko filosofeja eri ajoilta päättää kokeilla, olisiko Platonin valtio mahdollista rakentaa.

Oikeudenmukaisen kaupungin kasvua seurataan kolmesta näkökulmasta: ääneen pääsevät yksi perustajista, yksi kaupunkiin tuoduista lapsista ja Apollo, joka muuttuu kuolevaiseksi oppiakseen jotain.

Olen ajatellut The Just Cityä enemmän kuin mitään muuta teosta hetkeen. Se tuo Platonin valtion ihan iholle, toisaalta sillä tavalla, että miksi emme voisi olla näin, miksi emme kaikki voisi pyrkiä olemaan parhaita itsejämme, ja toisaalta sillä tavalla, että Platon ei todella tiennyt mistään mitään, ei ainakaan ihmisistä.

Yllättävän inspiroiva teos, ja hauskakin, etenkin kun Sokrates pääsee vauhtiin. (Jos kohta seksuaalisen väkivallan runsaudesta haluaisin varoittaa niitä, jotka sellaisesta eivät halua lukea.) Ja nyt juuri luin, että jatkoakin on tulossa ja haluaisinkin nyt hetken juosta ympyrää ja huutaa ilosta.

JA AINIIN! Saatte tämän kirjastosta e-kirjana. Kyllä on elämä hyvä.

Europe in Autumn

Europe in Autumn oli teos, josta olin kuullut hyvää, ja jota innolla odotin. Dave Hutchinsonille haitaksi menin kuitenkin lukemaan tämän juuri uuden Kazuo Ishiguron jälkeen, ja, no niin, voi sentään.

Europe in Autumnissa on fragmentoituvassa Euroopassa toimiva kuriiriverkosto, joka on niin pölö, että siihen kirjassakin usein kiinnitetään huomiota. Verkostossa hommat satunnaistyöläisenä aloittaa Rudi, virolainen kokki, mistä muuten pisteet, oli tosi virkistävää lukea kirjaa, joka osin jopa sijoittui eteläiseen naapurimaahan. Lontoo oli ihan tylsä Viroon nähden.

No mutta kuitenkin. Tulee viitteitä siitä, että kaikki ei olekaan vaan harmitonta tavaran liikuttelua paikasta toiseen.

Lopulta kirja oli myönteinen ja palkitseva lukukokemus, vaikka vielä puolivälissä mietin, miksi luen näin tukkoista trilleriä. (No siksi, että ihanan Ishiguron jälkeen MIKÄ TAHANSA OLISI VARMAAN OLLUT TUKKOINEN TRILLERI. Paitsi ehkä joku LeGuin. Mikä taas olisi ollut vain ongelman siirtämistä eteenpäin.)

Lukekaa te tämä jossain paremmassa tilanteessa ja kertokaa, paraniko se.

The Buried Giant

Olen tähän asti ikinä lukenut Kazuo Ishigurolta vain Never Let Me Go:n, joten vähän jännitti tarttua tähän uuteen The Buried Giant -teokseen. Ja niin kai on jännittänyt monia muitakin, kun suosikkikirjailija on mennyt ja sortunut fantasiakirjallisuuteen.

Genrerajat ovat ihan kamalia, jos ne estävät ihmisiä tarttumasta tähän utuiseen muistia, muistoja ja - no, sotaa käsittelevään teokseen.

Vaikka näennäisesti kirjan voisi luokitella miekka ja magia -kirjallisuudeksi, se on lopulta kaikkea muuta. Päähenkilönä on vanha pariskunta; matka, jolle he lähtevät, ei ole karttaa halki laukkaava riehakas kulkue vaan hyvin ihmisen mittainen matka; eikä väkivallassa ole mitään kaunista tai jaloa. Henkilöt ovat menneiden valintojensa kyyryyn painamia.

Hieno kirja. Ihan siis kerta kaikkiaan.