Patricia A. McKillipin kirjat ovat jollain tavalla kuin unta - usein niistä ei muista jälkikäteen paljoakaan. Ei muuta kuin taianomaisen, hiljaisen tunnelman ja sen, että lukukokemus oli mainio. En tiedä, mistä johtuu, mutta kun luin The Bards of Bone Plainin, yritin oikein erikseen fiilistellä kirjaa.
Ja olihan se - taas - mainio. Kirja keskittyy bardien opiston ympärille satumaisen maan pääkaupunkiin ja liikkuu kahdessa ajassa. Menneisyydessä, jossa bardi Nairn saapuu koululle ja yrittää ymmärtää lahjojaan; nykyisyydessä, jossa nuori bardi Phelan yrittää ymmärtää erikoista isäänsä ja tutkii Nairnin legendaa päästäkseen lopputyössään mahdollisimman helpolla ja jossa prinsessa Beatrice, kuningasparin nuorin lapsi, toimii arkeologina ja yrittää löytää oman tiensä omien kiinnostuksenkohteidensa ja asemastaan nousevien vaatimusten välillä.
Kirja oli sanalla sanoen suloinen - ei vain hyväntuulinen, vaan hieman haikea, kuten McKillipin kirjat usein. McKillipin maailmojen sadunomaisuutta selittää ehkä genressään - tai maailmankaikkeudessa - harvinainen väkivallan puute: sotakaan ei kosketa läheltä. Uhka on usein muuta kuin suoraa satutetuksi tulemisen uhkaa; ehkä jopa muutoksen välttämättömyyttä ja sitä, miten muutoksesta selviää minuutensa säilyttäen. McKillipien lukeminen onkin jotenkin (jo lukuhetkellä) kuin se paras muisto - tiedättehän, se, missä olet käpertynyt kesällä riippumattoon kirjapinon ja safarikeksipinon kanssa auringon paistaessa ja tuulenvireen pitäessä ötökät loitolla ja kohta voi mennä uimaan ja kaikki on hyvin ja safarikeksitkin kalorittomia - ja ehkä siksi ne jälkikäteen tuntuvat jotenkin katoavan mielestä. Kuin kaunis uni. McKillip kirjoittaa sitäpaitsi todella kauniisti, sitäkin on vaikea selittää.
Ja olihan se - taas - mainio. Kirja keskittyy bardien opiston ympärille satumaisen maan pääkaupunkiin ja liikkuu kahdessa ajassa. Menneisyydessä, jossa bardi Nairn saapuu koululle ja yrittää ymmärtää lahjojaan; nykyisyydessä, jossa nuori bardi Phelan yrittää ymmärtää erikoista isäänsä ja tutkii Nairnin legendaa päästäkseen lopputyössään mahdollisimman helpolla ja jossa prinsessa Beatrice, kuningasparin nuorin lapsi, toimii arkeologina ja yrittää löytää oman tiensä omien kiinnostuksenkohteidensa ja asemastaan nousevien vaatimusten välillä.
Kirja oli sanalla sanoen suloinen - ei vain hyväntuulinen, vaan hieman haikea, kuten McKillipin kirjat usein. McKillipin maailmojen sadunomaisuutta selittää ehkä genressään - tai maailmankaikkeudessa - harvinainen väkivallan puute: sotakaan ei kosketa läheltä. Uhka on usein muuta kuin suoraa satutetuksi tulemisen uhkaa; ehkä jopa muutoksen välttämättömyyttä ja sitä, miten muutoksesta selviää minuutensa säilyttäen. McKillipien lukeminen onkin jotenkin (jo lukuhetkellä) kuin se paras muisto - tiedättehän, se, missä olet käpertynyt kesällä riippumattoon kirjapinon ja safarikeksipinon kanssa auringon paistaessa ja tuulenvireen pitäessä ötökät loitolla ja kohta voi mennä uimaan ja kaikki on hyvin ja safarikeksitkin kalorittomia - ja ehkä siksi ne jälkikäteen tuntuvat jotenkin katoavan mielestä. Kuin kaunis uni. McKillip kirjoittaa sitäpaitsi todella kauniisti, sitäkin on vaikea selittää.
2 comments:
Tämän arvostelun lukemisesta tuli tunne, että pitäisi ehdottomasti etsiä yöpöydälle taas jotain McKillipiltä! :)
Ihanaa - jotenkin koen onnistuneeni, jos jollekulle tulee ikävä McKillipiä :) Onhan niissä kirjoissa jotain todella omalaatuista ja ihanaa :)
Post a Comment