Amelia Beamerin The Loving Dead on ehdolla Locus-palkinnon saajaksi kategoriassa esikoisteokset. Palkintoraati näki siinä ilmeisesti jotain, mitä minä en nähnyt, mutta äänikirjana kuuntelemani TLD oli aika ankea zombitarina verrattuna esimerkiksi ja etenkin Mira Grantin Feediin. (On toki mahdollista, että ennen Feediä olisin pitänyt TLD:ista kovastikin.)
The Loving Dead alkaa kun tanssitunnilta kotiin suuntaava Kate pelastaa tanssinopettajansa hiipparilta, joka käy maikan kimppuun. Kate vie tanssinopettajan kotiinsa, jossa kämppis Michael on järkännyt yhdet legendaarisista bileistään. Lukijalle tulee täytenä yllätyksenä (toivottavasti aistitte sarkasmini), että hiippari oli zombie, joka tartuttaa tanssinopettajan, ja niin edelleen. Hieman omituisten juonenkäänteiden jälkeen Kate ja Michael sopivat tapaavansa Alcatrazin saarella, jossa varmasti ollaan turvassa, ja kaikkien zombikirjojen saariklisheekin tulee näin käytettyä.
Beamerin tarina zombit olivat sanalla sanoen melko tylsiä, vaikka jonkun mielestä varmaan hommaan tuo jotain jännitystä zombiruttoon kuuluva himojen lisääntyminen tai se, että zombirutto on -ooh- ilmeisesti sukupuolitauti. Kun juoni ja päähenkilöt olivat kaikenlisäksi suunnilleen yhtä päättömiä kuin keskivertokauhuleffassa, ei käteen jäänyt paljoakaan. Zombirutto ei sitäpaitsi tunnu noudattavan minkäänlaista logiikkaa, ja vaikka ihmishahmoilta sinänsä on vähän turha odottaa loogista toimintaa, jonkinlainen uskottavuus olisi kuitenkin paikallaan. Esimerkiksi päähenkilöiden välillä orastava romanssi oli lähes yhtä koskettava kuin Lambi-vessapaperirulliin hiljattain painetut runot*. Ei lainkaan. Beamer käyttää kyllä kivasti hyväkseen zombimytologiaa ja erityisesti sitä, miten zombit näkyvät populaarikulttuurissa, mutta kun kirjoitustyyli ei ainakaan itseeni purrut - vai oliko se se lukija? - ei muutamilla populaarikulttuuriviittauksilla vielä pitkälle pötkitä. Ei ainakaan Sivukirjastossa.
* Herra Sivukirjasto osti, vahingossa. Ei voitu hetkeen kutsua ketään kylään.
The Loving Dead alkaa kun tanssitunnilta kotiin suuntaava Kate pelastaa tanssinopettajansa hiipparilta, joka käy maikan kimppuun. Kate vie tanssinopettajan kotiinsa, jossa kämppis Michael on järkännyt yhdet legendaarisista bileistään. Lukijalle tulee täytenä yllätyksenä (toivottavasti aistitte sarkasmini), että hiippari oli zombie, joka tartuttaa tanssinopettajan, ja niin edelleen. Hieman omituisten juonenkäänteiden jälkeen Kate ja Michael sopivat tapaavansa Alcatrazin saarella, jossa varmasti ollaan turvassa, ja kaikkien zombikirjojen saariklisheekin tulee näin käytettyä.
Beamerin tarina zombit olivat sanalla sanoen melko tylsiä, vaikka jonkun mielestä varmaan hommaan tuo jotain jännitystä zombiruttoon kuuluva himojen lisääntyminen tai se, että zombirutto on -ooh- ilmeisesti sukupuolitauti. Kun juoni ja päähenkilöt olivat kaikenlisäksi suunnilleen yhtä päättömiä kuin keskivertokauhuleffassa, ei käteen jäänyt paljoakaan. Zombirutto ei sitäpaitsi tunnu noudattavan minkäänlaista logiikkaa, ja vaikka ihmishahmoilta sinänsä on vähän turha odottaa loogista toimintaa, jonkinlainen uskottavuus olisi kuitenkin paikallaan. Esimerkiksi päähenkilöiden välillä orastava romanssi oli lähes yhtä koskettava kuin Lambi-vessapaperirulliin hiljattain painetut runot*. Ei lainkaan. Beamer käyttää kyllä kivasti hyväkseen zombimytologiaa ja erityisesti sitä, miten zombit näkyvät populaarikulttuurissa, mutta kun kirjoitustyyli ei ainakaan itseeni purrut - vai oliko se se lukija? - ei muutamilla populaarikulttuuriviittauksilla vielä pitkälle pötkitä. Ei ainakaan Sivukirjastossa.
* Herra Sivukirjasto osti, vahingossa. Ei voitu hetkeen kutsua ketään kylään.
No comments:
Post a Comment