Seuraa kädenojennus eeppisen fantasian ystäville. Ken Scholesin Psalms of Isaak -sarjan avausosat Lamentation ja Canticle ovat nimittäin sitä itseään, puhdasta (joskin steampunk-vivahtein maustettua) eeppistä fantsua. Mikä vielä parempaa, sellaista, josta minäkin vaihteeksi nautin - mikään eeppiseen fantasiaan vivahtavakaan ei ole oikein jaksanut innostaa viime aikoina, ja aloin jo ajatella olevani viallinen. (Mikä ei vieläkään ole poissuljettu vaihtoehto.)
No, sarjahan alkaa siten, että joku ottaa ja tuhoaa suuren Windwirin kaupungin ja samalla tunnetun maailman tärkeimmän kirjaston (törkeää!) tyystin. Paikalle ratsastaa kuninkaansa Rudolfon johdolla mustalaisarmeija, joka löytää raunioista yksinäisen robotin - ainoan olennon, jonka voi edes etäisesti sanoa selvinneen tuhosta. Lähellä pitää majaa myös ylipäällikkö Sethbert, jonka kumppani, vakoojatar ja yleinen yli-ihminen Jin Li Tam alkaa epäillä päälliköllä olevan jotain tekemistä Windwirin tuhon kanssa. Sitten seuraa kahden kirjan verran juonittelua ja eriskummallisia käänteitä tahdilla, johon teidän on varmaankin paras tutustua itse.
Pidin enemmän aloitusosasta, joka jollain tavalla toimi itsekseenkin - jos nyt se kuitenkin kärsi samoista ongelmista kuin kakkososa, joista yhtenä mainittakoon ääristereotyyppiset ja paperinohuet naisihmiset huokaus. Aloitusosa oli kuitenkin juonellisesti sen verran paljon ehjempi kokonaisuus, että pitkiin sarjoihin kyllästyneet voisivat olla tyytyväisiä luultavasti ihan vain Lamentationin lukemalla. Kakkososa toimii kuin Heroes-telkkarisarjan kakkoskausi, repimällä auki lähes kaiken, mihin ykkösosassa päästiin. Lisäksi Canticlen juonenkäänteet upposivat ainakin minuun hieman huonommin, kun vihulaiset piti hakea jo aika kaukaa näyttämön ulkopuolelta, ja puolet kirjasta nojasi johonkin kryptiseen ennustusjoukkoon (en oikein kestä ennustuksia enää.)
Niin siitä fantasiapuolesta. Joku voisi sanoa, ettei sarja oikeastaan ole niinkään fantasiaa kuin vuosituhansien päähän sijoittuvaa scifiä, mutta Clarken kolmannen lain mukaan sillä ei oikeastaan ole mitään väliä.
No, sarjahan alkaa siten, että joku ottaa ja tuhoaa suuren Windwirin kaupungin ja samalla tunnetun maailman tärkeimmän kirjaston (törkeää!) tyystin. Paikalle ratsastaa kuninkaansa Rudolfon johdolla mustalaisarmeija, joka löytää raunioista yksinäisen robotin - ainoan olennon, jonka voi edes etäisesti sanoa selvinneen tuhosta. Lähellä pitää majaa myös ylipäällikkö Sethbert, jonka kumppani, vakoojatar ja yleinen yli-ihminen Jin Li Tam alkaa epäillä päälliköllä olevan jotain tekemistä Windwirin tuhon kanssa. Sitten seuraa kahden kirjan verran juonittelua ja eriskummallisia käänteitä tahdilla, johon teidän on varmaankin paras tutustua itse.
Pidin enemmän aloitusosasta, joka jollain tavalla toimi itsekseenkin - jos nyt se kuitenkin kärsi samoista ongelmista kuin kakkososa, joista yhtenä mainittakoon ääristereotyyppiset ja paperinohuet naisihmiset huokaus. Aloitusosa oli kuitenkin juonellisesti sen verran paljon ehjempi kokonaisuus, että pitkiin sarjoihin kyllästyneet voisivat olla tyytyväisiä luultavasti ihan vain Lamentationin lukemalla. Kakkososa toimii kuin Heroes-telkkarisarjan kakkoskausi, repimällä auki lähes kaiken, mihin ykkösosassa päästiin. Lisäksi Canticlen juonenkäänteet upposivat ainakin minuun hieman huonommin, kun vihulaiset piti hakea jo aika kaukaa näyttämön ulkopuolelta, ja puolet kirjasta nojasi johonkin kryptiseen ennustusjoukkoon (en oikein kestä ennustuksia enää.)
Niin siitä fantasiapuolesta. Joku voisi sanoa, ettei sarja oikeastaan ole niinkään fantasiaa kuin vuosituhansien päähän sijoittuvaa scifiä, mutta Clarken kolmannen lain mukaan sillä ei oikeastaan ole mitään väliä.
No comments:
Post a Comment