Chime

Päättelin jo ennakolta, että Franny Billingsleyn Chime on takuulla melkoista höttöä. Ihan itse, kansikuvaa katsomalla. Ei sillä, ettenkö olisi ilahtunut väärässä olemisesta, mutta - miksi kannen typykän pitää olla tuollainen passiivinen makoilija, kun kirjan kertoja on kaikkea muuta?

Olen muistaakseni lukenut Billingsleyltä jotain aiemminkin, mutten kuollakseenikaan muista kirjasta muuta kuin että se oli ehkä ihan hyvä. Hyvä kun nimen. Onneksi nykyään on tämä blogi, niin voi myöhemmin kätevästi tarkistaa, mitä on ollut jostain mieltä.

Chime oli siis oikeasti vallan mainio tarina nuorista kaksostytöistä, joiden isä on etäinen ja rakastettu äitipuoli on kuollut. Kaksosista toinen, Briony, tietää olevansa noita (kiitos äitipuolen) ja syyttää itseään äitipuolensa kuoleman lisäksi myös siitä, että sisar Rose on hieman outo. Pikkukaupungissa, jossa tytöt asuvat, rakennetaan rautatietä Lontooseen, kuivataan soita ja otetaan vastaan nuori miesvieras Eldric, jonka kanssa Briony ystävystyy (tietenkin.) Soilla tapahtuvista muutoksista eivät kuitenkaan pidä metsissä ja soilla asustavat olennot, jotka vaativat Brionyltä tiukkoja toimia.

Se juonesta. Minusta Chime oli ihana, koska kertojaminä Briony oli ihana - sarkastinen etenkin itseään kohtaan, hurmaava ja läheisiään kovasti rakastava. Erityisplussa siitä, että Brionyn ja Eldricin hiljalleen syttyvä rakkaus kasvaa uskottavasti ystävyydestä - kovin usein etenkin nuorille suunnatussa fantasiassa rakkaus on suorastaan käsky kohtalon, ja jos jotain ystävyyttä mukana onkin, lukijalla on usein asiasta vain kirjailijan sana. Billingsley saa kuitenkin nuoret nauramaan uskottavasti yhdessä - ja lukijan siinä sivussa myös.