Daniel Polanskyn The Straight Razor Cure rikkoo genrensä tapoja vain yhdellä tavalla: se on fantasiaa. Muutoin kyseessä on melko tavanomainen ensimmäisessä persoonassa kerrottu poliisitarina. Tiedätte varmaan mistä puhun: poliisi tahi etsivä on omien sanojensa mukaan hirvittävä, ruma lurjus (mutta yhteisönsä silmissä komea, sydämellinen yksilö), joka juo unohtaakseen karmean menneisyyden (yksi moka). Sitten mahdollisimman viattomille alkaa käydä huonosti, ja niinpä päähenkilömme Warden siirtyy päivätyöstään huumediilauksesta selvittämään, miksi joku tappaa lapsia. Muuten tietenkään ei olisi liikuttanut, mutta kun ne lapset.
Eipäs nyt siellä kuvitella, ettei TSRC viihdyttäisi tietystä kaavamaisuudestaan huolimatta. Minulla oli sen parissa kovasti hauskaa: kertojan ääni oli viihdyttävä ja se tapa, jolla loppuratkaisuun päädyttiin toimi myös (vaikka itse ratkaisu tuskin on yllätys kellekään kirjaa sata sivua lukeneelle.)
Esikoisteokseksi TSRC on suorastaan mainio, ja muutenkin sen verran toimiva paketti, etten pahastu vaikka loppu on lievä cliffhanger ja jatkoa on tulossa.
Eipäs nyt siellä kuvitella, ettei TSRC viihdyttäisi tietystä kaavamaisuudestaan huolimatta. Minulla oli sen parissa kovasti hauskaa: kertojan ääni oli viihdyttävä ja se tapa, jolla loppuratkaisuun päädyttiin toimi myös (vaikka itse ratkaisu tuskin on yllätys kellekään kirjaa sata sivua lukeneelle.)
Esikoisteokseksi TSRC on suorastaan mainio, ja muutenkin sen verran toimiva paketti, etten pahastu vaikka loppu on lievä cliffhanger ja jatkoa on tulossa.
3 comments:
Ainakin kirjalla on huikean upean ihana nimi... en kyllä keksisi parempaa vaikka kaksin käsin miettisin!
Asiaa kommentoimatta, haastetta pukkaisi minultakin blogissa jos innostaa vastailla :).
Booksy, nyt kun mainitset, niin onhan se tosiaan ihan älyttömän hyvä :D
Tessa, kiitos vaan, oli todella haastava :D
Post a Comment