17/05/2012

The Magicians

Olin ollut aikeissa lukea Lev Grossmanin trilogian toisen osan heti tämän ykkösosan perään, mutta tuolla se yhä vuoroaan odottelee. Niinpä The Magicians saa nyt enemmän tilaa.


Kirja kertoo nuoresta velhosta, Quentinista, joka tavallaan horjahtaa velhojen yliopistoon ja päättää opetella taikuutta taloustieteen sijaan. Kaikki ei kuitenkaan maagisessa maailmassa ole aivan hyvin: sankareita on liikaa, hirviöitä liian vähän. Tarkoituksettomuus vaivaa siitäkin huolimatta, että Quentinin ryhmä joutuu opinahjossaan jonkinlaisen pedon hyökkäyksen kohteeksi. Quentin haaveileekin pääsystä Filloryyn, melko ohuelti verhottuun Narnian vastineeseen, sillä Filloryssa on takuulla seikkailuja - sieltä löytyy elämälle tarkoitus.

En riemastunut taikureista aivan niin paljon kuin olin odottanut. Valinta voi Grossmanin osalta olla tarkoituksellinen, mutta Quentin on todella rasittava päähenkilö - elämänsä tarkoituksen muille ulkoistanut nuori mies, joka ei ole koskaan mihinkään tyytyväinen, koska ei mistään ota myöskään vastuuta. Ehkä Grossman haluaa käyttää Fillorya pohtiakseen sitä, missä määrin on ok haaveilla elämän tarkoituksen löytyvän taianomaisesti joko Tylypahkasta tai Narniasta tai vaikkapa vain toisesta kaupungista - Quentin uskoo onnensa löytyvän Fillorysta siinä määrin sitkeästi, että hitaammallekin käy ilmi Grossmanin kanta. En kuitenkaan itse koe saavani mitään irti siitä, että satu - kuten vaikkapa Narnian tarinat - revitään väkisin kohti realismia (tiedän, hupsua sanoa tällaista fantasiaa realismiksi, mutta näin nyt kuitenkin on - Grossmanin kautta Quentin päätyy pohtimaan Fillorynsa politiikkaa tavalla, josta sadunomaisuus on kaukana.)

En ole aivan varma, pidinkö siitäkään, miten alleviivattuja kirjalliset viitteet kirjassa olivat. Kyseessä ei varmastikaan ole vahinko, mutta kirjailijan perimmäinen tarkoitus jäi ainakin itselleni (ykköosan perusteella) hieman hämäräksi; toisaalta naamalle väkisin hyppivä intertekstuaalisuus esti jossain määrin kirjasta nauttimisen puhtaasti tarinan tasolla. Okei, intertekstuaalisuus olisi estänyt jos Quentinin persoona ei olisi tehnyt tarinasta riipivää - harvoin olen kohdannut kirjaa, joka on tällä tavoin suorastaan pakottanut lukijansa miettimään tekstin eri tasoja.

4 comments:

Tessa said...

Siulta tulee nyt postauksia siihen tahtiin että huh :). Mutta siis joo: vieras kirja, mielenkiintoinen aihe. Ja ehkä Pottereiden jälkeen aika käytettykin, tai en tiedä, toki tuota on varmaan moni käyttänyt myös ennen Rowlingia... Minullakin olisi nimittäin nyt A College of Magics -niminen kirja hyllyssä, ja siihen jatko-osakin. Johonkin velhokuluun siinäkin mennään, saas nähdä miten tarina kantaa.

Liina said...

Mulla jotenkin ajastus pissi (joo, käytän sitä, noloa - etenkin kun en selvästi ees osaa.)

Onko tuo sun A College Caroline Stevermerin? Luulen, että mullakin on se hyllyssä odottamassa, jos samasta opuksesta puhumme. Ollut jo joitakin vuosia, köh.

Tää Grossmanin teos oli todella derivatiivinen, siinä määrin, että se ei voinut olla vahinko...

Elma Ilona said...

Heipsan, Liina! Muistin sinua haasteella blogissani :)

Liina said...

Hoi, sori kun vastauksessa kesti :) Kiitos haasteesta, alan oitis säveltää vastauksia :D