Se, että luin Philip Reeven Scrivener's Moonin kertoo luultavasti ihan liikaa siitä, miten addikoitunut olen erilaisiin listoihin ja suosituksiin. Lisäksi havaitsin taas kerran olevani hieman hajamielinen - luulin lukevani jatko-osaa Fever Crumbille, mutta kyseessä olikin sarjan päätösosa. Välissä olisi ollut hyvinkin yksi osa - ellei enemmänkin.
Vaan mitäs tuosta, Reeve kyllä kertaa sarjan aiemmat tapahtumat ihailtavan yksityiskohtaisesti.
SM siis jatkaa Fever Crumbin tarinaa jossain hamassa tulevaisuudessa, paikassa jossa hienompien asuntojen lattiat ovat iPodeilla kivettyjä. Skippaan juonikuvauksen, koska se oli minusta vähän turhan säntäilypainotteinen, ja siirryn siihen, miksei Reeve oikein ikinä tunnu kolahtavan allekirjoittaneeseen täysillä. Sillä jos tyypillä on visio, jossa lattioita kivetään iPodeilla, pitäisihän siitä tulla kerrassaan mukaansatempaavaa kirjallisuutta, vai mitä?
Reeven tulevaisuus on aika synkkä ja tomuinen, ja kaikesta häneltä lukemastani välittyy väistämättä fiilis siitä, ettei herra juuri välitä ihmisistä. Hyvä on, ei kai meistä kukaan välitä ihmisistä aina, mutta Reeve (vaikka ehkä onkin lähinnä realisti) saa ainakin itseni enimmäkseen masentumaan synkällä näkemyksellään siitä, mihin ihmiskunta oikeastaan kelpaa. Kirja on dystopiakuvaus, jonka aito ahdistavuus kumpuaa ehkä siitä, että kirjassa kukaan ei ole vallassa - kukaan ei hanskaa yhtään mitään, vaan kaikki ovat yhtä peloissaan johtajista aina alimpiin duunareihin. Tiedon ja ymmärryksen rapautuminen ovat asioita, jotka Reeven yhteiskunnassa ovat arkipäivää, ja vaikka kirjailija sitä selvästi suree, hän myös tuntuu pitävän murenemista jollain tavalla väistämättömänä.
Vaan mitäs tuosta, Reeve kyllä kertaa sarjan aiemmat tapahtumat ihailtavan yksityiskohtaisesti.
SM siis jatkaa Fever Crumbin tarinaa jossain hamassa tulevaisuudessa, paikassa jossa hienompien asuntojen lattiat ovat iPodeilla kivettyjä. Skippaan juonikuvauksen, koska se oli minusta vähän turhan säntäilypainotteinen, ja siirryn siihen, miksei Reeve oikein ikinä tunnu kolahtavan allekirjoittaneeseen täysillä. Sillä jos tyypillä on visio, jossa lattioita kivetään iPodeilla, pitäisihän siitä tulla kerrassaan mukaansatempaavaa kirjallisuutta, vai mitä?
Reeven tulevaisuus on aika synkkä ja tomuinen, ja kaikesta häneltä lukemastani välittyy väistämättä fiilis siitä, ettei herra juuri välitä ihmisistä. Hyvä on, ei kai meistä kukaan välitä ihmisistä aina, mutta Reeve (vaikka ehkä onkin lähinnä realisti) saa ainakin itseni enimmäkseen masentumaan synkällä näkemyksellään siitä, mihin ihmiskunta oikeastaan kelpaa. Kirja on dystopiakuvaus, jonka aito ahdistavuus kumpuaa ehkä siitä, että kirjassa kukaan ei ole vallassa - kukaan ei hanskaa yhtään mitään, vaan kaikki ovat yhtä peloissaan johtajista aina alimpiin duunareihin. Tiedon ja ymmärryksen rapautuminen ovat asioita, jotka Reeven yhteiskunnassa ovat arkipäivää, ja vaikka kirjailija sitä selvästi suree, hän myös tuntuu pitävän murenemista jollain tavalla väistämättömänä.
Niin, no, ehkä Reeven tuotanto masentaa minua siksi, että paikoin se tuntuu aivan liian realistiselta.
Kaikkein eniten Reeven tuotannossa kuitenkin harmittaa se ihmeen tuntu, josta en ainakaan itse saa kiinni - mutta jonka pitäisi jotenkin olla siinä, ihan nurkan takana ... eikä kuitenkaan ole.
Kaikkein eniten Reeven tuotannossa kuitenkin harmittaa se ihmeen tuntu, josta en ainakaan itse saa kiinni - mutta jonka pitäisi jotenkin olla siinä, ihan nurkan takana ... eikä kuitenkaan ole.
No comments:
Post a Comment