Kirjastossa käyskentely on vaarallista, sieltä löytää liikaa kiinnostavaa luettavaa. Keväällä törmäsin Hämeenlinnan kirjastossa Isaac Asimov -käännökseen Tähdet kuin tomua ja päätin lukaista ensimmäisen Asimovini. Miksi aloittaa juuri tästä kirjasta? Sattumaa. Mutta ei ehkä täysin onnellista sattumaa, sillä nykylukijan (tahtoo sanoa minun) oli ehkä vaikea asettua kontekstin vaatimaan kunnioittavaan fiilikseen.
Tähdet kuin tomua on täysiverinen avaruusseikkailu, jossa päähenkilö Biron Farrill yrittää selvittää, miten kostaa isänsä viheliäisille murhaajille - planeetta Tyrannian hallinnolle.
Luultavasti tämä ei tule olemaan viimeinenkään Asimovini, mutta en ollut kovin vaikuttunut. Kirjan juonikuvio ei tuntunut tuoreelta (tietenkään; epäilemättä sitä on toistettu ja taas toistettu ilmestymisen jälkeisinä vuosikymmeninä, eikä sitä varmaan Asimovkaan aivan itse kehittänyt), mutta sen kanssa olisi vielä ehkä voinut elää. Biron sen sijaan oli kyllä minusta melkoisen rasittava päähenkilöksi: itsekeskeinen ja itserakas, mutta kovin empatiakyvytön mulkku. Pardon my Klatchian. Aikansa tuote, epäilemättä, mutta ei minun silti tarvitse hänestä pitää.
Niin, ja sitten oli vielä se romanttinen kuvio, joka sai ainakin minut lähestulkoon repimään hiuksia päästäni. Naishahmo on käsittämätön suttura, joka todella sanoo ei kun tarkoittaa kyllä ja käyttäytyy muutenkin kuin eräät lapsuuteni Barbie-nukeista.
Kirjan ikä näkyykin minusta parhaiten juuri hahmoissa; avaruusajan vanhentunut teknologia ei minua niin häirinnyt. Koin Asimovin teknologiset ajatukset osin jopa yllättävänkin kiinnostavina. Sen sijaan yhteiskunnallinen asetelma ja eritoten sukupuoliroolien väkevyys huusivat silkkaa kampakeraamista kulttuuria.
 |
| Kansikuva on kontekstiin sijoitettuna just sopiva. |
Luultavasti tämä ei tule olemaan viimeinenkään Asimovini, mutta en ollut kovin vaikuttunut. Kirjan juonikuvio ei tuntunut tuoreelta (tietenkään; epäilemättä sitä on toistettu ja taas toistettu ilmestymisen jälkeisinä vuosikymmeninä, eikä sitä varmaan Asimovkaan aivan itse kehittänyt), mutta sen kanssa olisi vielä ehkä voinut elää. Biron sen sijaan oli kyllä minusta melkoisen rasittava päähenkilöksi: itsekeskeinen ja itserakas, mutta kovin empatiakyvytön mulkku. Pardon my Klatchian. Aikansa tuote, epäilemättä, mutta ei minun silti tarvitse hänestä pitää.
Niin, ja sitten oli vielä se romanttinen kuvio, joka sai ainakin minut lähestulkoon repimään hiuksia päästäni. Naishahmo on käsittämätön suttura, joka todella sanoo ei kun tarkoittaa kyllä ja käyttäytyy muutenkin kuin eräät lapsuuteni Barbie-nukeista.
Kirjan ikä näkyykin minusta parhaiten juuri hahmoissa; avaruusajan vanhentunut teknologia ei minua niin häirinnyt. Koin Asimovin teknologiset ajatukset osin jopa yllättävänkin kiinnostavina. Sen sijaan yhteiskunnallinen asetelma ja eritoten sukupuoliroolien väkevyys huusivat silkkaa kampakeraamista kulttuuria.
3 comments:
Heh, vai kampakeraamisia sukupuolirooleja! :-) Kieltämättä osuva kuvaus. Henkilöt eivät muutenkaan ole Asimovin vahvuus, ja onnistuit kyllä poimimaan ensimmäiseksesi heikon yksilön. Robotti- tai Säätiö-sarjaa olisin ennemmin suositellut...
Ei taida olla ihan Asimovin parhaasta päästä tämä... ehkä rustasi välitöinään, pisti aivot narikkaan loistavien Säätiöiden uuvuttamana ;)
Booksy, kuvittelen, että mulla on hyllyssä joku Säätiö-sarjan kirja, joten ehkä seuraavaksi sitä. Tämänhän poimin mukaan tyyliin: kah, onpas se ohut. (Näin täällä valitaan kirjat.)
Elma Ilona, luultavasti joo - ehkä herra Asimovin piti saada leivän päälle vähän juustoa kanssa ja rustasi sitten henkensä pitimiksi tällaisen. Käsittääkseni alunperin lehdessä (sarjana?) julkaistukin :)
Post a Comment