Olen ihan liiaksi jäljessä tässä kirjoitusurakassa - muistan suurimmasta osasta kirjoja enää sen, pidinkö vai enkö pitänyt. Ja se on toki tosi kiusallista jos blogin yksi tärkeimmistä funktioista on toimia edes jonkinlaisena muistin tukena ... blogin huonomuistiselle pitäjälle.
Rae Carsonin Fire and Thorns on sarjan aloitusosa; se näyttää ensialkuun höpsöltä romanttiselta fantasialta, mutta ei sitten kuitenkaan olekaan sitä. Sankaritar Elisa on nuorempi prinsessa, joka naitetaan naapurivaltion kuninkaalle hätäisessä seremoniassa. Kyseessä on jonkinlainen poliittinen keikaus (eikä esimerkiksi yllätysraskaus) - mutta Elisa ihastuu nopeasti itseään vanhempaan, komeaan aviomieheensä. Naapurimaa, jonka kuningattarena Elisan nyt tulisi toimia, on jokseenkin pulassa - sota uhkaa, ja osa kansasta on jäämässä oman onnensa nojaan sotaisan naapurin ja aavikon väliin. Sitten tuo osa kansasta sieppaa Elisan siinä toivossa, että tämä jollakin tavalla voisi taivuttaa kuninkaan auttamaan myös heitä - ja arka Elisa löytääkin yhtäkkiä oman äänensä ja oman voimansa.
Kyseessä ei siis ole mikään tavanomainen romanttinen fantasia. Elisa kyllä rakastuu, mutta kokee myös menetyksiä - ja huomaa lisäksi nopeasti, ettei komea kuningas ole kovin rohkea tai älykäs ihminen. Alun epävarmasta tytöstä tulee päättäväinen nuori nainen. Tästä pidin kovin.
Sitten oli se toinen asia, mistä en vieläkään ole ihan varma: kirjan alussa Elisa on lihava ja kilojensa vuoksi kokee useita nöyryyttäviä tilanteita. Vaikka Carson selvästi tekee kaikkensa ollakseen tuomitsematta, käy niin kuin niin usein käy: tarinan edetessä Elisa menettää suuren osan kiloistaan (vaikkei omien sanojensa mukaan tulekaan ikinä olemaan laiha) eikä - löytäessään roolinsa yhteisössä ja yhteiskunnassa - enää saa lohtua syömisestä. Kivaa sinänsä: sankarittaren lohtusyöpöttely on kuvattu melko uskottavasti, kertoo entinen lohtusyöjä, mutta jokin silti jäi kaivelemaan. Ikään kuin kaikki liikakilot lopulta olisivat seurausta mielekkään tekemisen puutteesta tai huonosta itsetunnosta, ja nämä asiat korjaamalla kilotkin häviävät - ja ennen kaikkea, ikään kuin niiden häviäminen olisi paras lopputulos, paras osoitus siitä, että tässä on nyt kasvettu ihmisenä. Okei, sankaritar nauttii kadonneita kilojaan enemmän siitä, että fyysinen toimintakyky kasvaa - ja sehän on siistiä, painosta huolimatta, eikö? Ja kuitenkin, kuitenkin. Jokin tässä vaivasi - ehkä se, ettei kukaan Elisan ympärillä tuntunut korjaavan asenteitaan ylipainon suhteen.
Rae Carsonin Fire and Thorns on sarjan aloitusosa; se näyttää ensialkuun höpsöltä romanttiselta fantasialta, mutta ei sitten kuitenkaan olekaan sitä. Sankaritar Elisa on nuorempi prinsessa, joka naitetaan naapurivaltion kuninkaalle hätäisessä seremoniassa. Kyseessä on jonkinlainen poliittinen keikaus (eikä esimerkiksi yllätysraskaus) - mutta Elisa ihastuu nopeasti itseään vanhempaan, komeaan aviomieheensä. Naapurimaa, jonka kuningattarena Elisan nyt tulisi toimia, on jokseenkin pulassa - sota uhkaa, ja osa kansasta on jäämässä oman onnensa nojaan sotaisan naapurin ja aavikon väliin. Sitten tuo osa kansasta sieppaa Elisan siinä toivossa, että tämä jollakin tavalla voisi taivuttaa kuninkaan auttamaan myös heitä - ja arka Elisa löytääkin yhtäkkiä oman äänensä ja oman voimansa.
Kyseessä ei siis ole mikään tavanomainen romanttinen fantasia. Elisa kyllä rakastuu, mutta kokee myös menetyksiä - ja huomaa lisäksi nopeasti, ettei komea kuningas ole kovin rohkea tai älykäs ihminen. Alun epävarmasta tytöstä tulee päättäväinen nuori nainen. Tästä pidin kovin.
Sitten oli se toinen asia, mistä en vieläkään ole ihan varma: kirjan alussa Elisa on lihava ja kilojensa vuoksi kokee useita nöyryyttäviä tilanteita. Vaikka Carson selvästi tekee kaikkensa ollakseen tuomitsematta, käy niin kuin niin usein käy: tarinan edetessä Elisa menettää suuren osan kiloistaan (vaikkei omien sanojensa mukaan tulekaan ikinä olemaan laiha) eikä - löytäessään roolinsa yhteisössä ja yhteiskunnassa - enää saa lohtua syömisestä. Kivaa sinänsä: sankarittaren lohtusyöpöttely on kuvattu melko uskottavasti, kertoo entinen lohtusyöjä, mutta jokin silti jäi kaivelemaan. Ikään kuin kaikki liikakilot lopulta olisivat seurausta mielekkään tekemisen puutteesta tai huonosta itsetunnosta, ja nämä asiat korjaamalla kilotkin häviävät - ja ennen kaikkea, ikään kuin niiden häviäminen olisi paras lopputulos, paras osoitus siitä, että tässä on nyt kasvettu ihmisenä. Okei, sankaritar nauttii kadonneita kilojaan enemmän siitä, että fyysinen toimintakyky kasvaa - ja sehän on siistiä, painosta huolimatta, eikö? Ja kuitenkin, kuitenkin. Jokin tässä vaivasi - ehkä se, ettei kukaan Elisan ympärillä tuntunut korjaavan asenteitaan ylipainon suhteen.
1 comment:
Hih, Liina, sinut on haastettu!
Post a Comment