Kämmenet hikosivat taannoin kun tajusin, että kirjastoon on hommattu Kevin Brockmeierin uusin teos, The Illumination, enkä minä edes tiennyt sellaisesta. Varasin sen tietysti heti, mutta toisissa olosuhteissa olisin varmaan ostanut empimättä (esimerkiksi, jos olisin törmännyt siihen ensin kirjakaupassa. Amazon, miksette koskaan suosittele minulle mitään hyvää?)
The Illumination alkaa, kun ihmisten kipu muuttuu valoksi, jonka kaikki voivat nähdä. Ilmiö on maailmanlaajuinen, eikä sille löydy selitystä - mutta tämä hämmentävä ja kauniilta kuulostava tapahtuma on osaksi vain taustaa itse kirjalle, joka kertoo kuudesta ihmisestä, jotka kaikki saavat käsiinsä rakkaudentunnustuksista koostuvan päiväkirjan. Sitä, miten oma tai muiden tuska sekä päiväkirja kutakin kirjan henkilöä muuttavat, onkin kirjassa keskeisintä.
Minua jäi hämmästyttämään se, miten huolettomasti Brockmeier törsää kaksi isoa ideaa yhteen kirjaan, ja vaikka kaikki eivät käsittääkseni ole tästä tuhlailevaisuudesta pitäneet, teki se kivun muuttumisesta valoksi ainakin itseni kohdalla jotenkin vielä kauniimpaa, korostaen samalla koko ilmiön surumielisyyttä. Keskivaiheilla tosin huomasin, etteivät kaikki kirjan hahmot kantaneet yhtä hyvin ja yhtä pitkälle kuin toiset, mutta lopulta mikään ei tuntunut liialliselta ja kirjan loppu oli mahtava. Pidin myös siitä, ettei kirjassa kukaan kokenut ihmeitä - hieman alakuloiset tarinat saattoivat päättyä ylävireisemmin tai yhtä surumielisinä kuin olivat alkaneetkin, mutta jotain oli kuitenkin aina tapahtunut.
Pidän Brockmeierista kirja kirjalta enemmän.
The Illumination alkaa, kun ihmisten kipu muuttuu valoksi, jonka kaikki voivat nähdä. Ilmiö on maailmanlaajuinen, eikä sille löydy selitystä - mutta tämä hämmentävä ja kauniilta kuulostava tapahtuma on osaksi vain taustaa itse kirjalle, joka kertoo kuudesta ihmisestä, jotka kaikki saavat käsiinsä rakkaudentunnustuksista koostuvan päiväkirjan. Sitä, miten oma tai muiden tuska sekä päiväkirja kutakin kirjan henkilöä muuttavat, onkin kirjassa keskeisintä.
Minua jäi hämmästyttämään se, miten huolettomasti Brockmeier törsää kaksi isoa ideaa yhteen kirjaan, ja vaikka kaikki eivät käsittääkseni ole tästä tuhlailevaisuudesta pitäneet, teki se kivun muuttumisesta valoksi ainakin itseni kohdalla jotenkin vielä kauniimpaa, korostaen samalla koko ilmiön surumielisyyttä. Keskivaiheilla tosin huomasin, etteivät kaikki kirjan hahmot kantaneet yhtä hyvin ja yhtä pitkälle kuin toiset, mutta lopulta mikään ei tuntunut liialliselta ja kirjan loppu oli mahtava. Pidin myös siitä, ettei kirjassa kukaan kokenut ihmeitä - hieman alakuloiset tarinat saattoivat päättyä ylävireisemmin tai yhtä surumielisinä kuin olivat alkaneetkin, mutta jotain oli kuitenkin aina tapahtunut.
Pidän Brockmeierista kirja kirjalta enemmän.
No comments:
Post a Comment