The Circus of Dr. Lao

Dr. Laon sirkuksesta on kirjoittanut Charles G. Finney vuonna 1935.

The Circus of Dr. Lao on mainio. Sirkus saapuu pieneen amerikkalaiseen kaupunkiin mukanaan ihmeitä sieltä täältä: on satyyri, meduusa, rok-linnun poikanen, yksisarvinen ja ihmissusi, joitakin mainitakseni. On sirkuksen riemastuttavaa väkeä, joista ilahduttavin on välillä kaunopuheinen, sivistynyt ja mystinen, välillä huonoa englantia puhuva, aikansa stereotyyppiseltä kiinalaiselta vaikuttava sirkuksen johtaja Dr. Lao. Ja tietenkin yleisö, pikkukaupungin asukkaat jotka suhtautuvat näkemiinsä ihmeisiin kuka mitenkin, mutta joiden tarinat ja hahmot on aina kuvattu erinomaisen hyvin.

Suosittelen. Lämmöllä.

Snake Agent

Lisää Liz Williamsia. Tästä Snake Agentista pidin jokseenkin kovasti enemmän kuin Darklandista, joka ei sekään ollut huono.

Snake Agent sijoittuu johonkin lähitulevaisuuteen, aikaan jossa kokonaisista kaupungeista on tehty franchising-konsepteja. Singapore 3:ssa (muistaakseni) asustaa etsivä, joka on vastuussa poliisisuhteiden ylläpidosta Taivaan ja Helvetin välillä. Vaan nyt näyttää siltä, että käynnissä on laiton sielukauppa.

Snake Agentille on jatkoa kirjoitettu, ja se on hyvä se, koska kirjan parissa oli helppo viihtyä. Kirja oli ainakin minusta hieman Darklandia helpommin lähestyttävä, miljöö ja henkilöt aika sympaattisia ja juonikin toimi. Joten tämä tuli ahmaistua kesälomalla laiturilla. Tulee hyvä ja lämpöinen olo kun muistaa, että näitä on lisääkin.

Pitkään näitä oli muuten ihan kirotun vaikea löytää mistään. Ärsytti.

Night of Knives

Ian C. Esslemont on tuottanut oman panoksensa Malazan Empire -sarjaan: kirjan nimeltä Night of Knives.

Ensinnäkin on sanottava, että Malazan Empire -sarjan kirjat (joita enimmäkseen suoltaa Steven Erikson, herra Esslemontin ystävä) ovat tiiliskiviä, joilla voi huoletta kolkata murtovarkaan tai prässätä vaatteita. Olen lukenut muutamia, ja jostain toistaiseksi vielä selvittämättömästä syystä ihan pitänytkin niistä.

NoK on sarjan tyyliin myös muokattu muotoon "tiiliskivi", mikä suppeamman sisällön johdosta tarkoittaa selkokielisiin kirjoihin sopivaa fonttia ja nopeaa lukuvauhtia. Se onkin hyvä, sillä parasta, mitä kirjasta voin sanoa on, ettei sen kanssa ainakaan kovin pitkään tarvitse tuhlata aikaa.

Ei NoK mikään ihan susi ole, mutta ei se kyllä ole kovin kiinnostavakaan. Kirjassa juostaan paikasta toiseen ympyrää yhden yön aikana sellaista vauhtia, että vähemmän kiinnostuneet tippuvat kärryltä viimeistään sivulla 120. Ja vähemmän kiinnostuneeksi on helppo ruveta, kun henkilöhahmoista kenenkään kohtalo ei jaksa liikuttaa tippaakaan.

Naurujen maa

Meillä on Jonathan Carrollin Naurujen maa sekä suomeksi että englanniksi. Kanssanisäkäs kun sai suomennetun laitoksen joululahjaksi, ja itse olin ostanut englanninkielisen version aiemmin.
Luin kirjan kuitenkin laiskuuden iskiessä suomeksi. Kanssanisäkäs oli pitänyt kirjasta kovasti. Minäkin pidin; päähenkilö lähtee tutkimaan lapsuutensa suosikkikirjailijan elämää ja inspiraationlähteitä ja löytää jännittäviä asioita penkoessaan kirjailijan kotikaupungissa. Tästä tuli ihan mieleen se, miten voimakkaasti sitä uppoaa joihinkin kirjoihin. Lapsena ehkä vielä voimakkaammin. Tai sitten ei.

On kyllä huomautettava, että lapsuuden suosikkikirjailijan teokset vaikuttivat ihan kuolettavan ärsyttäviltä, sikäli kun niihin nyt kirjan kautta sai tuntumaa.

Tyyli on kai jotain maagista realismia tai sen sellaista - tästä pitänevät nekin jotka eivät voi sietää maahisia tai muuta fantasian peruskuvastoa.
Suomennos oli kaiken lisäksi mainio.

Totuus ruoasta

Koska BBC:n sarja Totuus ruoasta jäi enimmäkseen katsomatta, piti lainata sarjasta kirjoitettu kirja.

Kirja perustuu tosiaan aika tiukasti sarjan jaksoihin, eikä nyt välttämättä sisällä mitään kovasti uutta jos on jotakuinkin selvillä siitä, että vihannekset ovat hyvästä ja kovat rasvat ei niinkään.

Mutta toisaalta, kirja on kiinnostava ja helppolukuinen ja kun sitä lukee, alkaa tosissaan tehdä mieli kaikkea terveellistä, kuten tomaatteja, pinaattia ja valkosipulia.

Kuvat on kivoi, kanssa.

The Fade

Ostin Chris Woodingin The Faden ihan vaan siksi, että kuvittelin sen sijoittuvan johonkin vedenalaiseen kaupunkiin - kaunis kansikuva hämäsi.

Ei se sitten sijoittunutkaan meren alle, vaan maan; päähenkilö asui luolamaisessa kaupungissa kuunsa pinnan alla. Pinta oli käytännössä asumiskelvoton auringon tappavan säteilyn vuoksi.

Tässäkin päähenkilö on salamurhaajatar, joka kompastuu salajuoneen jouduttuaan vihulaisten vangiksi. Sarjamurhaajatar tekee juonesta omat johtopäätöksensä, eikä aio jäädä toimettomaksi kun kaupunkia ja kansaa uhataan.

The Fade oli mainio, vaikka lupaus vedenalaisuudesta karusti petettiinkin. Asiat eivät olleet kovin yksiselitteisiä, kerronta eteni sekä menneisyydestä kirjan alkuhetkeen että alkuhetkestä eteenpäin (ja toimii hyvin), eikä onnellinen loppu ole itsestäänselvä asia. Kuun alla asuu kulttuureita, jotka ovat niin eristyksissä asuinpaikassaan, että avaruusoopperan sijaan nähdäänkin oma, pieni maailmansa.

Suosittelen.

Darkland

Darkland on Liz Williamsin scifikirja, jossa salamurhaajatar lähtee kaukaiselle planeetalle vanhan vihulaisensa perässä.

Minusta Darkland ei ollut ollenkaan pöllömpi, vaikkakin välillä aika karu (ts. kirjassa ollut seksi oli väkivaltaista, vaikkei sitä kauheasti ollutkaan.)
Salamurhaajatar on sankarittarenakin ihan piristävä; aikoinaan kovasti vahingoittunut ja toisen silmänsä menettänyt, eikä siis mikään missi. Pidin lisäksi sankarittaren kotiplaneetasta, ja vieraskin planeetta alkuperäisine asujaimistoineen oli kuvattu varsin kiehtovasti. Näille elementeille rakentuu toimiva tarina, jolla on oma, hieman kiero luonteensa. Ei ehkä muistettavin kirja ikinä, mutta sopii tosi hyvin kesän helteisimpään aikaan laiturilla luettavaksi.

Tälle on jatko-osakin kirjoitettu (ja kirjassa hyvin pedattu) - ja se pitää ehkä lukea.

Nick Cave

Nick Cave on yksi lemppareitani musikanttina, joten kun nyt vauhtiin näiden artistielämäkertojen kanssa pääsin - keväällä luin Johnny Cashista, siis - päätin jatkaa hyvää putkea.

Ian Johnston kirjoitti joskus vuonna 1996 julkaistun elämäkerran Bad Seed, jossa on tietysti sellainen perustavanlaatuinen ongelma että se on 12 vuotta vanha ja täten siitä puuttuu ainakin 1 avioero ja 1 avioliitto - siis joista minä tiedän. Koska itse tutustuin Caven musiikkiin noin 11 vuotta sitten, tämä on tavallaan vähän sääli. Minä olisin halunnut tietään Totuuden Cavesta ja P. J. Harveysta.
Kirja tosin ei juuri sivua Caven setää yksityishenkilönä ja kaikki itse kohteen antamat kommentit on annettu joillekin muille medioille. Cave siis jää melko etäiseksi, joten liekö tuo viimeisen 12 vuoden puute suurikaan harmi.

Kirjasta iso osa on omistettu erilaisten settilistojen ja keikkakuvausten esittelylle. Näistä jälkimmäiset ovat ihan kiinnostavia ja jopa hauskoja. Edelliset taas toimivat unilääkkeenä.

Jos kirja kertoisi kenestä tahansa muusta, se saisi 2 tähteä.

Austerlitz

Isäpuoleni huomautti eräänä kesäisenä päivänä, että W. G. Sebaldin Austerlitz on hyvinkin lukemisen arvoinen.

Minä jos kuka ymmärrän vinkin, ja käytin seuraavat 1,5 vuorokautta Austerlitzin parissa. Se oli ehkä vähän turhan kova vauhti, mutta puolustuksekseni on sanottava, että kirja oli tosi kiehtova.

Kirjan kertoja kertoo sattumalta ja tarkoituksella uudestaan ja uudestaan tapaamansa Austerlitzin tarinan. Austerlitz on lähetetty lapsena pois juutalaisvainojen jaloista. Tästä alkaa juurettomuus, jonka korjaaminen ei ole helppoa. Muistot palaavat mieleen assosiaatioiden kautta; eri paikkojen ja tilojen herättämien muistojen. Tästäpä syystä kirjassa käsitellään melkoisen kiinnostavasti myös arkkitehtuuria.

Suosittelen lämmöllä.

Ilki ihana

Kiva kun suomentajat tekevät töitä näppäimistöt sauhuten. Muuten tätä Melissa Marrin kirjaa Ilki ihana ei olisi varmaan ikinä saatu kirjastoon, ja olisin joutunut maksamaan siitä riihikuivaa rahaa.

No, on sitä turhempaakin tullut ostettua.

Ilki ihanan päähenkilö Aislinn näkee keijuja, jotka ovatten kaameita. Ja ilkeitä. Ja joita kukaan muu ei näe.
Ja sitten keijujen kuningas päättää mennä Aislinnin kanssa naimisiin. Ooh, the romance.
Tähän asti juonikehitelmä kuulostaa joltain, mitä olisin itsekin voinut kirjoittaa 7-vuotiaana, mutta onneksi tästä noustaan hieman modernimmalle tasolle.
Aislinn on lopulta ihan reipas ja nykyaikainen tyttö joka tietää mitä haluaa.

Että joo. Ihan hyvä.

The Last Wish

En oikein tiennyt mitä odottaa Andrzej Sapkowskin kirjalta The Last Wish, jota kirjastossa oli tasan yksi kappaletta ja joka edelläni varausjonossa olevien lukunopeudesta päätellen oli TYL-SÄ mutta jota kuitenkin oli kehuttu ...

Ja sitten se olikin ihan MAINIO. Hykerryttävä. Riemastuttava. Ihana. Halusin heti ostaa sen omaksi, mutta päätin odottaa kunnes rikastun tai Akateemisessa on pokkariale, kumpi nyt ensin tuleekaan.

Kannattaa lukea, ihan ilman muuta. Se näyttää tältä, että tunnistatte sen kaupassa tai kirjastossa:

Cowboy Angels

Paul McAuleyn Cowboy Angels oli poimittu jo aiemmin mainitsemaltani viime vuonna ilmestyneiden hyvien kirjojen listalta ja minusta onnistui lähinnä todistamaan, ettei ikinä pidä luottaa sokeasti muiden mielipiteisiin. Onneksi sain sen kirjastosta.

Kuvittelen aikaisemmin lukeneeni McAuleylta kirjan Whole Wide World ja suhtautuneeni siihen koko lailla samoin. Siis "meh".

Kirja on trilleri, enimmäkseen. Trilleri, joka sijoittuu rinnakkaisten universumien, rinnakkaisten Yhdysvaltojen ja aikamatkailun kiemuroihin. Minulle tuli päänsärky. Ja hiipivä epäilys siitä, että monille jenkeille muu maailma on todella niin olematon kuin se CA:n päähenkilöitymille oli.

McAuleyn varhainen scifituotanto on ilmeisesti lukemisen arvoista; taidan kuitenkin jättää senkin väliin. Suurin ongelma sekä WWW:n että CA:n kanssa oli se, ettei lukeminen ollut niinkään nautittavaa kuin takkuista.

Kirja kirjassa

Onpas taas kestänyt.

Charles de Lintin The Little Country on istunut kirjahyllyssä aika monta vuotta jo, ja nyt sitten vihdoin päätin lukeakin sen.

Se ei ollut lainkaan huono, jos nyt ei mikään ihan tajunnanräjäyttäjäkään.
Kirjassa on ikään kuin kirja kirjan sisällä niin, että päähenkilön lukemaa kirjaa lukee myös lukija, siis minä. Välillä ratkaisu toimii, ja välillä se toimii vain tärkeimpien sanottavien alleviivauksena ja sehän on vähän rasittavaa.

Kirja on kirjoitettu vuonna 1991 ja sijoittuu ehkä vuoteen 1989, ja se näkyy tietenkin siinä, ettei kellään ole kätevästi kännykkää. Mutta se näkyy muussakin: tuntui kuin olisi tehnyt aikamatkan. Silloin 80-luvun lopulla pahiksetkin olivat näköjään jotenkin viattomampia. Melkein sääliksi kävi.

Sanottakoon vielä, että noin sivulla 200 olin valmis heittämään kirjalla kanadanhanhea. Ärsytti niin paljon juonikuvio, jossa draamaa saadaan väärinkäsitysten maksimoinnilla. Onnneksi tästä päästiin nopeahkosti eroon.

Suosittelen kovasti kaikille, jotka uskovat pitävänsä Cornwallin maisemien kuvauksesta.

Vielä yksi: Tooth and Claw

Viimeksi luin loppuun Jo Waltonin kirjan Tooth and Claw, joka on ... no ... viktoriaaninen romaani, jonka päähenkilöt ovat lohikäärmeitä.

Askarruttavin kysymys, joka kirjasta jäi vaivaamaan on seuraava: mistä lohikäärmeet ovat löytäneet tarpeeksi laajoja luolia kaupunkien perustamiseen?
Koska jalka-metri -konversiot eivät suju tuosta noin vaan, minulla ei ole aavistustakaan, kuinka isoja otukset oikeasti olivat.

Kirja kertoo perheestä ja juoni on samaan tapaan jännittävän vauhdikas kuin vaikkapa Austenin kirjojen juonet ovat jännittäviä ja vauhdikkaita. Kirja on silti mainio ja mukaansatempaava.

Millainen olisi yhteiskunta, jonka jäsenet ovat lohikäärmeitä? Lohikäärmeet osaavat lentää ja syöstä tulta - kaikki tosin eivät osaa, eivätkä kaikki saa. Palvelijoiden siivet sidotaan. Lisäksi lohikäärmeet kasvavat isoksi vain syömällä toisia lohikäärmeitä. Ylä- ja alaluokkien erot tulevatkin näkyviin siinä, kellä on mahdollisuus - ja oikeus - syödä kuolleita lohikäärmeitä. Tai alamittaisia mutta eläviä. Naaraslohikäärmeillä ei ole kynsiä, ja he ovatkin riippuvaisia suojelusta - oman paikan etsiminen yhteiskunnassa on kirjassa yhtä kiperä kysymys kuin joissakin Austeneissa, joita olen lukenut.

Minusta TaC oli ihan tavattoman hyvä - jos se nyt saa vain 4/5 pistettä tai tähteä tai mitävaan, se johtuu siitä, ettei se kuitenkaan, syystä tai toisesta, ollut ihan yhtä hyvä kuin aikaisemmin lukemani Waltonin Farthing.

The Dark River

John Twelve Hawksin The Dark River on jatkoa The Traveller -kirjalle.

Molempia kirjojen ongelmia ovat olleet:

• Käsittämättömän tukkoinen ja tylsä alku
• Kliseisyys ja ennalta-arvattavuus
  
• Rasittavat henkilöhahmot, joista toistaiseksi yksikään ei ole ollut pidettävä tai edes kovin uskottava
• Tietty yksiulotteisuus henkilöhahmoissa
• Mahdollisesti lukijan typeryydestä johtuva epämukava fiilis siitä, että keksittyä ja fiktiota on liian vaikea erottaa toisistaan
• Hieman luennoiva ote
  
• Takakannen vertaus Da Vinci -koodiin.
  

Molempien kirjojen hyviä puolia ovat olleet:

• Käsittämättömän tukkoisen ja tylsän alun jälkeen kohtuullinen mukaansatempaavuus
• Da Vinci -koodia parempi kirjoitustyyli (jos nyt ei mistään klassikosta puhutakaan)
• Luennoivasta otteesta huolimatta havainto siitä, että yksityisyys häviää helposti teknologian kehityksen mukana jos siitä ei pidä kiinni
• Kirjojen kohtuullinen toimivuus yksittäisinä kirjoina eikä sarjan osina.

Lopputulos: kannattaa lukea, mutta ei odottaa mitään elämää suurempaa.

Suomu

Sari Peltoniemen Suomu-kirjasta nappasin suosituksen Pasi Ilmari Jääskeläisen blogista.
(Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta on muuten mainio kirja, joka kannattaa ilman muuta lukea.) (Minä muuten kerran, eräällä foorumilla, ajauduin herra Jääskeläisen kanssa keskusteluun mainostuksesta. Jälkikäteen olen katunut asiaa hurjasti, koska luullakseni sanoin turhan tiukasti, ja rehellisesti puhuen, taisin olla tosi pöljä.) (En kyllä tiedä, olisinko katunut asiaa niin hurjasti jos Lumikko ei olisi niin mainio kirja.)

Takaisin Suomuun. Suomu on varmaan lähinnä nuortenkirja, jota ehkä voisi pitää vaihtoehtoisena historiana. Suomu käyttää hyväkseen fantasia- ja vampyyrielementtejä, mutta ei aivan perinteisesti. Mitään yksiselitteisen pahaa kirjassa ei esimerkiksi näytä olevan. Toisaalta joissakin kohdissa esimerkiksi henkilöiden motiivit jäävät hieman auki.

Mitä sitten tykkäsin? Tykkäsin, kyllä, kovasti - jos nyt en aivan hurmaantunut. Kirja koostuu päähenkilö Oonan kirjeistä isälleen, ja vaikka enimmäkseen ratkaisu toimii hyvin, välillä se tuntuu hieman epäuskottavalta. Silti, Oonan tausta selviää pikku hiljaa kirjeiden myötä, ja se on lähes yhtä kiinnostava kuin kirjan nykyhetki. Oona on kyllä hyvinkin uskottava hahmo, eikä kirjeiden kanssa tule kertaakaan sellaista älä-nyt-viitsi -oloa, jossa kirjoittaja kuvailee asioita joita vastaanottajan ilman muuta pitäisi tietää.
Tykkäsin Suomussa myös kovasti siitä, että se otti tuttuja elementtejä ja käsitteli niitä omalla tavallaan ja ympäristössä, johon harvemmin varsinkaan nuortenkirjoja sijoitetaan.

Mestaritonttu

Olen TAAS jäljessä, kirottua. Yritän hoitaa nämä nyt aikajärjestyksessä.

En missään nimessä myönnä suhtautuvani kovin nostalgisesti lapsuuteen - olkoonkin, että silloin sekä kesät että kirjat olivat pidempiä, limsa parempaa ja sarjakuville aikaa - mutta silloin tällöin luen uudestaan lempparikirjojani, joista ihan ehdottomasti yksi oli Aili Somersalon Mestaritontun seikkailut. (Enkä näköjään ole yksin: Hesarin äänestyksessä Mestaritonttu kohosi suosituimmaksi kotimaiseksi lasten- ja nuortenkirjaksi.)

Luin sen uudestaan taas hiljattain, ja olin hieman masentunut ainoastaan siitä, miten paljon kirja oli lyhentynyt. Muutoin se ylsi kyllä hyvinkin samalle tasolle kuin vuonna, erm, kaheksankytjotain kun sain sen äidiltä.

Kirjahan on jatkoa hyvin lyhyelle satukirjalle Päivikin satu. Mestaritonttu on kuitenkin jännittävämpi noitineen ja tonttuineen ainakin minusta. Kyöpelinvuori vaikutti yhä yhtä kiehtovalta, jos nyt ei enää niin kovin pelottavalta. Mestaritonttu tuntuu myös hyvin suomalaiselta - mikä on tietenkin ihan taivaallista, kun yleensä suomalainen sadunkerronta jää anglosaksisen perinteen jalkoihin niin että hujahtaa. Kielenkäyttö on sitäpaitsi ihanaa: kuka enää sanoo "Älä ole milläsikään" - ja kuka voi olla nauttimatta tuon lukemisesta?

Meemi

Meemi jee! SFX:n lukijoiden suosikki-SF-kirjailijoita. Kursiivilla ne, joilta jotain on luettu ja boldattuna ne joita voi myös suositella. Napattu Siniltä (uskallanko linkittää?)
(Leikin myös väreillä ja suttasin harmaalla ne joita en suosittele kenellekään.)

Tällä paljastuikin noloja lukemattomuuksia.

100. James Herbert
99. Gwyneth Jones
98. Sara Douglass
97. Charles Stross
96. Terry Goodkind - valitettavasti
95. Brian W. Aldiss
94. Ken MacLeod
93. Olaf Stapledon
92. Michael Marshall Smith
91. Jon Courtney Grimwood
90. Christopher Priest
89. Jonathan Carroll
88. Scott Lynch
87. David Weber
86. M. John Harrison
85. Jacqueline Carey
84. Kim Stanley Robinson
83. Theodore Sturgeon
82. J. V. Jones
81. Joe Abercrombie
80. Joe Haldeman
79. Simon Clark
78. George Orwell
77. Samuel R. Delaney
76. Charles de Lint
75. Julian May
74. Edgar Rice Burroughs
73. Robert Silverberg
72. Susanna Clarke
71. Stanislaw Lem
70. Larry Niven
69. Alfred Bester
68. Katherine Kerr
67. Jack Vance
66. Harry Harrison
65. Marion Zimmer Bradley
64. Richard Matheson
63. Dan Simmons
62. Elizabeth Haydon
61. Terry Brooks
60. Richard Morgan
59. Stephen Baxter
58. Jennifer Fallon
57. Mercedes Lackey
56. C. J. Cherryh
55. Harlan Ellison
54. Jasper Fforde
53. Octavia Butler
52. J. G. Ballard
51. Robert E. Howard
50. Sherri S. Tepper
49. H. P. Lovecraft
48. Mervyn Peake
47. Jules Verne
46. Alastair Reynolds
45. Neal Stephenson
44. Clive Barker
43. Jim Butcher
42. Tad Williams
41. Kurt Vonnegut
40. Trudi Canavan (miten voi olla näin korkealla? En tajua.)
39. Michael Moorcock
38. David Eddings
37. Alan Moore
36. Orson Scott Card
35. Stephen Donaldson
34. Gene Wolfe
33. China Mieville
32. Raymond E. Feist
31. Lois McMaster Bujold
30. Roger Zelazny
29. Anne McCaffrey
28. Steven Erikson
27. William Gibson
26. Guy Gavriel Kay
25. C. S. Lewis
24. Diana Wynne Jones (Liina loves!)
23. John Wyndham
22. Philip Pullman
21. Robin Hobb
20. Stephen King
19. Ray Bradbury
18. Arthur C. Clarke
17. Robert Jordan
16. J. K. Rowling
15. Robert Heinlein
14. Frank Herbert
13. Peter F. Hamilton
12. David Gemmell
11. Ursula K. LeGuin
10. Robert Rankin
9. H. G. Wells
8. Philip K. Dick
7. Iain M. Banks
6. Isaac Asimov
5. George R. R. Martin
4. Douglas Adams
3. Neil Gaiman
2. J. R. R. Tolkien
1. Terry Pratchett

Neljä yhden hinnalla: Kitty

Olen ahminut Carrie Vaughnin Kitty-sarjan tähän mennessä ilmestyneet osat noin viikossa, mutta en nyt jaksa kirjoittaa niistä erikseen. Hyviä ovat.


Tutkitaanpa ensin kirjojen nimiä:

1. Kitty and the Midnight Hour
2. Kitty Goes to Washington
3. Kitty Takes a Holiday
4. Kitty and the Silver Bullet

Ihanhan tässä tulee mieleen ala-aste ja Neiti Etsivä -ajat, niisk. Pisteet nimistä, siis.

Vampyyri- ja ihmissusijutut on nyt kerrassaan kuuminta hottia genressä. Anita Blake on tunnettu vampiirinmetsästäjätär jonka seikkailuista kirjoittaa eräs rouva Hamilton. Viimeisen vuoden aikana olen lukenut myös Patricia Briggsin tarinoita Mercedes-neidistä, joka ei ole ihmissusi vaan jonkinlainen skinwalker (siis voi muuttua kojootiksi.) Muitakin on. Mutta Kitty Norville on eka joka kolahtaa ihan tosissaan. (Buffya lukuunottamatta tietenkin.)

Anitasta ja Mercysta tuli molemmista vähän vaivautunut olo. Ihan kuin kirjailija kirjoittaisi omaa fantasiaansa kaikkien luettavaksi. Sekä Anita että Mercy ovat kerrassaan ihmeellisiä ja miehet tappelevat heistä, mikäli eivät palvo maata sankarittarien jalkojen alla. Sittemmin kävi ilmi, että tällaiselle kirjoitustyylille on ihan termikin, Mary Sue. Minua ei kirjallisuuskritiikki niin kiinnosta, mutta tällaisesta mary-sueismista tulee vähän vaivautunut olo. Kuin olisi tirkistelemässä jotakuta.

Ihmissusi Kitty ei - ainakaan minusta - ole tippaakaan Mary Sue. Kittyn ihmissuhteet eivät ole mitenkään itsestäänselvyyksiä, eikä Kittyn elämä ole sen helpompaa tai naurettavasti vaikeampaa kuin tavallisten tallaajien. Kitty jopa kehtaa haluta hieman mainetta ja kunniaa silloin tällöin.

Sen lisäksi Kitty törmää ilmiöihin, jotka ovat merkittäviä sekä henkilökohtaisella että yhteiskunnallisella tasolla. Esimerkiksi kakkososassa käsitellään yksilön oikeuksia; myöhemmin sarjassa tulee vastaan esimerkiksi lapsettomuutta ja läheisen sairastumista. Eikä helppoja ratkaisuja ole. Kirjojen juoni tuntui joko läheiseltä tai muutoin uskottavalta - siis sikäli kun vampyyrit ja ihmissudet ikinä voivat tuntua uskottavilta - ja Kittyn kehitys on ainakin näiden parin ensimmäisen kirjan ajan aika selvää.

Kaiken tämän lisäksi Kitty on ihan kauhean viihdyttävä ja hauska. Me likes.

The H-Bomb Girl

Luullakseni ensimmäinen Stephen Baxterini on nuortenkirja The H-Bomb Girl.

THBG oli hyvä. Kannessa mainostettiin, että sopii Dr. Whosta tykkääville, ja siinä oli kieltämättä jotain samaa. Lisäksi se oli hyvä sukellus 60-luvun Liverpooliin ja Kuuban ohjuskriisiin ja Beatleseihinkin.

Aikamatkailu on tietysti aina kivaa. Tässä oli myös sodanvastaisuutta; ydinsodan kuvaukset olivat karmaisevia. Toisaalta kävi hyvin selväksi se, miten 60-luvulla on eletty ydinpommin varjossa, vähän kuin tänään ilmastonmuutoksen pelossa. (Enkä nyt ollenkaan sano, etteivätkö molemmat olisi varsin aiheellisia pelkoja.)
Kirjoitustyylistä on vielä sanottava seuraavaa: osa kirjasta on kirjoitettu päiväkirjan muodossa. Karseaa päiväkirjafonttia lukuunottamatta nämä pätkät on niin hyvin kirjoitettu, että hämmästyin joka kerta kun niistä siirryttiin takaisin näkymättömään kertojaan.

Vaikka loppua kohti juoni - tai roistojen motiivit - kävivät hieman jännittäviksi (tahdon sanoa, epäuskottaviksi), oli kirja muutoin kaikin puolin vallan mainio.