Iron Kissed

Iron Kissed on kolmas Mercedes Thompson -kirja. Mercystä kirjoittaa Patricia Briggs, joka ei siis ole ihan yhtä tuottelias kuin Carrie Vaughn, joka suoltaa samantyyppistä sarjaa (josta on aikaisemmin ollut puhetta myös, kaivakaa arkistoista, en jaksa linkittää itseeni.)

Ehkä ei pitäisi sanoa "suoltaa". Anteeksi.

Iron Kissed oli ehkä ensimmäinen Mercy-kirja, josta pidin enemmänkin. Aluksi olin sitä mieltä, että se on hyvinkin neljän tähden kirja. Mutta yleensä kahden viikon päästä käyn vääntämässä tähtihanoja pienemmälle, ja niin IK:nkin kanssa. Nyt se on enää kolmen tähden kirja.

Sanottakoon, että Mercyssä on hyvä annos Mary Sueta - kaksi tarkoitan kolme alfaurosta tappelemassa sankarittaresta on luoja paratkoon liikaa - mutta tässä nyt päästiin edes valitsemaan alfauroista yksi. Oikeampi. En kerro kumpi, lukekaa itse. Niin ja tapahtui siinä muutakin.

(Minä suollan tekstiä jotta saisin tänä vuonna lukemani kirjat joskus dokumentoitua ja voisin kerrankin tehdä vuositilinpäätöksen jee.)

Avaruusblues: Muuan rakkauslaulu

Meinasin lukea Avaruusbluesin jo turhautuneesti e-kirjana kännykän näytöltä, mutta sitten kirjasto vihdoin ymmärsi sanattoman mulkoiluni ja hankki kirjan kokoelmiinsa josta minä lainasin sen. Ei siis tarvinnut ruveta epätoivoisiin tekoihin.

Ensinnäkin, Karisto on julkaissut SF/F-kirjan jonka kannessa ei ole glitteriä. Se on jo jonkinlainen merkkitapaus ainakin minun universumissani. Sitäpaitsi on kivaa, kun ihan oikea kirjailija suomentaa kirjan.

Toiseksi, Brian Francis Slattery on kirjoittanut melkolailla vauhdikkaan, hengästyttävän scifiromaanin, jonka parissa aika kyllä kuluu nopeammin kuin uskoisikaan. Kirjassa katoaa muuan Manuel Rodrigo Guzmán González, jonka Wendell Apogee (ensinmainitun rakastettu) päättää löytää. Tavallaan kirjassa onkin kaksi päähenkilöä, vaikka Manuel R. G. G. ei siinä oikeastaan näyttäydy kertaakaan ihan alkua lukuunottamatta. Mutta Wendellin seikkailuja on hyvä ihmisen seurata.

Kirjaa on minun lisäkseni kehunut myös esim. Jeff Vandermeer, mikä nyt ainakin minulle on melkein enemmän antisuositus mutta kaikille kai ei.

Something Wicked This Way Comes

Ray Bradburyn kirjalla on maailman paras nimi: Something Wicked This Way Comes.
Miettikää nyt. Tunnustelkaa sitä. Ei voi olla parempaa nimeä. Alunperin lauseen on ilmeisesti kirjoittanut eräs W. Shakespeare, mutta minusta on silkkaa neroutta käyttää sitä kirjan nimenä.

Uskomattomalla tavalla en ollut lukenut kirjaa ennen tämän vuoden (kirjoitan tätä siis vuonna 2008, katsotaan koska muistan julkaista) marraskuuta, mutta sitten vihdoin tartuin toimeen.

Something Wicked This Way Comes on ... hieno. Tematiikka on tietysti sinänsä tuttua, että samaa teemaa on sittemmin versioitu ja paljon, mutta kyllä SWTWC on ihan omaa luokkaansa. Tykkäsin hahmojen tietynlaisesta moniulotteisuudesta ja inhimillisyydestä, tykkäsin kirjoitustavasta ja tykkäsin juonesta.

Mahtava. Ja se nimi. Anteeksi. Ei mulla nyt ole muuta sanottavaa tästä. Oli vaan niin hyvä.

Dzur

Pidin Vlad Taltos -kirjoista kuin hullu puurosta ja sitten näin kirjailijan valokuvan. Kuvassa kirjailijalla (Steven Brust) on pitkä tukka, lerppuvat viikset, viitta ja lierihattu ja samettipaita. JA papukaija kädessä.
Tämä kaikki oli vähän liikaa, ja aika pitkään jouduin ponnistelemaan unohtaakseni viikset kun luin Stephen-sedän kirjoja.

Nyt googletin lisää löytääkseni kuvan, ja totesin, että useimmissa kuvissa kirjailija näyttää sentään enemmän keski-ikäistyvältä rokkijätkältä (vakiovarusteista eli viiksistä ja lierihatusta huolimatta). Tämä on anteeksiannettavissa ja voin hyvillä mielin lukea lisää Brustin kirjoja.

Dzur on uusin kirja Vlad Taltos -sarjassa, ja sen lukemista viikset ja papukaija vähän häiritsivät vielä. Toisaalta kirjan jokainen luku alkaa ruokakuvauksella. Se on kaunista, vaikka haittapuolena on toki se, että sitä saattaa tulla helposti nälkäiseksi ruokakuvauksista.

Vlad Taltos on salamurhaaja maassa, jossa ihmiset ovat vähemmistönä eivätkä maahanmuuttajina välttämättä nauti suurta suosiota paikallisväestön keskuudessa. Tästä huolimatta Vlad - joka siis on ihminen - on onnistunut hankkimaan itselleen kohtuullisen aseman rikollisjärjestössä ja vaikutusvaltaisia ystäviä alkuperäiskansasta, Dragaeran (jotka ovat pitkäikäisiä ja joiden toiveikkaasti ajattelin näyttävän vähän liskoilta mutta jotka ehkä ovatkin enemmän jotain haltiasorttia pyh.)

Dzurissa Vlad joutuu palaamaan rikollisjärjestöönsä selvittämään vähän asioita ja erinomaiselle illalliselle.

Jos ei ole lukenut Vladista aiemmin, ei kannata välttämättä aloittaa Dzurista vaan jostain aiempaa. Mutta kannattaa aloittaa.

Trial of Flowers

Jay Lake oli yksi vuoden 2008 uusista tuttavuuksista minulle. En ole ihan varma vieläkään, miten paljon pidin Trial of Flowers-kirjasta.

Tai siis, pidin. Kirja oli hyvä - ajoittain hauska ja ajoittain vakava. Mutta aika ... julma? Ehkä paikoin hieman väkivaltainen? Minulle tuli välillä vähän paha olo joistakin kohtauksista, enkä nyt ehkä ole korttelin herkin kukkainen. Toiseksi herkin voin olla, mutta en herkin.

Viime aikoina, tuntuu, on fantasiakirjallisuudessa ollut paljon tällaisia kaupunkien kaupunkeja, kuten nyt ToFissakin on. ToF:n kaupunkien kaupungissa ei mene niin kovin lujaa, ja muutama ... antisankari ... pyrkii muuttamaan tilannetta. Lähtöajatus ei ehkä ole niin kaunis, vaan enemmän omaa etua tavoitteleva, mutta tällainen omanapalähinnä-ajatus valjastuu sittemmin yhteisen hyvän käyttöön päähenkilöiden taistelustakin piittaamatta.

Aion ehdottomasti lukea lisää Lakea - jos nyt en muusta syystä niin siksi, että toinen kirja odottaa hyllyssä - mutta ihan täysin varauksetta en voi tätä suositella. Jos on korttelin herkin kukka, voi tästä tulla paikoin huono mieli.

City of Ashes

Aikaisemmin taidettiin puhua Mary Suesta, ja olen kuullut väitettävän - jossain määrin perustellusti - että Cassandra Claren The Mortal Instruments -sarjan päähenkilö ... jonka nimen olen unohtanut niin onnellisesti että pitää googlettaa ... ahaa, Clary - on iso ja violettisilmäinen Mary Sue (no, silmien väristä en ole ihan varma), mutta ei se tarkoita, etteikö sarja olisi ihan viihdyttävä.

Ekan osan, City of Bonesin, luin joskus keväällä, ja syksyllä oli vuorossa kakkososa City of Ashes. Otaksun, että kirjasto ostaa kolmannen osan maaliskuussa vikkelästi, ettei mun tarvitse. (Välillä harkitsen alkavani kirjoittaa englanniksi, ihan vaan jotta voin käyttää termejä "post-haste" ja "pronto".)

Vähän kyllä tuntui kuin seuraisi jotain teinisaippuaa, kiellettyine rakkauksineen ja kaikkineen. Odotan melkoisella mielenkiinnolla mikä jännittävä käänne kolmososassa tapahtuu niin, että mahdoton rakkaus muuttuu mahdolliseksi. Siihen kaikki viittaa. Tai sitten päähenkilöt jäävät kärvistelemään loppuelämäkseen ja itkemään violetit silmänsä punaisiksi.
Niin tai näin, hillittömän viihdyttävää, enkä minä mitenkään katso olevan teinisaippuoiden yläpuolella.

Sarjassa siis joukko teinejä, nephilim-sorttia, tietää ylipahiksen suunnitelmista ennen kuin kukaan vastuullisista aikuisista (jotka siis myös ovat nephilim-sorttia). Tämähän on nuortenkirjallisuudessa tavallista. Nephilim ovat jonkun sortin jälkeläisiä enkeleille, tehtävänään murhata demoneita ja muita pahalaisia ja tämän lisäksi kulkea nokka pystyssä. Päähenkilö Clary on kätketty nephilim-lapsonen, ja tämä juonenkäänne, joka siis paljastuu ykköskirjan alkupäässä, yllättää varmasti kaikilta hiukset päästä.

Nojoo. Juonenkäänteet eivät siis ehkä ole kaikkein omaperäisimpiä, mutta kaikkea ei voi saada ja jos viihtyy niin eikös se ole jo jotain?

Neulomisesta ja lukemisesta ei välttämättä tule hyvää jälkeä

Harmittaa kun en osaa kirjoittaa kirja-arvostelua enkä jaksa opetellakaan, mutta jos tämä nyt sitten on jonkunlainen lukupäiväkirja.

Marraskuussa luin ja neuloin yhtäaikaa. Neuloin pipoa, josta tuli ihan hillittömän epätasainen - kirjallisuudella saattoi olla asian kanssa jotain tekemistä - ja luin Liz Williamsin kirjaa Winterstrike josta pidin ihan hillittömästi.

Winterstrike kuvaa Marsin yhteiskuntia, joissa miehiä ei oikeastaan ole. Paitsi lainsuojattomina vuorilla, geneettisesti muuntuneina. Tästä ... ja muustakin seuraa sitten kaiken näköistä. Kirja seuraa hienostoperheen tytärtä, joka etsii sisartaan, ja tyttären serkkua, joka on vakooja.

Jollain käsittämättömällä tavalla kirja toimi. Olisin kuvitellut, että se on tylsä, mutta sitähän piti ihan ahmia. Sitäpaitsi talvikuvaukset olivat jotenkin erityisen ihania, täällä kun sitä lunta vaan toiveikkaasti odottelee.

Ladies of Grace Adieu

Ladies of Grace Adieu on Susanna Clarken novellikokoelma, joka sijoittuu pitkälti, tai siis täysin, samaan universumiin kuin Jonathan Strange & Mr Norrel, josta itsekin kovasti pidin.

Nyt kun rupesin miettimään, en kuitenkaan LoGA:sta muistanut juuri kuin niminovellin. Novellien nimiä tutkimalla muisti alkoi palailla kuuluisasti pätkittäin, mutta täydellistä palautumista ei tapahtunut.

Osa novelleista oli oikein mainioita, osa ei niin kovin - mutta kirjoitustyyli oli enimmäkseen sujuvaa ja mukavaa niin mikäs sitä oli lukiessa. (Kun nyt kirjoitustyyli tuli mainittua, niin on sanottava, että oikein vanhahtavalla kielellä tahallaan kirjoittaminen on vähän samalla tavalla ärsyttävää kuin se, että ravintoloitsija kirjoittaa ruokalistansa vain italiaksi (muualla kuin Italiassa) ja mumisten kääntää listan ja olettaa, että asiakkaat muistavat kaikki 23 eri vaihtoehtoa. Mikä on myös koettu.
Okei, ravintolaesimerkki on ehkä vielä ärsyttävämpi, semminkin kun Clarken kieli on kyllä ihan luettavaa vaikka olisikin tahallaan vanhahtavaa.)

Yhteenveto: Jos piti JS&MN:sta, pitää varmaan tästäkin.

Lavinia

En uskalla avata blogireaderia, koska olen ollut kolme viikkoa poissa sen äärestä. Joten jospa nyt jorisen jotain blogosfäärin täytteeksi. Varmaan se koliseekin tyhjyyttään vain koska minä en ole sitä lukemassa.

Kolme viikkoa kuluivat mukavasti Australiassa, jossa luin suunnilleen tiiliskiven viikossa. Tai viimeisin kyllä hujahti suurimmaksi osaksi lentokoneessa. Yäk että inhoan lentämistä. Miten se onkin niin ankeeta?

Aiemmin syksyllä luin Ursula K. LeGuinin uutuuden Lavinia.

Jotenkin aluksi ajattelin, että jaksankohan lukea. Tyhmä minä.
Tunnustaa täytyy, että olen lukenut LeGuinilta lähinnä Maameren tarinoita ja uudemmat nuortenkirjat (Gifts, Voices, Powers). Vanhempi scifi ei ole niin kiinnostanut. Mutta kaikki LeGuinin tuotanto on ollut ihan hirveän isosti lukemisen arvoista. Niin myös Lavinia, joka perustuu Vergiliuksen Aeneis-runo..elmaan.

Lavinia on ilmeisesti Aeneiksessa sivuhahmo - näin päättelin, kun en ole Aeneista lukenut. Mutta LeGuinin Lavinia ei ole sivuhahmo, vaan aktiivinen ja voimakas ja tunteva ja ajatteleva nainen, joka tekee itse valinnat elämässään - vaikka saakin kohtalostaan vihjeitä jo etukäteen. Kirja kertoo Lavinian elämästä, eikä juonensa puolesta välttämättä tyydytä niitä lukijoita, jotka toivovat fantasiaopustensa etusivulle karttaa, mutta minusta tämä kotiin jäävien valintoja käsittelevä teos oli vähintäänkin kiehtova.

LeGuinin tyyli kirjoittaa on minusta jotenkin hyvin omintakeinen ja rauhallinen ja voimakas, eikä Lavinia ole tässä suhteessa poikkeus ainakaan minulle. Harvoin kirjasta jää näin hyvä mieli.

Richard Bowes

I'm on a roll.

Lainasin Richard Bowesin Minions of the Moon -kirjan kirjastosta silkasta närkästyksestä. Yritin nimittäin metsästää Bowesin kirjaa Streetcar Dreams and Other Midnight Fancies, ja sitä ei saa enää mistään, paitsi tosi kalliilla esi-omistettuna versiona. Ja ajattelin tutustua Bowesin tuotantoon ihan ylipäänsä ensin. Sitäpaitsi olin jotenkin vahingossa tilannut Bowesin toisen kirjan aikaisemmin, ja sekin lisäsi närkästystäni. Ja ei, en osaa kertoa, miten voi vahingossa tilata jonkun kirjan.

Tykkäsinkin sitten kuitenkin MotM:ista ihan hirveästi. Kirja on tarina miehestä, jolla on varjo. Elävä varjo, eräänlainen paha kaksoisolento, mutta ei sittenkään kaksoisolento vaan päähenkilön toinen puoli. Itsenäinen, kuitenkin, ainakin välillä.

Lisäksi kirjaan liittyi karuselli, jota osaan arvostaa kunnolla vasta nyt, luettuani Ray Bradburyn Something Wicked This Way Comes -kirjan (josta lisää myöhemmin.)

Minions oli kirjoitettu tosi viehättävästi, enkä voinut kuin tykätä sen päähenkilöstä. Surku tuli, kun kirja loppui.

Nyt olenkin sitten vain onnellinen, että From the Files of the Time Rangers odottaa hyllyssä. Mutta jos jollakulla on se Streetcar Dreams myydä kohtuulliseen hintaan, tai lainata suklaakeksejä vastaan, olen kiinnostunut.

The Rosetta Codex ja vähän muutakin

Richard Paul Russon The Rosetta Codex kertoo vähän siitä, mistä sen olettaisikin kertovan - kommunikaatiosta kadonneen kulttuurin kanssa, käännösavaimesta, sen sellaisesta. Nuori poika löytää avaimen ja kohtalonsa - mutta mitä tehdä avaimella, jota muutkin havittelevat?

TRC on hyvä, ei kahta puhetta siitä. Hieman hyytäväkin, mutta ei liiaksi. Sopivasti eeppinen. En kyllä tiedä, onko "eeppinen" tässä kohtaa oikea sana, mutta ymmärtänette.
Se ei kuitenkaan ole yhtä hyvä kuin Richard Paul Russon edellinen kirja Ship of Fools (jota myös Unto Leviathan -nimellä myydään.) SoF oli niin hyvä, että luin sitä keskeytyksettä ja hiukset pystyssä. Paljon hyytävä. Sitten sen luki avopuolisoni, joka oli samaa mieltä kirjan ansioista. SoF:ssa päämääränsä hukannut avaruusalus löytää tyhjän muukalaisille kuuluvan avaruusaluksen. Toimii.

Jos pitäisi valita, suosittelisin ehdottomasti Ship of Foolsia Russon kirjoista. Onneksi ei tarvitse. Molemmat kannattaa lukea. TRC on vähemmän kauhea. Jos ei pidä kauheasta.

Pendragon

Ymmärsin juuri, että palkkatyöni lisäksi olen surkea myös kirjabloggaajana, mutta minkäs teet. En vaan osaa - enkä kyllä viitsi opetellakaan - vääntää kunnollista kirja-arvostelua.

Nytkin aion kertoa, että Antal Szerbin joskus vuonna miekka ja kirves kirjoitettu ja vasta suomennettu Pendragonin legenda oli tosi mainio salaseuroineen ja linnoineen ja vielä paljon mainiompi asenteineen.

Olen sopimattomasti hihitellyt esimerkiksi seuraavalle kirjan päähenkilön huomiolle:
"En jaksa tuntea vetoa sellaisiin naisiin, joita pidän hyvin viisaina. Se lähentelee minusta jollakin tavalla homoseksuaalisuutta."

En tiedä, onko kommentti tietoisesti esitetty vai kuvastaako se oikeasti aikaansa, eikä kyllä kiinnostakaan. Riittää, että olen huvitettu.

Pendragon oli ainakin minusta paljon viihdyttävämpi kuin tuoreemmat salaseuraromskut (viittaan nyt erääseenkin DaVinci-koodiin), mutta minulla onkin näköjään taito hihitellä sopimattomissa paikoissa. Tämä siis ehdottomasti kannattaa lukea, jos osaa ottaa sopimattomuudet keveästi, ja jos on pienenä koputellut kotitalonsa (50-luvun aikaansaannos) porraskäytävän puupaneeleita salakäytävän toivossa.

The Wizard Knight

Nyt pelkään, että työkaverini, joka Gene Wolfen The Wizard Knight -tiiliskiven (1100 sivua) (pientä tekstiä) (hyvin pientä) minulle lainasi, löytää tänne ja tulee surulliseksi kun en rrrrrakastunut kirjaan.

TWK oli hyvä, paikoin oikein hyvä, mutta ei mun lempparein kirja ikinä. Ja koska en lähtökohtaisesti pidä hillittömän paksuista kirjoista, minun oli myös suhtauduttava teoksen eri osiin eri kirjoina. Muuten olisin masentunut jo lähtökuopissa. (Hillittömän paksun kirjan pitää tehdä erityisesti töitä todistaakseen arvonsa.)

Nyt on kaiken lisäksi hirveä tunne siitä, että tästä piti sanoa jotain järjellistäkin, mutta en kuollaksenikaan muista, että mitä. Aion kyllä jatkaa Wolfen parissa. Johan sitä suosittelee Gaimankin. Ja Gaiman oli oikeassa Susanna Clarkestakin.

Tiedän muutamia ihmisiä, jotka varmaan kehräisivät jo nähdessään kirjan sivumäärän. Tiedän, että olette siellä. Lukekaa se. TWK:iin voi uppoutua.

Outo Thomas

Lukaisin tuossa taannoin putkeen Dean Koontzin suomennetuista Odd Thomas -kirjoista 2 viimeksi suomennettua, eli Odd Thomas - Kuolleiden kasino ja Odd Thomas - Luostarin kirous. Kirjoissahan Odd Thomas näkee kuolleita ihmisiä.


Näistä tykkäsin Luostarista selvästi enemmän kuin Kuolleiden Prostokvashinosta. Anteeksi, suollan hyvin huonoa huumoria nyt siihen edes erityisemmin pyrkimättä.

Luostari oli kasinoa kivempi siksi, että miljöö yksinkertaisesti kiehtoi enemmän. Tällaisina päivinä, kun ymmärrän, että leipätyössäni olen kelvoton (ja joskus jos parisuhde takkuaa), harkitsen vetäytymistä luostariin. Kasvattamaan yrttejä. Ja ehkä chilejä, mutta se tuntuu jotenkin sopimattomalta luostarissa. Sitäpaitsi pidän lumesta. Joten luostari, jossa tapahtuu outoja lumimyrskyn keskellä oli hieno tapahtumapaikka.

Kasino ei ollut niin kiehtova. Sinne oli Oddin kaveri kaapattu, kasinon raunioihin keskellä erämaata. Sitäpaitsi kasinon tapahtumat sijoittuivat jotakuinkin yhteen päivään ja minusta sellainen on usein vähän hermostuttavaa. On kiva, kun päähenkilö käy välillä rauhassa nukkumaan.

Joku Odd Thomaseissa jaksaa kuitenkin nyppiä. Olen päätellyt, että se on joko kirjoitustyyli tai suomennostyyli. Mutta mukavia välipaloja olivat silti. Luostari tähden verran mukavampi.

The Last Argument of Kings

"Eihän tässä ole mitään järkeä", sanoi työkaverini. "Kirjan nimi on The Last Argument of Kings, joka 3. osa sarjassa First Law. Jotain rotia numerointiin nyt."

TLAoK on Joe Abercrombien kirjoittama, ja tosiaan sarjansa viimeinen osa. Sarjan jokaista osaa on luonnehtinut irvokas huumori ja ensimmäisten sadan sivun takkuilu ja jos rakastaa pitkiä fantasiasarjoja, joissa veri roiskuu ja jotka loppuvat töksähdellen, tämä sopii kuin nenä päähän.

Kaikki sarjan kirjat muuten näyttävät suunnilleen samalta. Veriseltä.

Pomo

Kävin kesällä katsomassa Bruce Springsteenin keikan Olympiastadionilla, ja sehän oli muuten tosi hyvä. Olin jotenkin ihan lamassa viikkotolkulla keikan jälkeen enkä tehnyt muuta kuin kuuntelin The Riveria repeatilla (levyä sentään, enkä vain biisiä.)

On se kyllä. Hieno mies, hieno levy. Ja kaikkea.

Sitten luin Brucen elämäkerran, jota on paiskattu viehättävällä nimellä "Bruce Springsteen : Pomon tarina : 1972 -2004". Sen on kirjoittanut Dave Marsh, eikä se nyt ole ihan niin hieno, mutta ei niin huonokaan. Siihen oli yhdistetty kaksi kirjaa ja kaikkineen elämys oli ehkä hieman raskas, mutta antoi kyllä sekä kontekstia musiikille että lähihistoriallista näkemystä. Puhumattakaan siitä entistäkin vahvemmasta fiiliksestä, että pitää ostaa koko Brucen tuotanto. Vituittaa, kun tulee noi keikat niin kalliiksi.

En tiiä. Jos koki, että heinäkuun soittohetki oli elämää suurempi, ja tuntee rohkeutta tarttua yli 600-sivuiseen, pienellä painettuun kirjaan, tästä voi tykätäkin. Muussa tapauksessa ei ehkä kannata vaivautua.
Ja jos ei ymmärrä, että heinäkuun soittohetki oli elämää suurempi, kantsii ottaa korva käteen ja kuunnella.

Seuraava artistielämäkerta saattaa muuten käsitellä Leonard Cohenia. Oon vieläkin aika lamassa perjantailta.

391

Sain J. Pekka Mäkelän kirjan 391 kanssanisäkkään pikkusisarelta muutamien muiden erinomaisten kirjojen yhteydessä viime jouluna, ja jo elokuussa luin sen (mikä on mun to-read -pinoja katsoessa itse asiassa kohtuullinen aika) ja jo lokakuussa saan blogattua asiasta, että hyvin menee.

391 sisältää aikamatkailua, hillittömän sympaattisella tavalla. Olin jotenkin tosi vaikuttunut, koska ... jotenkin pelkäsin, että kirja olisi ollut kovin kotikutoinen (en minä sille mitään voi, että kotimaiset teokset tuntuvat välillä siltä) mutta ei se ollutkaan, ei yhtään. Toimiva itsenäinen kokonaisuus joka kaiken lisäksi onnistui tekemään kuvaamansa historiallisen pätkän elävän oloiseksi.

Toimii, kuten työkaverini sanoisi.

Vähän Westerfeldiä

Scott Westerfeld on uusi lempparini. Ei ihan yhtä hyvä kuin Diana Wynne Jones, mutta kukapa olisi.

Silti, Westerfeldin kirjoissa tuppaa AINA olemaan joku kutkuttava lähtöasetelma johon olisin NIIN jäänyt koukkuun teini-iässä ja melko lailla vieläkin. Suosikkini tähän asti on Parasite Positive, mutta myös Uglies -tetralogia ja Midnighters-trilogia ovat mainioita.

Midnighters-sarjan luin loppuun kesällä, ekan osan (Midnight Hour) olin lukenut jo aikaisemmin. Nyt siis vuorossa Touching Darkness ja Blue Noon. Midnightersin juju on siinä, että eräässä keskilännen pikkukaupungissa tarpeeksi lähellä keskiyötä syntyneillä on ylimääräinen, 25. tunti - ja joitakin erityiskykyjä.

Eikö ole mahtava ajatus? Minusta on.
Sitäpaitsi kaikki ei aina ole kivaa ja mukavaa Midnightersien päähenkilöille. Hahmot tuntuvat aidoilta - ja välillä myös melkoisen ärsyttäviltä - ja meno on hurjaa, mutta helppoja ratkaisuja ei tunnu olevan. Suosittelen.

Onneksi luin kesällä tosi paljon

...koska nyt oon ihan jumissa Gene Wolfen kanssa eikä kukaan lukisi täältä koskaan mitään, jos mulla ei sattumalta Google Docseissa olisi lyhyt 9 kirjan lista siitä, mistä vielä pitäisi kirjoittaa. Hah.

Nick Mamatasin Under My Roof oli lähtökohdiltaan tosi hykerryttävä (pikkupojan isä rakentaa oman atomipommin pihalleen puutarhakääpiön sisään ja julistaa tonttinsa itsenäiseksi valtioksi ja niin juuri minäkin tekisin jos asuisin Yhdysvalloissa, etenkin jos kävisi niin että jollain kirotulla keinolla Sarah Palin nousisi valtaan bannaamaan kirjoja - no, se siitä) mutta sitten jotenkin kirja lössähti täysin. Ainakin omien muistikuvieni mukaan.

Luultavasti Prometheus-leiritaustani vuoksi olen nykyään vähän yliherkkä kaikelle, mikä haiskahtaa ateistiselta propagandalta, ja UMR haiskahti sellaiselta. En tiiä. En halua keskustella asiasta sen enempää, mutta sanottakoon nyt, että koen kaikenlaisen julistamisen hieman nolostuttavana ja rasittavana, ja ateistisen julistamisen erityisen rasittavana, ja tämä johtuu varmaan vain siitä, että 14-vuotiaan varmuudesta olen luiskahtanut 29-vuotiaan epävarmuuden tilaan eikä tulisi enää mieleenkään ilmoittaa kellekään, miten maailmankaikkeus makaa. Enkä soisi muidenkaan tekevän sitä.
(Ja kun sanoin, etten halua keskustella julistamisesta uskonnollisesta tai ateistisesta näkökulmasta, tarkoitin just sitä. Eli varaan mahdollisuuden poistaa kaikki asiaa koskevat kommentit, vaikka kommenttitulvasta tuskin tarvii olla huolissaan.)

Siinä lyhyesti perustelut sille, että hykerryttävästä lähtöasetelmasta huolimatta UMR saa 2 tähteä.

Kage Baker

Kage Baker on niitä harvoja kirjailijoita, joiden kirjoja lukiessani nauran lähes poikkeuksetta ääneen. Tämän lisäksi Bakerin kirjat ovat niin hyviä, että niitä pitää säännöstellä.

En ole yksin arvostukseni kanssa: rec.arts.sf.written -ryhmässä (jota joskus luin innokkaasti), on kirjoitettu, jotta:
"...when Baker publishes "Laundry, Shopping, and Errand Lists - 1975-1989: Annotated Version with Concordance", I'll buy a copy." (-jack tingle, rasfw)

Tämän kesän annos oli nimeltään Mother Aegypt, joka on novellikokoelma. Siinä tavataan pariinkin kertaan Lord Ermenwyr, johon hurmaannuin Anvil of the World -kirjan yhteydessä. Lisäksi yksi novelleista liittyy Bakerin Company-sarjaan. Muut ovat muilla tavoin ehdottomasti lukemisen arvoisia.