Kiduttajan varjo

Gene Wolfen Kiduttajan varjo on ensimmäinen Sivukirjastossa näkemänne arvostelukappale. Kun näin tiedotteen kirjan ilmestymisestä, hautasin periaatteeni arvostelukappaleiden kinuamisesta syvälle suohon: tuli vähän sellainen olo, kuin uusi Potter olisi ilmestynyt seuraavana päivänä. En todellakaan osaa selittää miksi, mutta Kiduttajan varjo oli luettava heti.

Kansi: Gummerus / Sanna-Reeta Meilahti

Käytännössä "heti" tarkoitti seuraavaa viikkoa, mutta itselleni epätyypillisesti raivasin Kiduttajalle tilaa lukujonosta välittömästi sen saatuani. Kiduttajan varjo onkin todella hyvä - takuulla kevyesti paras koskaan lukemani Wolfe. Tänä vuonna kannattaa siis olla erityisen kiltti, ehkä joulupukki tuo tämän teillekin!

Kiduttajan varjo on siis tieteisfantasiaklassikko, joka on alunperin julkaistu ilmeisesti 1980. Se kertoo vanhasta, kuolevasta maailmasta, jonka aurinkokin on pikku hiljaa hiipumassa. (Maailma voisi olla oma planeettamme niin kaukana tulevaisuudessa, että on helppo kuvitella miten sivilisaatiot ovat nousseet, tuhoutuneet ja nousseet taas.) Kiduttajien tornissa oppipoika Severian tekee jotain, mitä ei olisi pitänyt. Tästä seuraa lenkkaria ja käsky siirtyä hoitelemaan pyövelin pestiä toisaalle.

Nyt onkin tavallista enemmän sanottavaa, ottakaa mukava asento.

Kirjan tunnelma ja miljöö ovat mahtavia. Ikivanha ympäristö ja synkeä fiilis toimivat kuin häkä erityisesti noin kirjan puoliväliin asti, jonka jälkeen Severian lähtee linnoituksesta ja kirjan atmosfääri hieman muuttuu. En itse ilahtunut muutoksesta ihan kauheasti - alun hitaampi tempo, yksinäisyys ja vuosituhansien paino istuivat synkeään syysmielialaani koko lailla paremmin kuin loppupuolen jalkautuminen kansan pariin. Silti, kaupunkikuvauksessakin on omat mahtavat hetkensä - ja koko kirjan ajan Wolfe onnistuu välittämään tunteen siitä, että sivilisaatio on vanha ja parhaat päivänsä jo nähnyt. Jatkuvaan kasvuun kannustavassa yhteiskunnassa on ihana lukea hiljaisesta rappiosta, suosittelen kaikille.

Tunnelmoinnista seuraa kuitenkin, että juoni alkaa hitaahkosti ja jää kirjassa melko lailla kesken. Tämä ei minua haitannut lainkaan, koska a) en ole kovin juonivetoinen lukija ja b) jatkoa piisaa, jos Gummeruksen sivuja oikein tulkitsen, heti. Hieno juttu - muistan kyllä sellaisiakin sarjoja, joiden suomentaminen on ilmeisesti lopetettu osaan yksi. Toisaalta nyt olisi järjestettävä aikaa kirjakauppavisiittiin, pikimmiten.

Severian on minusta päähenkilönä ja kertojana melkoisen onnistunut - paikoin hyvinkin uskottava, millä tarkoitan, että sekoitus itsekeskeisyyttä ja ulospäinsuuntautuneisuutta on minusta oikein hyvä. Esimerkiksi argumentit, joilla tyyppi perustelee itselleen osan moraalisista valinnoistaan ovat kerrassaan inhimillisiä, eivätkä - onneksi - paukapäistä sankarillisuutta osoittavia. Vaikka Severian on toistaiseksi suosikkini Wolfen päähenkilöistä, onnistuin kuitenkin vihdoin kiteyttämään sen, mistä en Wolfessa pidä: siinä sitä ollaan, keskellä dialogia, ja yhtäkkiä sankarimme lyö kanssakeskustelijaa, avokämmenellä vain. Että mitä että? (Olen alkanut epäillä, että lukijana olen jotenkin sokea sellaisille nyansseille, jotka tekevät näistä läiskimisistä ilmeisiä valintoja.) Koska kyseessä on kuitenkin varhaiskauden Wolfea, tämä kummallinen tendenssi heretä väkivaltaiseksi on silti hyvin lieassa eikä pääse liiaksi ärsyttämään.

Mitäs vielä ... Juu, se on vielä itse kirjasta sanottava, että vaikka Severian on kiduttaja, väkivallalla ei mässäillä. Onkin itse asiassa aikamoinen taidonnäyte Wolfelta, että kiduttajien kammioihin joutuneiden kohtalo on aidosti hirveä vaikkei kidutuskohtauksia varsinaisesti kuvata.

Sitten muutama kustannustekniseksi luokiteltava kehu, koskapa Kiduttajan varjo on epäammattimaisin silmini tarkasteltuna laatutyötä. Uuden idolini Johanna Vainikainen-Uusitalon suomennos oli ihan valtaisan hyvä: luin kirjaa tavoilleni uskottomana hitaasti, sillä tekstistä todella nautti. Usein huomaan hieman harmittelevani käännökseen tarttumista, mutta nyt niin ei käynyt kertaakaan. Kirja on myös todella kaunis: ihanaa, että kirjan ulkoasuun on tällä tavalla panostettu. Ja vielä lopuksi: Wolfen klassikkoscifin julkaiseminen on minusta silkka kulttuuriteko.

A Fisherman of the Inland Sea

Synttärilahjana tuli yllätys: Ursula K. Le Guinin novellikokoelma A Fisherman of the Inland Sea. Isäpuoli osti sen luullakseni siksi, että olimme jutelleet Le Guinin novellista The Ones Who Walk Away from Omelas - novellia ei lopulta kokoelmasta löytynyt, mutta mainio kokoelma on silti kyseessä.

(Ja koska The Ones... kertoo käsittääkseni kaupungista, jonka kaikki asukkaat ovat onnellisia, jos yksi pieni lapsi kärsii, en ollut kovin pahoillani siitä, etten vielä saanut novellia luettavakseni. Sen verran raa'alta aihe tuntuu.)

Le Guinin lukeminen pelottaa aina ennakolta. Jostain syystä kuvittelen yhä, että rouva on vaikeaselkoinen ja raskassoutuinen - vaikka ihan hyvin tiedän, ettei näin ole. Kokoelma sitäpaitsi alkaa ihan mahtavalla science fictionin puolustuspuheenvuorolla, joka lähtökohtaisesti pitäisi jokaisen tieteiskirjallisuutta kovasti vierastavan lukea.

Kokoelman novellit vaihtelevat: osa novelleista esittelee Le Guinia humoristina (joskaan ei sellaisena ääneennaurattavana). Mukana on kolme hainilaistarinaa, jotka olivat kaikki aivan poskettoman hyviä: näistä suosikikseni nousi ... jaa, enpäs tiedä. Varmaan tasapeli Dancing to Ganam -tarinan ja niminovellin välillä. Ensiksimainittu käsittelee todellisuuden tulkintaa omista lähtökohdista käsin (voi te epäluotettavat kertojat! Mihin tässä enää voi uskoa!) ja toinen on surumielinen tarina kotoaan fyysikoksi lähtevästä pojasta. Paras aikaparadoksi, joka on koskaan kirjoitettu.

Muista novelleista mieleen jäi erityisesti Newton's Sleep, joka kertoo Maasta lähtevästä avaruusaluksesta ja siitä, miten alkuperänsä taakse jättäminen ei ole kovin helppoa. Esipuheessaan Le Guin sanoo Newton's Sleepin päähenkilön tulleen usein tulkituksi feministisen miesvihan manifestaationa; minä en näe novellissa miesvihaa, näen vain hahmon joka on niin rationaalinen, ettei muulle jää tilaa.

Jälkikäteen ajateltuna olen oikeastaan aika tyytyväinen, etten lukenut Le Guinin "aikuisten kirjoja" teini-iässä, vaikka kovasti niitä kirjastossa tutkinkin. Le Guin oli tuttu Maameri-trilogiansa vuoksi, mutta scifipuolen skippasin, ja hyvä niin - epäilen, että teininä olisin saanut näistä vain näppylöitä enkä nautintoa, kuten nyt. Aikuisena on hauska olla!

All the Lives He Led

Ensimmäinen Frederik Pohlilta lukemani teos on All the Lives He Led. Sovitaanko saman tien, etten ole ainoa, jonka päässä kirjan nimi alkaa heti soida edesmenneen tyttöduo t.A.T.u.:n biisin sävelin: all the lives he led all the lives he led running through my head running through my heeeeeeaad - no, nyt viimeistään toivon, etten ole yksin. Misery loves company, sanovat kai jenkit, selvästi itsekin venäläistä tyttöpoppia liikaa kuulleena.

All the Lives He Led all the lives he ...okei okei... sijoittuu jonnekin kuluvan vuosisadan jälkipuoliskolle. Erilaisista terrorismioperaatioista on tullut koko kansan huvia ja USA on tuusannuuskana Yellowstonen tulivuoren pamahdettua. Sankarimme Brad Sheridan työskentelee Euroopan puolella Pompeijin jubileumissa eräänlaisena velkaorjana, ja kohtaa elämänsä rakkauden lisäksi todisteita siitä, että jotain mätää saapasmaassa.

Ei mennä juoneen sen syvemmin. Se on kohtuullisen nokkela, enkä halua pilata keltään löytämisen fiilistä. AtLHL ei nokkelasta juonestaan huolimatta kuitenkaan ollut ihan minun kirjani: päähenkilö ja kertoja Brad oli suoraan sanottuna aika torvi. Säälittävä torvi, mikä ei tehnyt asiasta aivan suunnattoman paljon parempaa, ja vaikka tyyppi satunnaisesti osoitti yllättäviä selkärangan merkkejä, minusta Bradin seura 350 sivun ajan oli jokseenkin rasittavaa. Lisäksi kirja käynnistyy minusta verrattain hitaasti.

Pohl käsittelee silti aihetta, jota varmaan kaikki meistä ovat silloin tällöin pohtineet: miten toimii ihminen, joka lopullisesti menettää uskonsa ihmiskunnan kykyyn tehdä myös hyvää ja joka keskittyy vain siihen kaikkeen pahaan, jota olemme lajina saaneet aikaan? Tämän kysymyksen suhteen kirjan loppu on oikeastaan aika tyydyttävä, uskottava ja inhimillinen, joten ei tämän lukeminen suinkaan hukkaan heitettyä aikaa ollut.

Deadline

Tässä sitä taas ollaan, zombiapokalypsin äärellä.

Deadline jatkaa sanoista kauneimmalla nimettynä Mira Grantin Newsflesh-sarjaa, ja minä jatkan sillä jo hieman kuluneella aiheella, että tunkekaa ne nimenvaihdot jne. (Grant on minusta kyllä paljon parempi kirjailija kuin käsittääkseni ensimmäinen minänsä Seanan McGuire.)

Shaun Mason jatkaa raportointia siitä, mihin edellisessä kirjassa jäätiin. Ykkösosan menetykset kaihertavat mieltä kovin, ja Shaun onkin väkivaltainen ääliösurussaan kieriskelevä, mielenterveydeltään horjahteleva nuori mies. Sitten CDC (eli tartuntatautiviranomainen) lähettää Shaunin tiimin syliin yhden nuoren tutkijansa, jolla on skuuppi: jengiä kuolee epämääräisistä, ei-zombihenkisistä syistä, ja sitten tempaudutaankin mukaan kieroiluun ja salaliittoihin ja vaaran tunteeseen.

Tuntuu, ettei tästä pitäisi millään muotoa pitää niin paljon kuin pidin, sillä teknisesti ottaen kirjassa on aika paljonkin ärsyttävää. Shaun on päähenkilö, jonka kuolemaa en jäisi itkemään, eikä minulla toden totta ole sekuntiakaan aikaa kuolleille sisaruksille, jotka jäävät hengaamaan lepakoiksi päähenkilön tapuliin. Kirjassa on ykkösosan tapaan hieman toisteisuutta ja höpöhöpökynnys ylitetään etenkin lopussa komealla loikalla.

Ja kuitenkin. Kuitenkin. Grant onnistuu luomaan paikoin todella hyytävän tunnelman - sellaisen, ettei kirjaa voi käsistään laskea. Teksti on sujuvaa ja viihdyttävää, eikä kaikkia juonenkäänteitä voinut ennalta arvata (ei sillä, että olisin kovasti yrittänytkään.) Zombiapokalypsin jälkeinen mediaa pursuava yhteiskunta on kiehtova kuin mikä, ja bloggaajineen todella aikamme kuva (vaikka näennäisesti sijoittuukin nelisenkymmentä vuotta tulevaisuuteen.) Zombit ovat tarpeeksi pelottavia, mistä huolimatta kirja ei itse asiassa ole edes kovin väkivaltainen (vaikka kauheat kuolemat ovatkin usein genrelle ominaisia.)

Tässä puhuttiin sellaisesta viiden tähden rajamailla hiipivästä lukukokemuksesta, ystävät, enkä oikein osaa edes selittää, miksi. Vain mainitsemani hypähdys höperyyden puolelle lopussa häiritsi sen verran, että kokonaisarvio rojahti vaatimattomaan neljään tähteen.

Onneksi seuraava osa istuu jo kirjahyllyssä.

Zeuglodon

James P. Blaylockin lyhyehkö romsku Zeuglodon ilmestyi hiljattain äänikirjana, ja se piti tietenkin heti kuunnella.

Poikkeuksellisesti äänikirjan kansi: äänikirjan ja tekstiversion kannet eroavat melkoisesti.

Epäselväksi jäi, mille yleisölle Z oli suunnattu. Se oli kelpo tarina lapsista, ja kohtuullisen verettömänä (kukaan ei tainnut päästä hengestään) kävisi myös luullakseni lastenkirjasta. Vaan toimi se aikuisellekin: kirjassa kolme isosetänsä hoivissa olevaa lasta tempautuvat mukaan seikkailuun, jossa arkkipahis varastaa kartan ja merenneidon arkusta löytyy vanha avain. Muksut jahtaavat pahista maalla ja merellä ja vielä siinä maassa, joka maapallon keskipisteestä löytyy. Kertojana toimii nuori Kathleen Perkins, joukon ainoa tyttö.

Arvaatte varmaan, että Z oli täynnä kaikkea älyttömän siistiä: luurankoja, tunneleita, sukellusveneitä, salaisia seuroja ja sitä rataa. Pikaisen tutkiskelun jälkeen selvisi, että Z kytkeytyy Blaylockin aiempaan tuotantoon, johon siihenkin on siis tutustuttava tuota pikaa.

Ihan koko kirjaa ei jännitys jaksanut kantaa, ja vaikka loppupuoli sinänsä oli yhtä vauhdikas kuin alkupuolikin, keskittymiseni hieman herpaantui. Tämä huolimatta lukijasta, Jennifer Woodwardista, joka on aivan loistava herättäen kertojan oikeasti henkiin; tietenkin elävään fiilikseen vaikuttaa myös Blaylockin teksti, jossa on jotenkin saatu kuvattua nuoren seikkailijattaren fiilikset ja kieli niin, että voi aivan kuvitella kuuntelevansa, kuinka tyyppi kertoilee seikkailustaan sattumalta juuri minulle. Huolimatta siis hienoisesta jännityksen laskusta kohti loppua Zeuglodon on oikeasti mainio opus, jonka kuunteleminen nimenomaan äänikirjana on oikein hyvä valinta.

Whispers Under Ground

Odottelin koko tovin Whispers Under Groundia kirjastoon, ja nyt se on täällä! Täällä! Muahaha! Sori kaikki te ... viisi ihmistä, jotka olette jättäneet kirjasta varauksen: piti palauttaa se tänään, mutten ehtinyt. Yritän pikimmiten.

(Vaikka nyt, kun huomasin, että teitä on vain viisi, asia ei tunnu aivan niin kiireiseltä.)

No mutta niin. Kolmas osa Ben Aaronovitchin poliisimies Peter Grantista kertovassa sarjassa jatkaa tutulla ja hyväksihavaitulla linjalla: Peter opettelee taikuutta, jahtaa rikollisia ja Lontoo on toinen päähenkilö. Tällä kertaa selvitettäväksi tulee murhamysteeri, jonka tiimoilta Peter pääsee maan alle - metroon ja viemäreihin.

Juoni oli ihan höperö, taas. Mutta ei sillä ole mitään väliä - juoni tuntuu Aaronovitchin teoksissa aivan toissijaiselta. En toisaalta edes kirjan luettuani tiedä, mikä on ensisijaista - kielenkäyttö ehkä? Herra Sivukirjasto vaikutti tyytymättömältä, kun kirjan sivulla kolme (tai jotain) nauroin ensimmäisen kerran ääneen - ilmeisesti on hermostuttavaa, kun vaimo hihittää itsekseen sohvalla.

Pidän kauheasti Aaronovitchin huumorista, mutta pidän myös hänen hahmoistaan. Esimerkiksi tapa, jolla Peter suhtautuu työkaverinsa Lesleyn vammoihin on jotenkin kovin inhimillinen - Peter haluaa olla (ja onkin) Lesleyn tukena, muttei voi mitään sille, että etenkin alkuun ystävän vammat ovat kovin kauhistuttavia. Ei yli-inhimillistä sankaruutta, vaan fantasiapuolesta huolimatta täysin inhimillistä.

En muuten lukenut kirjan takakantta, sillä luin jostain, kuinka joku närkästynyt jenkkibloggaaja oli sen virheen tehnyt ja antanut takakannen asiaan juuri liittymättömän käänteen vaikuttaa lukukokemukseensa liiaksi. WUG:in uskaltaa kyllä lukea ilman kustantajan yhteenvetoakin: jos Lontoo kiinnostaa, Aaronovitchiin kannattaa tutustua.

Humble eBook Bundle

Herra Sivukirjasto lähetti linkin. Linkin takaa löytyi HumbleBundle-diili, ja se tiedoksi myös niille teistä, jotka olette esimerkiksi e-kirjoja halunneet kokeilla mutta ette ole vielä uskaltaneet (tai niille, jotka olette halunneet lukea maagista realismia, mutta olette ujostelleet.)

Maksa, mitä jaksat -periaatteella toimivasta HumbleBundle-diilistä saa kuusi DRM-vapaata e-kirjaa: messissä mm. Cory Doctorow, Kelly Link, Lauren Beukes ja niin edelleen. (Jotkut olin jo lukenut, mutta väliäkö sillä, sillä osa riihikuivasta menee hyväntekeväisyyteen. Halutessaan voi myös määritellä, miten iso osa menee kirjailijoille, hyväntekeväisyyteen ja organisaattorille.)

Itse maksoin 15 taalaa eli hieman yli keskiarvon ja sain pari lisäkirjaa, mutta erityisen innoissani olen tuosta Doctorowista, joka kuuluu perussettiin.

Diili on voimassa vielä 14 päivää, 3 tuntia, 41 minuuttia ja 58 sekuntia, joten reippaina käykäämme rekkain alle kaikki yhdessä!

Debris

Jo Andertonin Debris käsketään kustantajan toimesta pistää scifihyllyyn, mutta jos nyt genrejaottelua ruvetaan harrastamaan, ihan silkkaa fantasiaa tämä minusta on.

Tanyana on arkkitehti, joka muovaa maailmaa hallitsemalla mielellään pioneita (pii-mesoneita, ei niitä kukkia), joista kaikkeus koostuu. Jumalattoman patsashankkeen valmistuminen kuitenkin tyssää, kun joku virittää Tanyanalle ansan, ja mimmistä tulee yksi kaupungin alhaisemmista työläisistä: yksi niistä, jotka keräävät rakennushankkeista syntynyttä jätettä, joka on hävitettävä tai muuten. Ja sitten käy tietenkin ilmi, että näillä jätöksillä on asiaan jokin kanta myös ja katastrofeja pukkaa oikealta ja vasemmalta.

Voi olla, että mikä tahansa tarpeeksi edistynyt teknologia vaikuttaa taikuudelta, mutta minusta kirjan scifielementiksi ei riitä se, että voimana on hadroneiden suoramanipulointi eikä "taikuus". En osta premissiä, jossa ihmisaivoille tuosta noin vain on kehittynyt taito manipuloida hadroneita; geenimanipulaatio kai tulisi kysymykseen, ellei kirjassa pionitaituruutta edeltänyt teknologia vaikuttaisi periytyvän ihan suoraan höyrykoneajalta.

Ei Andertonin opus muutoinkaan minusta ole kovin tulevaisuuteen suuntautuva: yhteisö, jossa Tanyana elää, on ihan outo vanhoillinen aatelis-työläisyhteistö, jossa esimerkiksi valo tuotetaan pionitehtaassa käsipelillä. No, ehkä yhteiskuntarakenne ehtii romahtaa ja nousee jaloilleen useampaankin kertaan ennen kuin kehitämme taidon suoramanipuloida pioneita ... mutta pääosin Andertonin romsku toimii vain, jos sen lukee fantasiana.

Magiagenren edustajana Debris onkin itse asiassa ihan viihdyttävä: Tanyanan ylenmäärin mahtavat lahjat käsitellä sekä pioneja että roskaa hieman rasittavat, mutta esimerkiksi sankarittaren suhde kummallisen teknikon Devichin kanssa on aidostikin hieman ... inha, ja sellaisena varsin onnistunut.

Kirja on kuitenkin osa pidempää sarjaa, eikä oikeastaan tunnu niinkään loppuvan kuin lässähtävän seuraavaa osaa odotellessa, joten paljon viihdyttävyyttä parempaan Anderton ei ainakaan minun kirjoissani yllä.

The Clockwork Rocket

The Clockwork Rocket ei ole uutta Cassandra Clarea, vaan Greg Eganin yritys välttää bestsellerlistat tyystin.

TCR on niin kovaa scifiä, ettei tästä varmaan enää kovemmaksi pääse. Egan on kehitellyt universumin, jonka fysiikan lait ovat täysin erilaiset kuin omamme - ja perusteellisena miehenä Egan vieläpä selittää nuo lait. Tarkasti. Kaavakuvien kera. Esimerkiksi: Eganin maailmankaikkeudessa (jota joku jossain sanoi Riemannin universumiksi, mutta minä en tajunnut äsken googlatessani Riemannista hölkäsen pöläystä, joten en osaa sanoa) valon nopeus riippuu sen aallonpituudesta.

Jos diggaa fysiikasta, vaikkakin vaihtoehtoisesta, TCR on ihan must-juttu. Itse luin sitä kiinnostuneena, vaikka fysiikan teoriat lähinnä lipuivat silmieni editse (en edes yrittänyt ymmärtää: fysiikka on minun näkökulmastani jotain, mitä tapahtuu muille ihmisille, eli koululaisille) ja kaavakuvatkin tarkoittivat lähinnä sitä, että yhdellä sivulla oli vähemmän luettavaa.

No, mitä siellä maailmankaikkeudessa sitten tapahtuu?

Siellä on Yalda, nuori nainen ja fyysikko, joka havaitsee, että planeettaa uhkaa tuho. Valitettavasti tiede ei ole kovin edistyksellistä, eikä ole lainkaan selvää, miten tuho vältetään. Niinpä tyypit päättävät rakentaa raketin: siellä ongelmat ratkaistaan monen sukupolven aikana, ja palataan planeetalle neljän vuoden päästä lähtöhetkestä. (Niinpä niin, ei vastaa meidän suhteellisuusteoriaamme.) Planeetan pinnalla taas on lauma aidosti vieraanoloisia humanoideja: Egan ei viisaasti selittele, mutta lukijalle valkenee pikku hiljaa silti, että yhteiskunta on jokseenkin patriarkaalinen ja syystä. Lisääntyminen tapahtuu nimittäin niin, että nainen jakautuu neljään osaan ja kuolee itse prosessissa. Yösyötöt jäävät isien hommaksi väistämättä. Yalda ja muut nuoret naiset yrittävät ajaa eteenpäin niinkin pientä asiaa kuin naisen oikeutta tehdä itse päätös siitä, milloin huvittaisi jakautua.

Jep. Kaikuja omasta maailmastamme, mutta perin kauhistuttavina.

Jos on kuten minä, kirjaa lukee ensisijaisesti yhteisökuvausten vuoksi, toissijaisesti vieraan fysiikan ja avaruusmatkailun vuoksi, ja vasta viimeisenä juonen takia (se kun on sekä melkoisen ennalta-arvattava että hidastempoinen.)

Tykkäsin TCR:ista kyllä, vaikken todellakaan voi väittää ymmärtäneeni siitä kaikkea. Lukiessa mietin myös useampaan kertaan, että jos todella haluaa varmistaa kirjalleen pienen lukijakunnan, tämä on varmaan aika hyvä tapa.

The Boneshaker, vol. 2

Kate Milfordin The Boneshaker (jota ei pidä sekoittaa Cherie Priestin Boneshakeriin) oli yllättävän sympaattinen ja mainio. Älkää kysykö, miksi luen kirjoja, joiden en välttämättä oleta olevan sympaattisia ja mainioita. Tai itse asiassa, kysykää pois vaan - se johtuu siitä, että haluan antaa niille tilaisuuden yllättää.

1910-luvulle sijoittuva The Boneshaker kertoo 13-vuotiaasta Nataliesta, joka tykkää mekaanisista asioista ja auttelee isänsä korjauspajalla. Sitten kaupunkiin saapuu kiertelevä lääkeshow, jossa kaikki ei todellakaan ole ihan niin kuin pitäisi - tätä eivät tietenkään kaikki kaupungin asukkaat näe, joten katastrofin estämiseksi Natalien pitää toimia. Tietty.

Ihan yksin ei Natalie ole, millä saralla The Boneshaker eroaa hieman ya-genren käytännöistä: kirjassa on myös avuliaita, tilanteen ymmärtäviä aikuisia. Aika paljon hekin silti laskevat sankarittaren harteille, mikä ehkä aikuislukijaa hieman sieppasi.

Milford on kirjoittanut kirjaansa kaikkea siistiä, kuten risteyksissä tehtyjä diilejä paholaisen kanssa ja itsestäänliikkuvia mekaanisia nukkeja ja polkupyörän, jolla ajaminen on yhtä helvettiä (kirjan nimi viittaakin siihen.) Kaikkea ei myöskään selitetä aivan auki tai lopussa punota aivan nätisti kiinni, ja siitä pisteet. Milford ei lupaa ihmeitä, vaikka fantasiaa kirjoittaakin. Pelottavat kohdat olivat lisäksi oikeasti aika jänskiä.

Lukijalle tietyt Natalien perhekuviot selviävät aika paljon nopeammin kuin sankarittarelle itselleen, mutta kerrankin se ei haitannut. Se, miten Natalie tajuaa, mitä perheessä on tapahtumassa, on luontevan ja luonnollisen oloista.

The Golden Age

Olen taas päättänyt ottaa lukutahdin kiinni blogissa - huomaatteko? Se olen minä, joka floodaan. Onneksi lapsi menee nykyään nukkumaan suhteellisen aikaisin, ja onneksi keuhkoputkentulehdus estää kaikenlaiset pois koneen ääreltä vievät harrastukset, kuten juoksemisen. Yhä. No, siitä olen jokseenkin katkera.

Locuksen suosituksesta lukuun päätyy kaikenlaista kummallista, kuten tsekkiläisen Michal Ajvazin opus The Golden Age. Hankin sen e-kirjana, vaikka vähän meinasi mennä pissa sukkaan kun verkkokaupassa joku rinnasti tämän sanallisen labyrintin esmes erääseen Joyceen.

The Golden Age kertoo niin kummallisesta saaresta, että lievätkö sen asukkaat ihmisiä lainkaan. Ajvaz punoo saaren rauhallisen tunnelman verkoksi, johon lukija uppoaa - ja siirtyy sitten kertomaan saarella luetusta ja kirjoitetusta kummallisesta kirjasta, joka on tekstuaalinen labyrintti ihan oikeasti. Rauhallinen fiilis rikkoutuu kun lukija uppoaa Ajvazin labyrinttiin.

Jätän vertailut muille. Minä pidin TGA:sta lopulta kovasti, vaikka aivan ensialkuun meinasin hermostua kummalliseen verkkaiseen tahtiin ja ärsyttävyyteen asti omituisiin saaren asukkaisiin. Ajvaz todella onnistuu luomaan erikoisen ja erityisen tunnelman, josta on helppo nauttia. Etenkin sitten, kun tajuaa säätää kännykän lukuohjelman fonttia pienemmäksi: kaikkien kirjojen kohdalla näin ei ehkä ole, mutta TGA vaatii isompia tekstipintoja (toivottavasti ymmärrätte, mitä tarkoitan. Itse kuvittelen ymmärtäväni, mutta ei sekään ole ihan varmaa.)

En tosin uskalla suositella tätä kellekään. Joyceen vertaaminen pelotti pois varmasti ne harvatkin kiinnostuneet, vaikka minusta tämä on kyllä helpompi - tai sitten en vain ymmärtänyt puoliakaan, en saanut viittauksista kiinni ja olin pihalla. Vaan vähät minä siitä. Sitä ottaa mukaansa, mitä saa - tästäkin. En ole kovin analyyttinen lukija, enkä edes osaa pitää sitä erityisen pahana.

The Girl Who Circumnavigated Fairyland in a Ship of Her Own Making

Catherynne M. Valente kirjoitti nuortenkirjan, jonka nimeä en todella aio kirjoittaa kahdesti. Hetki ... copy ... paste ... The Girl Who Circumnavigated Fairyland in a Ship of Her Own Making on mainio satu.

September on melkoisen kyllästynyt elämäänsä, eikä juuri aikaile, kun vihreä tuuli käy kylässä ja ehdottaa reissua Satumaahan. Tästä alkaa seikkailu, jossa on kaikkea siistiä: taruolentojen byrokratiaa, kirjaston ja lohikäärmeen jälkeläinen, syksyn maa, oikeasti pelottavia käänteitä ja - viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä - loppuratkaisu, joka on ihan hirveän monella tasolla hyvä ja tyydyttävä. Ei lainkaan noita liiskaksi -tasoa. En ajatellut mennä juoneen sen syvemmin, sillä tämä jos mikä on "matka, ei päämäärä" -tyyppinen kirja.

Toivoisin tätä oitis suomennettavaksi, mutta muistelen, että tässä oli jokseenkin paljon kielellistä kikkailua, enkä tiedä, toivonko tätä kohtaloksi yhdellekään kääntäjälle.

Suosittelen.

Kolkko hiljaisuus

Bongasin Paul Daviesin SETI-projektin 50-vuotisjuhlan kunniaksi kirjoittaman Kolkko hiljaisuus -opuksen Sellon kirjaston blogista, joka onkin oikein mainio kirjastoihmisten pitämä kirjablogi. Suosittelen. (Enimmäkseen sinne näyttää kirjoittavan Mikko, joka on myös työtoverini niiltä ajoilta, kun itsekin olin aika lähellä tuota ammattikunnista myyttisintä: kirjastonhoitajia. Tarkoitan etäisyyden puolesta lähellä, joka lauantai vuoden ajan lainaustiskin samalla puolella. Tuntiapulaisena.)

Kolkko hiljaisuus käsittelee Maan ulkopuolisen elämän, ja eritoten älyllisen elämän etsintää. Sen se tekee kiinnostavasti, vaikka myös hieman masentavasti: kirjaa lukemalla selviää aika nopeasti, että on tosi vaikea etsiä, kun emme ymmärrä elämästä juuri mitään. Esimerkiksi: jos elämän syntyminen sinänsä on ihme, voi olla, että mitään ei ihan lähitunteina löydetäkään. Toisaalta, jos elämän syntyminen on kohtuullisen triviaalia, on seuraavaksi selvitettävä, onko älyllisen elämän syntyminen lainkaan todennäköistä, ja niin edelleen. Vaan vaikea on vetää johtopäätöksiä, kun tutkimusaineistoa on toistaiseksi vähänlaisesti: yksi planeetta ja tiettävästi vain yhteen kertaan  kehittynyt elämä.

Davies käsittelee myös SETI-projektia itseään. Selväksi käy sekin, että SETI on sinänsä hieno ja kunnianhimoinen, mutta varsin kapea-alainen projekti. SETI tutkii radioaaltoja, mutta ei ole mitenkään selvää, että muukalaiset viestisivät juurikin radiotaajuuksien kautta. Kun SETI 60-luvun kieppeillä perustettiin, ihmisten radioviestintä oli kasvanut koko ajan - mutta sitä se ei suinkaan ole tehnyt viimeistä viittäkymmentä vuotta. Pikemminkin päin vastoin: tuottamamme radiometeli on vähentynyt viestintäteknologioiden kehittyessä.

Davies ei myöskään juuri liputa scifihenkisille viestintäteknologioille, eli unohtakaa ansiibelit. Jos jossain galaktisessa naapurustossa vaikkapa tuhannen valovuoden päässä joku vilkuilee tänne (ikään kuin minä tutkailisin Herttoniemestä käsin Roihuvuoren vesitornia) he toden totta eivät näe teknologisesti kovin edistynyttä jengiä.

Huokaus.

Lakkaan siis pidättämästä hengitystäni älykkään elämän löytymistä koskevaa ilmoitusta odotellessani (sinänsä viisasta, Daviesin visio siitä, mitä sellaisesta ilmoituksesta ehkä seuraisi ei sekään ole riemukas) ja keskityn fiktioon. Ja Risto Isomäen juttuun siitä, että ehkä Marsista on kuitenkin jo löydetty elämää. Ei ehkä teknologisesti kovin edistynyttä elämää, mutta hahaa jos on.

Ei Kolkko hiljaisuus ole kuitenkaan toivoton, vaikka se kylmät faktat tunnustaakin: hankalaa on. Davies on kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että yritystä kannattaa jatkaa, ja niin olen minäkin. Pitkää ikää SETI-projektille - tulkoon rinnallesi myös moninaisempia muotoja maanulkoisen elämän etsintään.

Discount Armageddon

Asia, jonka olen aina kuvitellut tapahtuvan vain muille ihmisille: jonkin kirjan lukeminen metrossa nolottaa.

Sitten kirjastosta tuli varausilmoitus: Seanan McGuiren uuden sarjan aloitusosa Discount Armageddon olisi noudettavissa. Ja yhtäkkiä kävi niin, että piilottelin kirjan kantta kanssamatkustajilta. Katsokaa nyt:

Huoh.

Kirja itsessään on ihan menevää paranormaalia romantiikka, mutta vähän liian höperö, jotta jaksaisin seuraavaa osaa henkeäni pidätellen odottaa. Lyhyesti: Verity Price on kilpatanssija (vakiotansseja ja lattareita! Please! Miksei edes katutansseja?) ja hirviönmetsästäjä, jonka perhe on ottanut ns. humaanimman linjan möpöjen kanssa: ensin varoitus ja sitten vasta henki pois. Mutta nyt Verityn reviirille saapuu komea Dominic, jonka edustama taho on enemmän tihulaisten suoraviivaisen torjunnan kannalla. Vaan äkkiäkös Verity opettaa italiaanon tavoille, etenkin kun samalla kaupungissa katoaa nuoria naisihmisiä yliluonnollisten olentojen vaalipiiristä.

Lajinsa edustajana DA oli varmaan ihan ookoo, mutta jos pysyvin muistijälki on kannen piilottelusta (äsken piti googlettaa Dominicin nimi, jota esimerkiksi kukaan Amazonin arvioija ei nähnyt tarpeelliseksi mainita), voidaan arvella, että Nobel-komiteakaan ei tule ihan toviin ehdottamaan palkintoa McGuirelle.

Ai, niin, päähenkilöä palvovista uskonnollisista hiiristä pidin kovasti.

EDIT. Suljen kommentoinnit tästä postauksesta, tänne sataa spämmiä.

Howards End Is on the Landing

Fiilis on ihan maksimaalisen ankea, ja typerä syyskuukin päätti loppua ennen kuin ehti edes kunnolla alkaa, mutta kirjojen ajattelu piristää aina. 

Ja tämän aasinsillan kautta (ei, älä tipu rotkoon, aasi!) jatkamme suoraan Susan Hillin kirjaan Howards End Is on the Landing, joka on vähän sitä samaa lukutoukan oman navan tutkailua kuin taannoinen Bonnet:kin, mutta paljon paremmin toteutettuna.

Susan Hillillä on nimittäin a) mielipiteitä, b) anekdootteja ja c) sietämätön ja ihastuttava tarve harjoittaa namedroppailua, joten kirjallista "tänä vuonna luen vain himasta löytyviä kirjoja" -matkaa seuraa kasvavalla mielenkiinnolla. Välillä voi olla samaa mieltä ja välillä eri mieltä, ja sehän on hauskaa vain.

Esimerkkejä:

Ihastuin: siihen, kun rouva Hill kertoo kerran tulleensa kotiin ja tarkastaneensa jo aikuistuneiden tytärtensä tilan - kätkytkuoleman varalta, ymmärrän täysin. Molemmat tyttäret olivat lukeneet sängyissään Harry Potteria (sarjan eri osia). Sitten Hill oli tarkistanut aviomiehensä tilan ja löytänyt tämänkin lukemasta Harry Potteria. Eri osaa kuin kumpikaan tyttäristä. Oikeastaan ihastuin siihen, että joku muukin on noin huolissaan kätkytkuolemasta, mutta osaa nauraa sille. Silti, tykkäsin myös Pottereiden suosiosta.

Tunsin syyllisyyttä: kun rouva Hill moittii pikalukijoita. Ymmärrän. Minä luen välillä ihan liian vauhdilla, ja mikä pahempaa, lasken vuosittain lukemani kirjat (lienee kirjablogistien helmasyntejä.) On siihen kyllä syynsäkin: teini-iässä oli vaihe, jolloin minkä tahansa uuden kirjan saattaminen loppuun tuntui mahdottomalta. Aloitin sitä, tätä ja vähän tuotakin, mutten lopettanut juuri muuta kuin niitä samoja David Eddingsejä. Päästäkseni tilanteesta haastoin itseni lukemaan 100 kirjaa vuodessa loppuun asti, ja tapa jäi ns. päälle. En voi sille mitään, että vieläkin ahmin usein - mutta olen pyrkinyt antamaan tilaa ja aikaa myös teksteille, joita ei voi ahmaista. Se on ollut hyvä valinta.

Olin eri mieltä: En muista. Ei kun muistanpas. Rouva Hill suhtautui penseästi Joyceen. Koska olen itse lukenut Odysseuksen (onhan nyt kaikille varmasti selvää, että olen?), paheksuin tietenkin Hillin "en ole lukenut Joycea enkä aio" -asennetta kulmat kurtussa.

Jupina: Minusta pitäisi kyllä olla Howard's eikä Howards. En halua kuulla, että apostrofittomuuteen on joku hyvä syy.

Vähän Valentea

Catherynne M. Valenten teosten lukeminen pelottaa aina. Pahimmillaan loppuun luettu kirja tuntuu nimittäin hieman työvoitolta, vaikka usein kyllä kokemuksen arvoiselta hyvinkin.

Tälläkin kertaa The Habitation of the Blessed alkoi vaikeasti, niin, että melkein itketti. Miksi pitää olla niin koukeroinen ja hankala? Jossain välissä kun pääsi hommaan sisään, tilanne kuitenkin muuttui, enkä ole vieläkään varma, antoiko Valente lukijalleen armoa vai opinko vain lukemaan juuri tätä kirjaa. Sarjan kakkososa, The Folded World, soljui sitten kuin vettä vain. Tai soljui ja soljui - vaikka molemmat kirjat ovat sinänsä aika lyhyitä, niitä ei kovin nopeasti laukata läpi. Minulle tämä teki hyvää: olen huono lukemaan hitaasti, mutta nyt se oli kerrassaan nautinto.

Ja olivathan nämä hienoja: ne kertovat myyttisestä maasta, johon Jerusalemista lähtee John-niminen pappi, aikeenaan käännyttää kansa. Vaan hankalaa on, kun vastassa on koko joukko myyttisiä kuolemattomia. Molemmissa kirjoissa tarinaa seurataan useamman kertojan kautta; molemmissa kirjoissa yksi kertojista on Johnin vaimo, blemmye Hagia.

Kirjapari perustuu ilmeisesti ihan oikeaan keskiaikaiseen legendaan, mutta vaikka tarinalla on epätotuuspohjansa, se on kuitenkin enimmäkseen osoitus Valenten kyvystä kirjoittaa huikaisevan kauniisti. Kauniisti ja keskiaikaisesti: pois se minusta, että olisin keskiajan tutkimusta harjoittanut, mutta näistä välittyy silti jotenkin hyvin aidosti keskiaikainen fiilis.

Valente käsittelee aiheitaan paikoin ihan sydäntäsärkevästi. Kuolemattomuus, äitiys, usko - etenkin jälkimmäinen kirja oli paikoin niin surullinen, että itketti - ja sitten vähän naurattikin, sillä yksi juurikin jälkimmäisen kirjan kertojista oli aivan poskettoman hilpeä ja hauska hahmo.

Tämän hehkutuksen jälkeen tuntuu siltä, että a) näille olisi pitänyt antaa viisi tähteä tai b) pitäisi luopua koko ankeasta tähtienjakelusysteemistä, mutta syystä tai toisesta en tee kumpaakaan. Vielä. Jos luovun tähtienjakelusysteemistä, voitte syyttää siitä Valentea, joka kirjoittaa näin hienosti ja sitten ehkä kuitenkin ... vähän etäisesti.

Tai ehkä se oli vain se äitiyden kipeys, joka vei yhden tähden.

Briarpatch

I've said it before and I'll say it again: kirjailijat, tunkekaa se henkilökohtainen brändäys sinne, minne ei aurinko paista.

Kiitos. Tim Pratt, Briarpatchin kirjoittaja, on sama henkilö kuin  T. A. Pratt (aiemmin tässä blogissa esiintynyt Marla Mason -kirjojen kirjoittajana) - ja vaikka alkukirjainten vaihtuminen etunimeen ei ole saman luokan naamioitumista kuin erään D. Abrahamin mergeytyminen J. S. A. Corey -nimen alle, on se silti minusta ihan tarpeetonta.

Okei, Briarpatch on eri juttu kuin Marla Mason -kirjat. Ymmärrän. Koska osaan lukea. Kuten varmasti osaa enin osa kirjan oletetusta lukijakunnasta. Kirjailijan nimellä kikkailu, ettemme vain odottaisi sitä samaa, on ääriväsynyttä.

Närkästyneenä toteankin siis, että Tim Pratt on paljon parempi kirjailija kuin  T. A. Pratt. Siitäs sai. Jompikumpi. Hah.

Briarpatch kertoo kummallisesta maailmojen välissä sijaitsevasta tilasta ja ihmisistä, jotka ovat syntyneet siellä eivätkä voi kuolla - ja ihmisistä, jotka joutuvat tekemisiin näiden tyyppien kanssa. Darrinin elämä on silkkaa alamäkeä, ensin jättää tyttöystävä ja sitten työpaikka; eräänä aamuna hän näkee ex-tyttöystävänsä hyppäävän sillalta. Ex-tyttöystävä ei kuitenkaan kuole, vaan jää kummittelemaan eräälle toiselle itsemurhakandidaatille (joka ei myöskään saa itseään hengiltä). Tyypit päättävät kostaa sille, joka heidät sillalta hyppäämään innosti, ja ... äh, tämä menee ihan liian monimutkaiseksi.

Briarpatch oli kyllä oikeasti aika mainio, nautin sen lukemisesta koko lailla enemmän kuin Marla Masoneista. Maailmojen välissä sijaitseva ryteikkö, briarpatch, on tarpeeksi kiinnostava ja vaikka henkilögalleria on paikoin hieman puupäistä, he eivät ole sitä liiaksi.

Kävi kuitenkin niin, että tätä postausta aloittaessani huomasin, että vaikutelmat ja fiilikset Briarpatchista ovat laimenneet muutaman viikon aikana melkoisesti - kirja ei selvästikään jättänyt mitään kovin pysyvää muistijälkeä tai fiilistä. Siksipä väänsin mainiousosoitinta hieman alemmas: keskinkertais-mainio, kuitenkin viihdyttäen.

Black Heart

Whee, lisää Holly Blackia! Black Heartin myötä Curse Workers -sarja päättyy. Luulisin. Ellei käy ilmi, ettei päätykään (mutta en minä kyllä keksi, mikä olisi seuraava osa. Violet Bicycle? Ei käy.)

Cassel on edelleen ylevien tuntojensa kiduttama teini, joka on luvannut liittyä mafian sijasta FBI:n taiantorjuntayksikköön hetikohta. Lila on edelleen Casselin rakkauden kohde, mafiapomon tytär, joka aikoo toden totta seurata isänsä jalanjäljissä. Ja sitten tulee eräs keikka agenttipuolen eteen, ja Casselin koko elämä menee ihan umpisolmuun, kuten tällaisissa kirjoissa ihan ehdottomasti kuuluukin.

Tajusin jotenkin vasta nyt, että tämähän sijoittuu New Yorkiin, heh. Mutta jotenkin kaupunkimiljöö on tässä minusta yllättävän merkityksetön. Sen sijaan Casselin koulu on ihan mainio, ja ... okei, ne ravintolat, joissa jatkuvasti rampataan, kelpaisivat nekin. 

Black kirjoittaa tyypilliseen tapaansa varmaotteisesti, viihdyttävästi ja hauskasti. Tykkäsin Black Heartista ihan kauheasti, ja voin kuvitella, että teininä olisin tykännyt siitä vielä enemmän. Jaksan muuten edelleen ihastella sitä, miten Blackin maailmassa taikataitoja hanskaavat tyypit eivät saa mitään ilmaiseksi - maksu, jonka voimiensa käytöstä joutuu maksamaan, voi olla hyvinkin kova. Mikään aivan helppo eskapistinen nuortenfantsu ei siis ole kyseessä.

Railsea

Epäilen, että China Miéville syö tosi kiinnostavia lääkkeitä.

Railsea on tarina nuoresta orvosta Shamista, joka on lääkärin oppipoikana junassa, joka raiteiden merellä jahtaa jättimäistä ... myyrää. Puhdasverinen seikkailu siis, kuolevassa, dystooppisessa maailmassa.

Onpas tästä hankala kirjoittaa. Toisaalta Railsea on ihan mahtava: miljöö on vinksahtanut, ja siitä lukee ihan ilokseen. Miéville kirjoittaa vetävästi, vaikka hieman ärsyttävästi korvaakin kaikki "ja"-sanat &-merkillä, & tarina on toden totta kunnon seikkailu.

Toisaalta (mutta ei huonojen puolien listauksena) tarina on selvästi jonkinlainen versiointi tai parodia tai kunnianosoitus Moby Dickille, sen näen jopa minä, joka en ole Melvilleä lukenut. (Hmm - Melville, Miéville ... valikoituikohan Moby Dick kohteeksi kirjoittajien nimien samankaltaisuuden vuoksi?) Ja kun tarinassa sinänsä ei ole mitään ihan kauhean yllättävää, vaan koko hommaa kantaa enimmäkseen kummallinen raidemeri ja sen ympärille ja raiteille rakentuneet yhteisöt (sinänsä kyllä oikein hyvin), kirjasta jää vähän sellainen välityön fiilis.

No, tosi hyvän välityön. Ehkä jopa erinomaisen silmänkääntötempun.

Wake Up and Dream

Ian R. MacLeodin Wake Up and Dream tuli kuunneltua äänikirjana.

Kirja sijoittuu vaihtoehtoiseen historiaan, 1940-luvun Hollywoodiin, jossa eräs Clark Gable on ryhtynyt yksityisetsiväksi sen jälkeen, kun ura tyssäsi leffateollisuuden muututtua feelieteollisuudeksi. Feeliet välittävät näyttelijöiden tunteetkin katsojille - kiinnostavia yhteiskunnallisia implikaatioita tiedossa. Herra Gable saa erikoisen ja hieman liian helpolta tuntuvan toimeksiannon, josta tietenkin seuraa kaikenlaisia vaikeuksia.

Kirjasta tuli melkoisen toimiva film noir -fiilis (myönnän tosin heti kättelyssä, etten ole kovinkaan kummoinen leffafriikki; minut varmasti tämän väitteen myötä naurettaisiin ulos film noir -ihmisten kokoontumisajoista. Jos moisiin uskaltautuisin.) MacLeod vaikuttaa kirjailijana myös ammattitaitoiselta, sillä esimerkiksi vaihtoehtohistoria rakennellaan harkiten ja pikkuhiljaa. Kaikkea ei rysäytetä lukijan naamalle ikään kuin listana: näin romaanimme 40-luku eroaa omastamme!

Aiemmin lukemieni MacLeodien tapaan tämäkin kuitenkin käynnistyi hieman hitaasti - ensialkuun en ollut kovin kiinnostunut. Loppua kohden tunnelma kuitenkin tiivistyi ja kirjasta jäi mainio fiilis.

Lukijahavainto: en aivan tavattomasti välittänyt kirjan lukijasta, Jeff Hardingista - paitsi silloin, kun hän luki naisääniä. Niitä täysin feikkejä ääniä olisin kuunnellut ilokseni maailman tappiin. Teidän ei tarvitse sanoa sitä, tiedän olevani sekaisin.

World War Z

Terkkuja vaan täältä sairastuvalta. Potilaana olen sekä minä että tietokone, jonka mielestä on ihan ookoo olla toimintakykyinen kahtena päivänä seitsemästä.

Zombiasiaan. Vaikka zombit kiinnostavatkin Sivukirjastossa tasolla "viittä vaille pakkomielle", olin sujuvasti sivuuttanut Max Brooksin tuotokset aiheesta. Ehkä siksi, että miehellä oli Brooksin zombiapokalypsikalenteri työpaikalla, ulottumattomissani, mikä suututti tietenkin. Sitten Artsi luki World War Z:n ja totta kai minä perässä. Lopulta lähinnä siksi, että Max Brooks on ilmeisesti maailmankaikkeuden ehkä parhaan elokuvan, Blazing Saddlesin, ohjanneen Mel Brooksin poika. Varmasti on huonompiakin syitä lukea kirja.

World War Z ei minusta ollut yhtä kiinnostava kuin Blazing Saddles, mutta se ei vielä sano paljon. WWZ kertoo zombiapokalypsista lähinnä zombisodan ajalta ja sen jälkeen, ja periaatteessa, periaatteessa, kaiken pitäisi olla kunnossa ja kiinnostavaa, mutta silti. Teksti oli jotenkin turhankin kuivakkaa, ja vaikka sille on tietysti syynsä - kirja on olevinaan virallinen raportti - kuka nyt oikeasti haluaa lukea virallisia raportteja työmatkalla? Vaikka kuinka käsittelisivätkin zombisotaa. Lisäksi opus oli jotenkin aika jenkkikeskeinen, mikä ehkä ihan semisti riipi - ymmärrän kyllä senkin (jonkun suomalaisen käsissä teoksesta olisi varmaan tullut "Zombit ja Suomen talvisota") mutten silti välttämättä aina jaksaisi.

Pitää varmaan pian lukea Mira Grantia, jospa se saisi rakkauteni zombigenreen taas roihahtamaan metsäpalon asteelle.

Edit. Kommentit suljettu spämmitulvan vuoksi.

Gone Girl

Kuulin Gillian Flynnin Gone Girlistä ensinnä anni.M:n tontilta ja rynnistin suoraa päätä e-kirjakauppaan (se on kohtuullisen helppoa milloin tahansa jos elää ja hengittää internettiä. Perheeni ei useinkaan edes huomaa, että olen rynnistänyt e-kirjakauppaan ja takaisin.) Seuraavaksi tipahdinkin ryminällä tuolilta nähtyäni Gone Girlin e-kirjapainoksen hinnan; kirjastoversion odottelu tuntui yhtäkkiä hyvältä taloudenpidolta. Lo and behold, kirja saapuikin kirjastoon kohtuullisen pian sen ihan mahtavan Overdrive-palvelun kautta ja pääsin lukemaan hyytävää parisuhteellista trilleriä, jossa Amy katoaa ja Nick on ihan selvästi syyllinen. Juonesta ei sen enempää: löytämisen ilokauhistus on olennainen osa kadonnutta tyttöä.

Parisuhteellisia trillereitä ei kyllä pitäisi ikinä lukea. Flynnin teos voi tehdä parhaastakin puoliskosta hieman vainoharhaisen, enkä luullakseni voi väittää olevani puoliskoista parhain. Silti, kirja oli kerrassaan mukaansatempaava: uskallan suositella, ellette satu olemaan jo valmiiksi vainoharhaista sorttia. Erinomaista luettavaa vaikkapa häämatkalle!

Koska en oikein halua sanoa itse kirjasta mitään, keskityn ärsytysaiheeseen: kirjan toinen päähenkilö Amy on ihan vähän vajaa 40-vuotias, mutta jatkuvasti tyttö - niin kannessa kuin tekstissäkin. Mikäs helvetin tyttö se sellainen 40-vuotias tyttö on? Tietysti voi olla, että nyt astun johonkin määrittelysuohon, johon päin ei pitäisi edes vilkaista, mutta jos minä 33 vuoden kypsässä iässä alan pikku hiljaa olla sinut sen kanssa, etten ole enää niinkään tyttö kuin nainen, voisitteko jenkit seurata esimerkkiä? Kiitos.

Conqueror

Jokseenkin pakko-oireisiin taipuvaisena yksilönä olen äärimmäisen huono jättämään kirjoja tai kirjasarjoja kesken. Tai okei, en mä tietenkään tiedä, että se johtuu pakko-oiretendenssistäni, mutta epäilen.

Ja sitten tuli vastaan toinen osa Stephen Baxterin Time's Tapestry -sarjaa, Conqueror, ja yhtäkkiä tajusin, että nyt on varmaan vaan pakko unohtaa upotetut kustannukset ja antaa sarjan kanssa periksi.

Kyse ei ollut niinkään siitä, että kirja oli tylsä vaan siitä, että se oli täynnään hyvin visuaalista väkivaltaa. Ihan sama, millaisiin eeppisiin sfääreihin jatko-osat ehkä yltävät - saavat yltää sinne ilman minua.

Bitterblue

Kristin Cashore on yllättävän hyvä. En lainkaan tiennyt, mitä odottaa Bitterbluelta, mutta niin vain törmäsin yhteen vuoden parhaista lukukokemuksista.

Bitterblue on kirjansa sankaritar, psykoottisen isänsä Leckin jälkeen valtaistuimelle noussut nuori nainen, joka yrittää täysi-ikäistyttyään ottaa vallan sijaishallinnolta itselleen. Valtakunta kuitenkin vaikuttaa yhä kärsivän Leckin hallinnosta, ja vaikka Bitterblue miten yrittäisi, hän ei meinaa saada otetta - miten auttaa kansaa toipumaan, kun ei ehkä ole vielä itsekään toipunut? Kuka yrittää sabotoida Bitterbluen yrityksiä oikaista vääryydet?

Cashore onnistuu oikeastaan ihan joka rintamalla. Teksti on kiehtovaa, ja juoneen on ujutettu paljon sellaista, joka ilahduttaa: on valepuvussa luikkimista pääkaupungin kaduilla, on kryptografiaa ja ennen kaikkea on aidosti uhkaava tunnelma. Leck on kuollut, mutta vaikutus näkyy yhä. Cashore ei kirjoita oikeastaan seikkailua, vaan käsittelee kirjassaan yhteiskunnan ja yksilön ongelmia, ja tekee sen minusta mainiosti. Jopa kirjan rakkaustarina oli minusta ihan älyttömän raikas.

Bitterblue ei ole supersankaritar vaan tavallinen tyttö, joka on välillä useinkin hukassa, ja jos nyt kirjan aikana ehkä vaikuttaakin hieman epäuskottavan kypsältä niin nuoreksi, annettakoon se anteeksi. Ehkä joku voi olla niin kypsä?

Bitterblue on ehdottomasti paras Cashoren sinänsä mainioista kirjoista tähän asti, ja pitkästä aikaa opus, jonka melko varmasti luen joskus uudestaankin.

The Alchemists of Kush

Sarjassa Kirjoja, joiden yhteydessä en aio käyttää sanaa "voimaannuttava", jotten joudu lyömään itseäni: Minister Faustin The Alchemists of Kush.

TAoK kertoo Pohjois-Amerikan mantereelle muuttaneista afrikkalaispakolaisista, kahdesta pojasta, jotka väkivaltaisen sattuman kautta löytävät suunnan, yhteisön ja voimaa. Samalla se kertoo myös legendan kahdesta pojasta, jotka taistelevat Tuhoajaa vastaan. Tarinat, joista toinen on silkkaa fantasiaa ja toinen vähän kuin joku nuorille suunnattu leffa, sekoittuvat toisiinsa.

Tätä lukiessa tuli vähän sellainen tunne, että on ihonväriltään väärä. Ei vain kuulu joukkoon. Ei pidä ymmärtää väärin, se oli terve tunne ja hyvä tunne ja kertoi ehkä siitä, että Faust on onnistunut siinä, mitä luullakseni halusi tehdäkin: antaa afrikkalaistaustaisille nuorille juuret, joista olla ylpeä. Ja syystä.

Kirja käsittelee yllättävän vaikeita ja ikäviä asioita; sitä, millaista on lapsilla pakolaisleirillä (ne avustusjärjestöt eivät ehkä olekaan pelkästään iloinen asia) tai kotimaassaan sodan keskellä. Millaista on olla maahanmuuttaja ja osa yhteisöä, jota ei käytännössä pidetä minään. Ihan terveellinen muistutus siitä, että tuskin kukaan kotimaastaan ihan huvikseen lähtee, jos nyt oikeasti joku sellaista kuvittelee.

Kirjalliset ansiot sitten ... TAoK oli paikoin toimiva, paikoin ei niin kauheasti. Legenda taistelusta Tuhoajaa vastaan oli hieno, mutta se kerrataan kirjan viimeisenä osana eräänlaisen uskonnollisen tekstin muodossa. Faust huomauttaa itsekin, että kirjan eri osia kannattaisi ehkä sekoitella, eikä ole aivan väärässä, sillä viimeisenä osana luettuna tuo loppukappale oli lähinnä rasittava. Faust ei luo uutta uskontoa, sillä tekstin tarkoitus on opettaa lukijansa löytämään voimaa, tahtoa ja rehellisyyttä itsestään, ja tämäntyyppinen tematiikka (jos nyt sinänsä kiinnostavaa) tuntui ehkä hieman julistukselta. Mutta, okei, ehkä Faust ei yritäkään olla erityisen hienovarainen. Nykyhetkeen sijoittuva kirjan osa oli minusta ehkä epätasaisin - välillä liikuttiin niissä nuorisoleffasfääreissä, vaikkei teksti suinkaan ihan niin kovin siloiteltua ollut.

Kirjassa musiikilla on iso rooli; tulin usein ajatelleeksi, että esimerkiksi Spotify-soittolista per luku olisi voinut toimia kuin häkä.

Beauty Queens

Libba Brayn Beauty Queens on merkittävä opus kahdella tapaa. Ensinnäkin se oli ensikosketukseni kaupunginkirjaston uuteen e-kirjapalveluun (mahtava), ja toiseksi siinä on universumin paras lähtöasetelma: se kertoo autiolle saarelle haaksirikkoutuvista teini-ikäisistä missikisaajista.

Myönnän ihan heti, että odotin Kärpästen herraa tyttöversiona, mutta ei Beauty Queens ollut mitään sinne päinkään. Ellen vihaisi sanaa "voimaannuttava", luultavasti käyttäisin sitä tässä yhteydessä.

Brayn kirja tapahtuu tulevaisuudessa aikana, jolloin koko Jenkkilää hallitsee käytännössä yksi siviilihallintoakin kuristava korporaatio ja missikisat tyrkyttävät edelleen ahdasta mallia nuorille naisille. Kun mimmien lentokone parhaassa Lost-hengessä tippuu saarelle, tytöt joutuvat toimimaan yhdessä selvitäkseen koettelemuksesta.

Bray kirjoittaa mukaan hyvin erilaisia tyttöjä, ja vähän poikiakin, ja onnistuu olemaan paikoin ihan hillittömän hauska. Ehdoton suosikkini oli kauneuskilpailun säännöt sydämeensä kirjoittanut teksasilainen Taylor, joka ehdottaa haaksirikon toisena päivänä, että kaikkien olisi syytä pitää itsensä kuosissa kisaa varten - Taylor on tietenkin se ärsyttävä tyyppi, mutta sellaisena paras ikinä tapaamani.

Jos BQ ei olisi ollut kuin jonkinlainen tyttökliseiden ja nykymedian läpi huristeleva vuoristorata, olisin ehkä hieman rasittunut siitä, miten jokaisen vähemmistöryhmän edustaja löytää saarelta itsensä ja paikkansa ryhmästä. Kyse ei ole suinkaan siitä, että olisin eri mieltä Brayn kanssa vaan siitä, että perinpohjaisuus asiassa saa kirjan paikoin tuntumaan hieman listamaiselta. Epäilen, että viesti olisi mennyt perille vähemmälläkin. Brayn henkilögalleria on kuitenkin ihan oikeasti aika laaja ja mimmien toimintaa seurasi ihan ilokseen.

Bray lukee käsittääkseni kirjansa itse, ja hyvin lukeekin. Etenkin Taylorin aksentti on tiivistynyttä parhautta.

Home Fires

Gene Wolfe ja minä emme kyllä oikein mitenkään löydä yhteistä säveltä. Home Fires oli periaatteessa oikein mainio, ja sitten siinä oli joku wolfelainen sivumaku, jota en oikein voi sietää.

Premissi on se, että jonkinlaisessa avioliitonkaltaisessa suhteessa eläneet Skip ja Chelle tapaavat uudestaan Chellen pitkän sotakomennuksen jälkeen: Chelle on ollut ulkoavaruudessa ampumassa pyssyllä ja pysymässä nuorena, kun taas Maan pinnalla Skip on luonut uraa asianajajana dystooppisessa Jenkkilässä ja vanhentunut viisikymppiseksi.

Pariskunta lähtee Karibianristeilylle tutustumaan toisiinsa uudestaan, missä vaiheessa koko hommasta tulee vakoilun, vastavakoilun, merirosmouksen ja ammuskelun soppa.

Hyvältä kuulostaa, mutta Skip on täsmälleen samanlainen päähenkilö kuin kaikki muutkin Wolfen päähenkilöt, joihin olen tutustunut, jos kohta hieman vanhempi ja surumielisempi. Skip on yleispätevä ihan kaikessa: rauhallisesta asianajajasta tulee pätevä etsivä-soturi-rakastaja, jonka kimppuun naiset parvin iskevät. En jaksaisi. Sitäpaitsi Wolfen dialogi on minusta jotenkin sekä vähän kökköä että päähenkilön erinomaisuutta alleviivaavaa.

HF:in lukeminen ei ole huonoin tapa tuhlata elämästään joitakin tunteja, mutta arvovaltainen raati esittää, ettei se myöskään ole paras.

Futebol

"MIKSI sä luet kirjaa jalkapallosta?" oli ehkä yleisin kesällä kuulemani kysymys. Tämä yleensä vastauksena siihen, kun selitin innoissani Alex Bellosin Futebol - brasilialainen elämäntapa -kirjan pohjalta, että Brasilian liigassa pelaa useita pelaajia samalla taiteilijanimellä, mutta onneksi ongelma voidaan ratkaista kokomääritteillä: kolmen Ronaldon sijaan liigasta löytyvätkin Ronaldao, Ronaldinho ja Ronaldo - eli iso-, pieni- ja normaalikokoinen Ronaldo.

Lakatkaa oitis paheksumasta rumaa kantta. Tällä luonnoksella on nimittäin voitettu skaba maajoukkueen peliasusta, ja tätä on siten kiittäminen niistä pirteän keltaisista brassipelaajista, joiden taidoista saamme nauttia joka neljäs vuosi.

Jos nyt jätetään lohikäärmeet ja avaruusalukset laskuista pois, voiko parempaa olla? Ei minustakaan. Tiesin, että ymmärtäisitte. Futebol oli muutenkin kiehtova kirja, paikoin ihan hykerryttävän hauska, paikoin surullinenkin kuvaus Brasiliasta ja potkupallosta, joka jotenkin itsestäänselvästi tuntuu kytkeytyvän brasilialaisen elämän kaikkiin puoliin. Bellos kertoo Färsaarille matkustaneista brassipelaajista, lajin monista muodoista ja sen ympärille kytkeytyvästä korruptiosta ja rikollisuudesta. Brasiliasta hän maalaa eloisan kuvan, jos kohta ei missään nimessä esitä kohdemaataan täydellisenä.

Mikä parasta, kirja on täynnä potkupalloaiheista knoppitietoa, joka tuli todella tarpeeseen EM-futiksen jättämän tyhjiön jälkeen. Suosittelen.

Ragnarok

Olen yleisesti ottaen tosi kiinnostunut lukemaan kirjallisuutta, jossa seikkailee koiramme Loki, joten sen kummemmin kyselemättä varasin kirjaston uutuusluettelosta A. S. Byattiin Ragnarokin. (Ja sitten vähän siksi, että ajattelin Byattista irtoavan Oikean Kirjallisuuden Lukija -pisteitä, joita allekirjoittaneella ei todellakaan ole lampaille syöttää.)

No, Byatt siis kertoo Ragnarökin uudestaan lukemansa aineiston pohjalta ja sitoo sen varsin lyhyessä kirjassaan nuoren englantilaistytön kokemuksiin toisen maailmansodan ajalta, ja onnistuu koko hommassa yllättävän hyvin. Että ei ole turhaan Byattille palkintoja sadellut.

Etenkin maailmanloppua norjalaisittain kuvatessaan Byatt onnistuu minusta ihan loistavasti: myytit ovat juuri sellaisia kuin pitääkin, vaikuttavia ja sotkuisia ja eivätkä ollenkaan tästä elämästä mutta silti hyvin relevantteja.

Joku voisi sanoa, että Sivukirjastokoira Loki ei Ragnarokin tapahtumissa esittäydy kovin erinomaisessa valossa, mutta väliäkös tuolla. Meillä kotona Loki on yleensä ihan mukava, karvainen ja possuallergikko. Postinkantaja tosin pelkää Lokia, mutta jollain se on mainekin ylläpidettävä.

In Other Worlds

Olen satunnaisesti osunut lukemaan Margaret Atwood vs. spefi-genre -sähinää siitä, miksei Atwood myönnä kirjoittavansa scifiä, vaikka ihan selkeesti kirjoittaakin scifiä, halveksiiko se jotenkin scifiä mitähäh. Ja ilmeisesti osin tähän keskusteluun tympääntyneenä Atwood kirjoitti kirjan scifistä. Minusta In Other Worlds oli kerrassaan mainio lukukokemus, vaikka välillä tulikin sellainen olo, että tieteiskirjallisuuden ydin on Atwoodin mielestä ehkä hieman banaali: miten niin kyse on vain vaatteista ja seksistä? (Eikä se sittenkään ole ihan niin banaali, niitähän Atwoodin huikean hyvässä Orjattaresi-teoksessakin puidaan.)

Kirja sisältää pohdintaa scifistä ja muutamia tekstinpätkiä. Tekstinpätkät olivat ihan ok, mutta itse viihdyin parhaiten pohdintojen äärellä. Oli kiehtovaa lukea esimerkiksi Atwoodin näkemyksiä dystopioista ja utopioista (jotka, toden totta, eivät ole kaukana dystopioista nekään); vielä asteen verran kiehtovampaa oli upota miettimään sitä, miten lähellä Orjattaresi-kirjan maailma toteutumistaan on. Atwoodkin sanoo, että oli hetken aikaa jo ollut melko varma siitä, että hänen kuvaamansa dystopia olisi vältetty ... mutta se tunne meni valitettavasti ohi.

Kirja tarjoaa myös vastauksen siihen, miksi Atwoodin kirja The Year of the Flood on suomennettu nimellä Herran tarhurit (tätä asiaa on pohdittu kerran jos toisenkin viinilasillisen äärellä); ja mikä vielä olennaisempaa, viimeistään vakuutti minut siitä, että Herran tarhurit pitäisi lukea pikimmiten.

Tätä uskaltaa kyllä suositella kaikille scifistä kiinnostuneille, sillä Atwood kirjoittaa ihan älyttömän sympaattisesti.

Kirjaston henget

Lukeminen on pahimmillaan yhtä oman napanöyhdän ihastunutta tutkailua: sitä se on etenkin silloin, kun lukee lukemisesta. Kustantaja Jacques Bonnet on kirjoittanut aiheesta kirjankin, joka ... jää minusta kyllä sisältönsä puolesta kovin köykäiseksi, jos kohta tarjoaa mahdollisuuden edellämainittuun tutkailuun.

Okei, Kirjaston henget oli muistaakseni paikoin ihan hauskakin, mutta enimmäkseen se a) tarjoaa kovin vähän uutta etenkään pesunkestävälle kirjatoukalle (ellei lasketa lievää närkästystä siitä, että toisilla on Pariisin keskustassa varaa kämppään, johon mahtuu kymmeniätuhansia kirjoja) ja b) nojaa kovin vahvasti Georges Perecin tekstiin Lyhyitä huomioita kirjojen järjestelystä, joka on sekä hauskempi että ytimekkäämpi kuin (valitettavasti) mikään, mitä Bonnet aiheesta saa irti.

Itse asiassa, unohdetaan Bonnet ja keskitytään Pereciin. Minulla on nimittäin onni omistaa paperikopiona edellämainittu teksti, joskaan en osaa lainkaan sanoa, mistä aviisista kopio on otettu. Suomentaja on joka tapauksessa Ville Keynäs. 

Perec kirjoittaa kirjojen järjestelystä esimerkiksi seuraavaa:

"Tätä sympaattisen epäjärjestyksen puolustuspuhetta vastustamaan nousee viheliäinen pyrkimys yksilölliseen byrokratiaan: jokaisella esineellä on oltava oma paikkansa ja jokaisella paikalla oma esineensä ja päinvastoin; näiden kahden jännitteen välillä, joista yksi asettaa etusijalle välinpitämättömyyden ja anarkisoivan hyväluontoisuuden, ja toinen ylistää tabula rasan hyveitä sekä ankaran järjestyksen tehokasta viileyttä, päätyy aina laittamaan kirjansa järjestykseen: se on koetteleva ja masentava operaatio, joka kuitenkin saattaa tuottaa miellyttäviä yllätyksiä kuten silloin, kun löytää kirjan jonka on unohtanut koska se on ollut poissa silmistä ja lykäten huomiseksi sen mitä ei teekään tänään ahmii sen samantien sängyssä mahallaan maaten." - Georges Perec, Lyhyitä huomioita kirjojen järjestelystä

Perec myös kertoo, millainen kohtalo oli ystävällä, joka päätti rajoittaa kirjastonsa koon 361 kirjaan. (Ei aivan niin onneton kuin voisi kuvitella.)

Jos siis tiellenne osuu valintatilanne Bonnet vs. Perec, valitkaa Perec. Mikäli vaihtoehtona ei ole Perec, tehkää kuten parhaaksi näette - ei Bonnet:n lukeminen mitään ota, jos nyt ei annakaan.

Tunnustus & Generosity

Sain kahdelta suunnalta, Kujerruksista ja Elämää ja aspartaamia -blogista keltaiselle lapulle präntätyn tunnustuksen (keltaiset laput! My favorite!) ja ilahduin hommasta kovasti. Tällainen se on:

Hommaan liittyvät vielä ohjeetkin:

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
2. Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Nyt on niin, että tunnustus on kiertänyt useissa blogeissa, joten aion rikkoa sääntöjä hieman. Tunnustus lähtee eteenpäin tyypeille, jotka ovat auttaneet allekirjoittanutta tuntemaan olonsa kotoisaksi kirjabloggaajien moniäänisessä kentässä. Olkoonkin, että kaksi heistä ovat juuri samoja tyyppejä, joilta tunnustuksen sain.

Kiitos ja rakkautta siis Linnea, Artsi, Raija, Booksy ja Marjis! En odota, että jakelette tätä enää eteenpäin. Ellette kovasti halua.

Sitten asiaan. Richard Powersin Generosity on kirja, jonka olen kirjastosta lainannut pariinkin otteeseen. Ensimmäisellä kerralla ei vaan huvittanut, joten kirja koki harvinaisen kohtalon ja palautui avaamattomana. Toisella kerralla luin - ja tykkäsin.

Vaikka nyt on sanottava, että kansi lupaa jotain kiehtovaa ekokatastrofihenkistä, ja sitähän ei tarjolla ole.

Kai tämä on scifiksi laskettava: epäonnistunut kirjailija päätyy opettamaan kirjoittamista, ja kurssille päätyy nuori pakolaisnainen. Sellainen, jonka elämän ei missään nimessä odottaisi olevan onnellista, ei niiden kaikkien kauheiden kokemusten jälkeen - mutta joka kuitenkin pursuaa onnea. Mimmi on taianomainen ja lumoaa välittömästi koko luokan opettajaansa myöten. Samaan aikaan toisaalla geenitutkija metsästää onnellisuuden salaisuutta: jos on niin, että lievästä taipumuksesta pessimismiin on ollut evolutionaarisesti hyötyä, eikö moisesta taakasta olisi vihdoin jo syytä päästä eroon? Mikseivät kaikki voisi olla onnellisia? KOKO AJAN? Ja sitten käy niin, että pakolaisnainen kohtaa tutkijan ja mediahelvetti pääsee valloilleen.

Tämä scifimpi puoli oli ihan kiinnostavaa, vaikkei asiaa lopulta minusta ihan kauhean pitkälle päästy tutkimaan. Lukijassa, jolla viittaan itseeni, heräsi lähinnä kiukku ihmiskuntaa ja etenkin sen "amerikkalaisiksi" nimettyä osaa kohtaan. Kirjassa on kuitenkin toinenkin taso, metataso, johon kirjailija kirjoittaa itsensä tarinaa kuljettamaan. Se taso oli minusta suunnilleen yhtä tarpeellinen kuin yhteiset leikit firman virkistyspäivässä.

Loppujen lopuksi Generosity kyllä kannatti lukea, vaikkei se minusta aivan täysosuma ollutkaan. Mukaansatempaava ja paikoin hyvinkin fiksu sentään kyllä.

Seed

Rob Zieglerin Seed (haluaisin kovasti kirjoittaa "Zeed") on sellainen spefikentässä just nyt uuttakin uudempaa mustaa oleva tapaus: kuvaus maailmasta ekokatastrofin jälkeen. Nälkäiset nomadit vaeltavat pitkin Amerikan mannerta ja etsivät ruokaa. Arvossa arvaamattomassa on etenkin Satori-nimisen yhtiö bioteknisen kehittelyn tuotos, siemen, joka kestää karuissakin oloissa. Taudit - etenkin jäykkäkouristukseksi nimetty lihassairaus - jylläävät, eikä laista ja järjestyksestä ole tietoakaan.

Tässä sopassa ruokaa hakevat myös veljekset Brood ja autistinen Pollo, joiden polku ikävällä tavalla kohtaa biotekniikkayhtiö Satorin. Satori nimittäin maksaa rahaa jäykistyneistä taudinkantajista, ja rosvojengi luulee Pollon olevan alkuvaiheen tapaus. Samalla Yhdysvaltain rampa hallitus yrittää saada joukkoihinsa erään Satorin ykköstutkijoista, joka on itsekin melkoisen modattu ihmisolento.

Seed, kuten monet kaltaisensa, saa lukijansa (no, minut ainakin) miettimään, olisiko järkevää esimerkiksi uusien kenkien sijaan investoida säilykeruokiin ja vedenpuhdistimeen ja mitkä, mahdollisesti, ovat omat käyttökelpoiset taidot yhteiskunnan romahdettua (voin kertoa, että omalla kohdallani ei ole hurraamista, ellei villasukkia neulomalla ole mahdollista elättää perhettään sitten joskus.)

Muuten ... niin, muuten Seed oli minusta vähän tylsä. Juoni laahasi, enkä kokenut, että Ziegler olisi tuonut mitään kovin uutta ja jännittävää postapokalyptiseen kenttään. (Voi myös olla, että kaikki uusi ja ihmeellinen meni minulta hieman ohi, kiitos äänikirjan lukijan, Anitassa loistavasti onnistuneen Nicola Barberin, joka ei tälle teokselle tehnyt ihmeitä.)

The King's Blood

The King's Blood jatkaa Daniel Abrahamin uusinta eeppisen fantasian tuotosta, ja meno ei kun paranee. Se on tietenkin hyvä uutinen, sillä Kuten Kaikki Tietävät, sarjojen kakkososat ovat mitä kehnointa antia. (Ei, en minäkään oikeasti niin ajattele.)

Abraham vie tarinaansa eteenpäin usean hahmon näkökulmasta - ja on henkilögallerialleen suunnilleen yhtä säälimätön kuin eräs monsieur Martin. Ei kai tuo mikään ihmekään ole, kun miehet käsittääkseni välillä yhteistyötäkin tekevät.

Sarjan hahmoista yksi on kasvamassa selvästi eeppisiin pahismittoihin, vaikka ei tätä selvästi itse tiedostakaan. Käsi pystyyn ne, joita yllättää se, että on hauska seurata tapahtumia ja toimia nimenomaan eri näkökulmista. Ei käsiä?

Abraham on taitava, tosi taitava … mutta ihan samanlaista sielua en tästä sarjasta ole vielä löytänyt kuin aiemmasta tuotannosta. Silti, ajateltua ja ajatuksia herättävää fantasiaa ei ole koskaan liikaa.

The Outcast Blade

Jon Courtenay Grimwoodin The Outcast Blade on jatko-osa The Fallen Bladelle, ja juuri kun luulin upottaneeni tassuni jälleen yhteen trilogiaan, sarja päättyykin käsittääkseni tähän. Ainakin juoni saatiin kirjan lopussa jotensakin kasaan.

Jos piti ykkösosan juonitteluista ja veitsellä tuikkaamisista ja vampyyreista ja Venetsiasta, pitää tästäkin. Pätee käänteisesti myös. Jos ei ole lukenut ykkösosaa, suosittelen aloittamaan siitä, vaikka tässä kieltämättä on tyylikkäämpi kansi.

Goliath

Tämä kirjabloggaaminen ei oikein meinaa onnistua. En muista enää mitään kirjoista siinä vaiheessa, kun ne pääsevät Sivukirjastoon asti; tämän valitusvirren osaan sen sijaan ulkoa, ja veikkaan, että tekin osaisitte, ellette luultavasti olisi jo sulkeneet selaintanne tympääntyneenä.

Scott Westerfeld kirjoitti jossain vaiheessa nuortenkirjallisuutta, joka oli niin huiman kiehtovaa, että odotukset tätä Leviathan-sarjaa kohtaan kasvoivat turhan suuriksi. Ensimmäinen osa, Leviathan, olikin siis jokseenkin pettymys: steampunk ei toiminut, eikä oikein mikään muukaan tuntunut toimivan. Toinen osa oli jo selvästi parempi, ja sarja on parantanut menoaan kuin kana lentoaan kun päästiin kolmanteen osaan, Goliathiin.

Pidin kovasti maailmasta Leviathanilla; ilma-alus parani kirja kirjalta. Niin paranivat kaikki muutkin öttiäiset, etenkin hieman arvoitukselliset, puhetta hanskaavat lorit - jotka olivat aivan käsittämättömän riemastuttavia muutenkin, saaden aikaan vilpittömiä hörähdyksiä.

Koska sarja ainakin tämän tarinan osalta paketoitiin kirjassa, en mene juoneen sen syvemmin. Henkilöt olivat päässeet ykkösosassa vaivaavasta kulmikkuudestaan. Tästäkään huolimatta en oikein osannut paeta tunnetta siitä, että Deryn ja Alex ovat kymmenen kieppeillä eivätkä ensimmäisiä rakastumisiaan läpikäyviä teinejä, niin lapsisankareiden oloisia olivat. Tai ehkä minä olen jo ikivanha. Okei, on todennäköistä, että olen jo ikivanha, mutta väitän silti, että Westerfeldin aiemman tuotannon teinit ovat olleet uskottavammin aikuisuuden kynnyksellä.

Going Out

Mahtavan Our Tragic Universen jälkeen ei ollut kahta puhettakaan siitä, lukisinko lisää Scarlett Thomasia jos sitä vaikka kirjaston uutuusluettelosta sattuisi vastaan kävelemään. Kuten sattuikin. Going Out on tosin kirjoitettu jo vuosituhannen alkupuolella, ja nyt siitä on otettu ilmeisesti vain uusi painos. Vessapaperille; arvon kustantamo, jos paperiin ei ole varaa sijoittaa senttiäkään, pitääkö ottaa uusintapainos?

Going Out kertoo Lukesta, joka on allerginen kaikelle, ja Luken parhaasta ystävästä Juliesta - joka pelkää kaikkea. Siinä missä parikymppinen Luke haluaisi mennä ulos, muttei pääse, Julie ei oikeastaan edes haluaisi mennä (vaan pakko on.)

Ja siinäpä tämä vuosituhannen alkupuolelle keskittyvän romskun juoni pääpiirteissään on. GO on hieman vinksahtanut - kirjan nuorista kukaan ei ole löytänyt oikein paikkaansa mistään, ja Luken allergian epämääräisyys saa kaiken tuntumaan hieman kuumehoureelta - mutta ei se silti niin kiehtova ole kuin jo mainittu Our Tragic Universe. Mukava huomata, että kirjailijat kasvavat!

Teknologinen havainto: vaikka kirja olisi sinänsä voinut sijoittua myös nykyhetkeen, ajankohta käy selväksi, kun lankapuhelimella ei pääse kuuntelemaan muuta kuin modeemin ääntä. Muutama muukin teknologinen yksityiskohta aiheutti kulmien kohottelua, enkä voinut jälkikäteen olla miettimättä, voiko moinen ajankuva olla kirjan selviämiselle jopa haitaksi? Vuosikymmenen päästä kyseessä olisi varmaan nostalgiatrippi; tällä hetkellä kännyköiden laatu kirjan henkilöillä lähinnä puistatti. (Jäin miettimään samaa, kun Gibson uusimmissa kirjoissaan käytti sanaa "iphone" yleisemmän, brändiin liittymättömän sanan tilalla - jos iPhone ei olekaan se standardilaite, joka kaikilla kymmenen vuoden päästä on (kuten nyt vähän näyttää), kuinka paljon Gibsonia harmittaa moinen pikkutarkka, pieleen mennyt ennustus?)

The Magician King

...eli Quentin Coldwaterin jatkuva eksistentiaalinen kriisi. Lev Grossmanin The Magician King toimi minusta paremmin kuin edeltäjänsä, vaikka päähenkilöä teki edelleen mieli läimiä korville.

Nyt on siis niin, että Quentinista on tullut Filloryn maagisen valtakunnan hallitsijoista yksi. Levottomat jalat vaivaavat silti: Quentinilla on kaikkea, mutta seikkailemaan pitäisi päästä, ja seikkailu keksitään. Valitettavasti seikkailun tuoksinnassa Quentin viskataan Fillorysta pois - ja arvaatte, hän on jälleen tyytymätön. Paluulippua hankittaessa samaan syssyyn pitäisi jotenkin estää magian täydellinen katoaminen.

Olen varma, että Grossman kirjoitti päähenkilöstään onnettoman vinkujan ihan tarkoituksella, mutta vannon - useammin kuin kerran olisin halunnut ojentaa entiselle ihmelapsi Coldwaterille Michael Foleyn kirjan The Age of Absurdity. Okei, se oli varmasti tarkoituskin - Grossman tuntuu vaativan eskapismia tilille. Mutta onko pieni määrä eskapismia silloin tällöin niin kovin vaarallista? Jos antaa valkoisen miehen ongelmiensa tehdä elämästään onnetonta, pitääkö meidän muidenkin kärsiä siitä?

TMK oli minulle hankala kirja. Siinä oli paljon kiinnostavia teemoja, joihin oli vaikea tarttua, kun oikeasti halusi tarttua päähenkilöä kauluksesta.

After the Apocalypse

Maureen F. McHugh on erikoistunut kirjoittamaan siitä, mitä tapahtuu kun yhteiskuntarakenne romahtaa. Kyllä minäkin tiedän, mitä silloin tapahtuu: silloin me kaikki kadumme ostamiamme sähköisiä kirjoja.

After the Apocalypsessa tapahtuu muutakin, sillä yhteiskunta voi romahtaa lukemattomin eri tavoin. McHughin tarinoissa se käy kyllä usein hitaasti. On zombialue, jolla on rangaistussiirtola; teini-ikäinen, jonka äiti on sairastunut uuteen prionitautiin; likaisia pommeja, jotka aiheuttavat nuorelle pojalle erikoisen muistiongelman ja vaikka mitä muuta.

Useissa tarinoista katastrofi on siis hiljainen, hidas ja juuri käynnistynyt; toisaalla nähdään pakolaisvirtoja ja selviämään pyrkiviä perheitä. Suosikkitarinani olivat sydäntäsärkevä niminovelli After the Apocalypse ja unenomainen Going to France, jossa ihmisillä on yhtäkkinen tarve lähteä Ranskaan.

AtA on yksi tasapainoisimmista ja kiinnostavimmista novellikokoelmista, joita olen lukenut. Se on hyvä juttu; toivo novellien suhteen oli jo lähes menetetty.

Brain Plague

Ilmeisesti kirjastoaineiston selailu onnistuu virtuaalisestikin - hain jotakin kirjaa kirjaston webisivuilta, ja vaikka hakemaani kirjaa ei löytynyt, löytyi Joan Slonczewskin Brain Plague ikään kuin siitä vierestä. Häkellyin moisesta sattumasta niin, että varasin kirjan toki saman tien.

Jollain tavalla Brain Plaguen väitetään kytkeytyvän huikeaan A Door into Oceaniin, jonka viime kesänä kuuntelin, mutta itse en kytköstä huomannut. No, välissä on toki useita teoksia.

Brain Plague käsittelee ihmisyyttä ja oikeuksia jännällä tavalla: on mikrobeja, jotka muodostavat yhteisöjä, ja jotka hengaavat ihmisen kallossa. Isäntä voi näiden mikrobien kanssa kommunikoida - ymmärtäen toki, että muutama ihmisen kuukausi on pienelle mikrobille elinkaari, ja suhde luodaankin pikemminkin yhteisöön kuin yksilöön. Toimivina yhdyskuntina mikrobeista on hyötyä, kuten uransa alussa takkuava taiteilija Chrysoberyl saa huomata - mutta jos yhdyskunta ei toimi, se muuttaa ihmisen tahdottomaksi endorfiinivasteen orjaksi virittämällä hieman hormonituotantoa. Väärin toimivien yhdyskuntien orjia on Chrysoberylin kaupungissa yhä enemmän ja enemmän; rutoksi asti.

BP oli mainio opus, vaikka päähenkilön ajoittainen vatuloiva ote elämään hermostuttikin hieman. Onneksi Chrysoberyl on enimmän aikaa ihan reipasotteinen nainen, joka joutuu miettimään oikein tosissaan sitä, miten kohdella pään sisällä asuvaa yhteisöä, joka pitää häntä jumalanaan. Onko heitä oikeus rankaista esimerkiksi juurikin endorfiinivasteen käpistelystä, ja jos on, miten? Entäs se yksi siirtolainen, joka ei lainkaan pidä sankaritartamme jumalana - mitä hänelle tulisi tehdä?

Ihan yhtä paljon en Brain Plagueen rakastunut kuin aiempaan lukemaan Slonczewskiin, mutta tässäpä silti selvästi kirjailija, jonka teoksiin kannattaa perehtyä laajemmaltikin. Hyvä; yksi odottaakin jo hyllyssä.