Jean-Christophe Valtat on ranskalainen, joka on nyt siirtynyt kirjoittamaan englanniksi; Aurorarama (jossa on liikaa ra-tavuja, jos minulta kysytte) on ensimmäinen kielenvaihdoin jälkeinen kirja.
Aurorarama on paikoin huikea, sillä tavalla, että kirjan kuvaamaan New Venicen kaupunkiin olisi mielellään uppoutunut vaikka kuinka pitkäksi aikaa.
New Venice on nimittäin rakennettu Pohjoismantereelle joskus vuoden 1900-luvun alkupuoliskon tienoille. Siitä on pyritty rakentamaan eräänlaista utopiaa oikein kunnon steampunk-hengessä, mutta nyt on paratiisissa ongelmia: lähiseudun inuitit (joihin suhtaudutaan oikein kunnon kolonialistisessa hengessä) ovat levottomia, sisäpolitiikassa otetaan käyttöön sisäiset poliisivoimat, jotka pyrkivät rajoittamaan kunnollisten kansalaisten harrasteellista päihtymistä, ja kaiken lisäksi kaupungin yllä leijuu musta zeppeliini, jonka tarkoitusperistä kukaan ei tiedä mitään. Kirjan päähenkilöt, Brentford ja Gabriel, työskentelevät hieman toisistaan tietämättä ja pakotettuna nykyhallintoa vastaan.
Juoni on suoraan sanottuna välillä vähän köykäinen ja kirjan naishahmot aika rasittavan tyhjänpäiväisiä (vihasin suurella intohimolla Brentfordin kihlattua, nti Stereotypiaa) mutta se tunnelma. Jos asunnossa on tärkeintä sijainti, sijainti, sijainti, niin höyrypunkopuksessa ykkössijalle nousee tunnelma, tunnelma, tunnelma - Auroramassa sitä piisaa. Voi tosin olla, että pitää olla tällainen synkeämielinen pohjoisen kasvatti saadakseen siitä oikeasti kaiken irti, mutta synkkä, kylmä ja pimeä jaksoivat Valtatin tulkitsemina kiehtoa vielä maaliskuun lopullakin (ja voitte uskoa, että ... köh ... reaalitodellisuuden puolella olin kurkkuani myöten täynnä kaikkea kolmea siinä vaiheessa.)
Kaikesta muusta plussaa mutta naishahmot, Valtat, naishahmot. Nekin saavat olla ihmisiä.
 |
| Bonusta ja plussapisteitä kansikuvasta. |
New Venice on nimittäin rakennettu Pohjoismantereelle joskus vuoden 1900-luvun alkupuoliskon tienoille. Siitä on pyritty rakentamaan eräänlaista utopiaa oikein kunnon steampunk-hengessä, mutta nyt on paratiisissa ongelmia: lähiseudun inuitit (joihin suhtaudutaan oikein kunnon kolonialistisessa hengessä) ovat levottomia, sisäpolitiikassa otetaan käyttöön sisäiset poliisivoimat, jotka pyrkivät rajoittamaan kunnollisten kansalaisten harrasteellista päihtymistä, ja kaiken lisäksi kaupungin yllä leijuu musta zeppeliini, jonka tarkoitusperistä kukaan ei tiedä mitään. Kirjan päähenkilöt, Brentford ja Gabriel, työskentelevät hieman toisistaan tietämättä ja pakotettuna nykyhallintoa vastaan.
Juoni on suoraan sanottuna välillä vähän köykäinen ja kirjan naishahmot aika rasittavan tyhjänpäiväisiä (vihasin suurella intohimolla Brentfordin kihlattua, nti Stereotypiaa) mutta se tunnelma. Jos asunnossa on tärkeintä sijainti, sijainti, sijainti, niin höyrypunkopuksessa ykkössijalle nousee tunnelma, tunnelma, tunnelma - Auroramassa sitä piisaa. Voi tosin olla, että pitää olla tällainen synkeämielinen pohjoisen kasvatti saadakseen siitä oikeasti kaiken irti, mutta synkkä, kylmä ja pimeä jaksoivat Valtatin tulkitsemina kiehtoa vielä maaliskuun lopullakin (ja voitte uskoa, että ... köh ... reaalitodellisuuden puolella olin kurkkuani myöten täynnä kaikkea kolmea siinä vaiheessa.)
Kaikesta muusta plussaa mutta naishahmot, Valtat, naishahmot. Nekin saavat olla ihmisiä.
2 comments:
Ostin Auroraraman kuin luin siitä ylistävän arvostelun, mutta sitten olen lykännyt lukemista jo yli puoli vuotta, kun luin myöhemmin muutaman vähemmän kehuvan arvostelun. Pitäisi varmaan uskaltautua kokemaan kirja ihan itse niin hyvine kuin huonoine puolineen. Arvostelusi oli enemmän kannustava kuin lannistava :)
:D mä kyllä väitän, että Auroraraman lukeminen ei ole missään mielessä huonoin tapa tuhlata elämäänsä vaikka se nyt ei ehkä vuoden lukukokemukseksi nousisikaan. on siinä kuitenkin jotenkin ihan omanlaisensa visio ja tunnelma.
luulin muuten oikeasti tosi pitkään, että opuksen nimi on Aurorama. hmph.
Post a Comment