Ali Shaw:n The Girl with Glass Feet on ainakin kantensa mukaan ollut palkintoehdokkaiden listalla siellä sun täällä, muttei ikinä voittanut mitään kovin merkittävää. Eikä se kovin merkittävää sijaa voittanut minunkaan (kylmässä) sydämessäni.
TGwGF kertoo Idasta, joka etsii parannuskeinoa jalkoihinsa, jotka pikkuhiljaa muuttuvat lasiksi. Hän palaa aiemmalle lomakohteelleen, saarelle, jossa muistaa erään Henryn kerran maininneen lasiksi muuttuneita ihmisiä. Saarella Ida törmää ujoon valokuvaajaan Midakseen, joka alun vastahakoisuuden jälkeen tekee Idan parantumisesta oman tavoitteensa. Nuoret rakastuvat, mutta ison osan ajasta kirja tutkii myös menneiden sukupolvien tilannetta.
TGwGF on surumielinen ja paikoin tosi koskettava. Monet kohdat kirjassa tuntuivat surumielisyydessään kuitenkin lähes osoittelevilta: kukaan ei ole onnellinen, eikä kellään ole mitään mahdollisuutta kasvaa onnelliseksi; kaikki ovat käpertyneet oman tuskansa sisään. Vaikka selitys tilanteelle löytyy, tuntuu kirjan rikkinäisten ihmishahmojen kavalkadi hieman epäuskottavalta ja paikoin jopa rasittavalta. Kirjasta löytyy myös yksi hahmo, jolle tunnutaan istuttavan pahiksen manttelia - ei se oikein kuitenkaan sovi, siitäkään huolimatta että hahmon yksiulotteisuus olisi ihan perinteistä pahiskamaa. Vaikka Shaw yrittää löytää hahmojensa teoille ymmärrettäviä motiiveja, en itse oikein onnistunut saamaan niistä kiinni.
Kuten aiemmin mainitsin, kirjassa on kuitenkin pari aidosti koskettavaa kohtaa; kun lasisista ihmisistä tiennyt Henry suree pienen otuksen kuolemaa, olin ihan aidosti surullinen - osaan olla tarvittaessa melkoinen nyyhky. (Kylmäsydäminen nyyhky. Hah.) Pidin myös siitä, ettei Shaw turhaan yritä selittää kirjan maagista puolta: se vain on osa elämää kaukaisella saarella.
TGwGF kertoo Idasta, joka etsii parannuskeinoa jalkoihinsa, jotka pikkuhiljaa muuttuvat lasiksi. Hän palaa aiemmalle lomakohteelleen, saarelle, jossa muistaa erään Henryn kerran maininneen lasiksi muuttuneita ihmisiä. Saarella Ida törmää ujoon valokuvaajaan Midakseen, joka alun vastahakoisuuden jälkeen tekee Idan parantumisesta oman tavoitteensa. Nuoret rakastuvat, mutta ison osan ajasta kirja tutkii myös menneiden sukupolvien tilannetta.
TGwGF on surumielinen ja paikoin tosi koskettava. Monet kohdat kirjassa tuntuivat surumielisyydessään kuitenkin lähes osoittelevilta: kukaan ei ole onnellinen, eikä kellään ole mitään mahdollisuutta kasvaa onnelliseksi; kaikki ovat käpertyneet oman tuskansa sisään. Vaikka selitys tilanteelle löytyy, tuntuu kirjan rikkinäisten ihmishahmojen kavalkadi hieman epäuskottavalta ja paikoin jopa rasittavalta. Kirjasta löytyy myös yksi hahmo, jolle tunnutaan istuttavan pahiksen manttelia - ei se oikein kuitenkaan sovi, siitäkään huolimatta että hahmon yksiulotteisuus olisi ihan perinteistä pahiskamaa. Vaikka Shaw yrittää löytää hahmojensa teoille ymmärrettäviä motiiveja, en itse oikein onnistunut saamaan niistä kiinni.
Kuten aiemmin mainitsin, kirjassa on kuitenkin pari aidosti koskettavaa kohtaa; kun lasisista ihmisistä tiennyt Henry suree pienen otuksen kuolemaa, olin ihan aidosti surullinen - osaan olla tarvittaessa melkoinen nyyhky. (Kylmäsydäminen nyyhky. Hah.) Pidin myös siitä, ettei Shaw turhaan yritä selittää kirjan maagista puolta: se vain on osa elämää kaukaisella saarella.
No comments:
Post a Comment