Luin Hannu Rajaniemen esikoisteoksen normaaliin verrattuna salamannopeasti - tai siis jos tarkennetaan, luin sen normaalia vauhtia, mutta se pääsi nopeutettuun käsittelyyn, koska eräs ystävä sanoi haluavansa keskustella kirjan lopusta - herra Sivukirjastosta ei kuulemma ollut tässä suhteessa mitään iloa. (Nopeutettu käsittely: vain kuukausien jonotus. Otaksun, ettei toverini enää muista, mistä halusi keskustella.)
The Quantum Thief tuli talouteemme mutkan kautta - ehdotin sitä joululahjavinkiksi herra Sivukirjastoa ajatellen, ja ehdotus otettiin ilolla vastaan. Tapaninpäivänä sitten muistui mieleen, että tällainenkin joululahja oli tarkoitus antaa. No, sattuuhan sitä. Herra Sivukirjasto vaikutti vähintään yhtä hämmentyneeltä kuin isäpuoleni, lahjan antaja.
TQT:in juonta on varmaan turha ruveta sen kummemmin avaamaan, sen verran kirja on mediassa ja blogeissa pyörinyt. Itse olin kalibroinut odotukseni jotakuinkin täsmälleen oikein, ja kirja oli jotakuinkin juuri sellainen kuin olin ajatellutkin - mutta tämä nyt ei tarkoita, että se olisi ollut ennalta-arvattava.
Kvanttiteoria on vaikeaa - otaksuttavasti etenkin jos siihen ei ole viitsinyt yhtään perehtyä - ja siksi mikä tahansa scifi, joka nojaa siihen, ottaa aika ison riskin vaikeaselkoisuuden kuoppaan tipahtamisesta. Rajaniemen sympaattinen veijaritarina ei onneksi tähän sorru, ja juonen kuviot on helppo ottaa vastaan vaikkei kaikkea täsmälleen ymmärtäisikään. Päähenkilö jäi hahmona ehkä hieman valjuksi persoonana, vaikka ei kai veijareiden ole tarkoituskaan olla ihmisinä kokonaisia? Niin tai näin, siinä missä Rajaniemi punoo ainakin minusta varsin mainion juonen, ihmisten kuvaajana ei olla vielä ihan samalla tasolla. Mutta ehtiihän sitä, toivon - lisääkin luettavaa on käsittääkseni jatkossa tuleva.
Tykkäsin muuten suomenkielisten nimien ja termien käytöstä, vaikka ne aluksi hieman korvaan särähtivätkin.
The Quantum Thief tuli talouteemme mutkan kautta - ehdotin sitä joululahjavinkiksi herra Sivukirjastoa ajatellen, ja ehdotus otettiin ilolla vastaan. Tapaninpäivänä sitten muistui mieleen, että tällainenkin joululahja oli tarkoitus antaa. No, sattuuhan sitä. Herra Sivukirjasto vaikutti vähintään yhtä hämmentyneeltä kuin isäpuoleni, lahjan antaja.
 |
| Että osaakin olla ruma kansi. |
Kvanttiteoria on vaikeaa - otaksuttavasti etenkin jos siihen ei ole viitsinyt yhtään perehtyä - ja siksi mikä tahansa scifi, joka nojaa siihen, ottaa aika ison riskin vaikeaselkoisuuden kuoppaan tipahtamisesta. Rajaniemen sympaattinen veijaritarina ei onneksi tähän sorru, ja juonen kuviot on helppo ottaa vastaan vaikkei kaikkea täsmälleen ymmärtäisikään. Päähenkilö jäi hahmona ehkä hieman valjuksi persoonana, vaikka ei kai veijareiden ole tarkoituskaan olla ihmisinä kokonaisia? Niin tai näin, siinä missä Rajaniemi punoo ainakin minusta varsin mainion juonen, ihmisten kuvaajana ei olla vielä ihan samalla tasolla. Mutta ehtiihän sitä, toivon - lisääkin luettavaa on käsittääkseni jatkossa tuleva.
Tykkäsin muuten suomenkielisten nimien ja termien käytöstä, vaikka ne aluksi hieman korvaan särähtivätkin.
2 comments:
Huomasinpa vasta nyt että sinäkin olet lukenut tämän ja jopa alkukielellä, itsehän lukaisin silloin suomeksi. Odottelen jo kovasti syksyllä (suomeksi) tulevaa kakkososaa.
Joko se nyt syksyllä tulee? Hyvä vinkki, pitää jotenkin estää herra Sivukirjastoa hankkimasta sitä ennen joulua, kiitos :D
Post a Comment