Voi tietysti olla, että Behemoth viehätti enemmän kuin Leviathan siksi, että monet ykköskirjan hieman rasittavat piirteet henkilögallerian luomisesta miljöön kuvailuun oli jo pitkälti tehty, mutta oli syy mikä tahansa, B toimii. Kakkososa jatkoi siitä, mihin ykkösosa jäi: Itävalta-Unkarin katoamistempun tehnyt kruununperillinen pakenee sotaa incognito Leviathan-ilmalaivalla, ja vahvistaa ystävyyttään laivalle hieman vahingossa asemoidun Dylan Sharpin kanssa. Ykkösosan lukijat muistanevat, että Dylanin oikea nimi on Deryn ja kyseessä on siis pojaksi naamioitunut tyttö, mutta onneksi Westerfeld viitsii jättää kaikki rasittavammat ja ilmeisemmät ongelmat tällä kertaa minimiin.
Kun ilmalaiva saapuu Istanbuliin, pitää prinssi Alekin tehdä uusi katoamistemppu. Moninaisten mutkien jälkeen myös Deryn päätyy auttamaan Alekia Istanbuliin (joka, on pakko sanoa, on uusi fiktiivinen suosikkikaupunkimiljööni, kiitos Ian McDonaldin.)
Behemoth oli vauhdikas, juonensa puolesta toimiva ja aika iloinen kirja - siitäkin huolimatta, että ensimmäisen maailmansodan taustaa vasten voisi helposti ajatella, ettei ilon aiheita paljon löydy. Steampunk-elementit ovat tässä vahvemmin mukana, mutta höyrypunkmasiinoiden vastapainona muunnellut eläimet ilahduttivat jotenkin vielä enemmän kuin sarjan ykkösosassa. Suosittelen.
Ainii. Kirjassa on kuvitus, joka on paikoin käsittämättömän hieno.
No comments:
Post a Comment