Across the Universe

Beth Revisin Across the Universea on luettu siellä ja täällä; ensimmäisenä mieleen tulee Aamuvirkun yksisarvisen Tessa, joka kirjoitti kirjasta eri hyvän jutun.

Siitä on jo hetki, kun lukaisin AtU:n, ja pidin siitä enemmän kuin odotin. Kirjassa nuori Amy lähtee sukupolvialuksen kyydissä asuttamaan kaukaista planeettaa, mutta kesken matkan jokin menee pieleen ja Amy herää unestaan melko lailla ennen saapumista.

Kirjassa kertojana vuorottelevat Amy ja Elder, aluksen päälliköksi treenaava teini-ikäinen poika. Kuulette ehkä romanttisten rumpujen kuminaa? Jep? Jep. Nyt näiden kahden teinin pitäisi siis selvittää, kuka herätti Amyn ja miksi. Sitäpaitsi aluksella tuntuu muutoinkin olevan villakoira haudattuna ja siitä olisi pikku hiljaa syytä päästä selvyyteen.

Revisin opus oli minusta huomattava kahdesta syystä: 1) se herätti juoksukuumeeni (Amy harrastaa intohimoisesti juoksua) ja 2) kirjan fiilis on aidosti ja hyvin pelottavasti klaustrofobinen. Amya ei todellakaan käy kateeksi. (Tämä kohta kaksi on luultavasti yleisemmin merkittävä, joten voitte ehkä keskittyä siihen.) Aluksen oma pienoisdystopia on sen sijaan paikoin turhankin alleviivattu.

Kyllä kyllä, luen kakkososankin, sen verran kiinnostavaan paikkaan tarina keskeytyi.

The Heroes

The Heroes on Joe Abercrombien tuottama sotaisan fantasian yksittäisteos - ei siis osa mitään sarjaa - joka sijoittuu samaan maailmaan First Law -trilogian kanssa. Siinä pohjoisen miehet ottavat yhteen keisarikunnan kanssa. Vai olikos se kuningaskunta.

Oli mikä oli, TH on ihan taattua Abercrombieta. Paikoin hauska, usein brutaali. Abercrombie kuvaa tapahtumia useamman päähenkilön silmien kautta - molemmin puolin rintamalinjoja - ja taistelukohtauksissa sivuhenkilöiden näkökulmat usein ketjutetaan (tiedättehän, henkilö A kuolee rumasti kiitos henkilön B jonka seuraavassa kappaleessa päästää päiviltä henkilö C joka kohta heittää lusikan nurkkaan henkilön D avustamana joka... No, tajuatte varmaan idean.)

Kirjana TH oli minusta jotenkin tasapainoisempi kuin yksikään First Law -trilogian opuksista, joissa usein alkutoimiin oli panostettu neljä viidesosaa ja loppu juostiin läpi jäljellejäävässä viidesosassa. Tästä plussat. Se, miksi kirja on kirjoitettu (puhumattakaan siitä, miksi minä sen luin) on kuitenkin vähän epäselvää. Ehkä Abercrombie haluaa puhua sodan brutaaliudesta? Epäilen kyllä hieman, sillä vaikka etenkin hahmojen äänensävy sotaa kohtaan on hapan ja sotaintoilijoita kohtaan happamampi, viisisataa sivua sotakuvausta antaa kyllä vaikutelman siitä, ettei fiktiivinen väkivalta ole kirjailijan suurin inhon kohde. Toisaalta kirja on suuremman juonensa puolesta hieman irrallinen - ainakin minusta - joten ehkä se on vain kirjoitettu väkivaltaviihteestä ja fantasiasta pitäville.

Niin, kyllä The Heroesin parissa viihtyy, sillä strategiat ja niiden toteutuminen kuvataan melko kiinnostavasti - itse en niin välittänyt kaikesta väkivallasta. Se kyllä kävi ilmi, että keskiaikaistyyppinen sotiminen on mutaista puuhaa. Välillä odotin, että mutaa alkaa kohta tihkua kansien välistä.

Hyvää neljäsataavuotispäivää, Sivukirjasto!

Olisi varmaan ollut aikanaan runollista perustaa kirjablogi Kirjan ja ruusun päivänä, mutta kuten tunnettua, täällä pätee sanonta a day late and a dollar short. Sivukirjasto on tänään neljä vuotta vanha - ei siis neljääsataa, vaikka herra Sivukirjasto (joka tuntuu pitävän blogisynttäreitä hieman hupsuna konseptina) toisin uskookin. Ehkä hän toivoo, että vaihtaisin aihetta?

Joku nohevampi olisi tähän väliin järjestänyt jonkinlaisen hobittihenkisen synttäriarvonnan lukijoilleen, mutta tässä on nyt ollut vähän kaikkea. Lupaan järjestää sellaisen alkulukusynttärivuosina, ja sitten kun Sivukirjasto täyttää 144 vuotta.

Sen sijaan Sivukirjasto on kuin synttärilahjaksi ikään saanut Liebster-blogitunnustuksen peräti kolmelta ihanalta taholta: Raijalta Taikakirjaimista, Linnealta Kujerruksista ja Katinkalta Katinkan kirjastosta. Niisk! Kiitos valtavasti ihanat!

Haluan jakaa tunnustuksen oitis takaisin kaikille, joilta sen sain ja lisäksi Booksylle ja Marjikselle, joilta edellä mainittujen ohella bongaan ison osan lukulistani sisällöstä.

Sivukirjastossa ei muuten juhlittu eilistä Kirjan ja ruusun päivää muutoin kuin lukemalla (vastustan hieman päiviä, joina naiselle kirjan sijasta annetaan rehu) - tämänpäiväisiä synttäreitä sen sijaan on juhlistettu kirjastoreissulla, jonka tuloksena nuorelle neiti Sivukirjastolle löytyi hieman loruja äidillä luetuttavaksi.

The Shadow Year

Mikä hitto vaivaa, kun erehdyn aina ostamaan vähän kummallisia kirjoja äänikirjoina? Eikä Jeffrey Fordin The Shadow Year ole edes oudoimmasta päästä.

TSY kertoo ... hitto, unohdin, pieni googletushetkinen ... no niin, kas, kertojaminästä (jonka nimi ei käy ilmi), joka kuitenkin on nuori poika amerikkalaisessa pikkukaupungissa 1960-luvulla. Vuosi kuluu kesällä ja koulussa, isoveljen ja pikkusiskon kanssa ja lurjusta metsästäen. Kaupungista alkaa nimittäin kadota jengiä; ja hieman pelottavasti kertojan isoveljen rakentaman kaupungin pienoismallin pienoisasukkaiden liikehdintä yhtäkkiä alkaa vastata oikeiden asukkaiden liikkeitä. Liikuttelijana toimii kertojan pikkusisko, joka ei kuitenkaan sen tarkemmin osaa selittää yhtäkkistä kykyään.

Katoavien ihmisten mysteeri ei kuitenkaan ainakaan minusta ollut tarinassa pääosassa; olennaisempaa oli kertojan perheen huonosti toimiva (saanko käyttää sanaa dysfunktionaalinen, saanko? Kiitos!) - tai siis dysfunktionaalinen perhe, jossa isä raataa takapuolensa ruvelle ja äiti pitää huolta kodista ja viinivarastoista (tyhjennyspuolesta eritoten.) Kertojan koulukokemuksetkin ovat raadollisen puolella. Kirjasta tuli niin kiehtova kuva amerikkalaisesta pikkukaupungista, että lievästi yliluonnollinen mysteeri tuntui välillä hieman ärsyttävältä.

Ihan täysosuma kirja ei silti ollut - ei sitä varmaan ole mikään äänikirja, ainakaan minun asteikollani, jonka aikana ajatus näin paljon pääsee harhailemaan jossain aivan muualla kuin kirjan maisemissa.

The Islanders

Seuraa pieni aikahyppäys; tässä välissä olin lopetellut Odysseuksen, mutta siitä kirjoitin jo aiemmin. Christopher Priestin The Islanders oli oikeastaan täydellinen odysseuksestalaskeutumiskirja, mutta olisi ehkä päässyt paremmin oikeuksiinsa itsenäisenä teoksena joskus toiste luettuna. Odysseuksen jälkeen tuntui nimittäin hetken aikaa siltä, että lukeminen tämän jälkeen on ihan turhaa. Vähän kuin olisi kiivennyt Olympus Monsin huipulle ja tullut sitten takaisin valloittamaan Maan säälittäviä nyppylöitä.

Vaan onneksi oli The Islanders, joka oli hieman kiero, ei kovin itsestäänselvä mutta ei liian haastavakaan, tarpeeksi viihdyttävä ja sopivasti kirjallinen kelvatakseen seuraavasta valloituksesta.

Juonihan kirjassa on, sikäli kun on, erikoinen: kirja on näennäisesti matkaopas Dream Archipelagoon, jonka monet saaret saavat lukijan kaipaamaan kirjallista matkaa paikanpäälle (eikä vain Narniaan.) Matkaoppaan ohessa kulkee kuitenkin tarina murhasta ja muitakin, saaristoon liittyviä hieman synkeämpiä tarinanpätkiä.

Priest teki vaikutuksen! Ja pelasti lukuharrastukseni, luulen. Haluaisin tutustua Priestin tuotantoon nyt laajemminkin, mutten ole aivan varma, ovatko edeltävät teokset aivan samalla tavalla valloittavia - en voi olla uskomatta, etteikö The Islanders olisi sympaattinen kruunu mille tahansa kirjalliselle uralle. Seuraavaa odotellessa ainakin.

Darwinin radio

Hola. Jatkamme iloisemmilla aiheilla tässä potkupallo-ottelun tauolla, vai mikä lie puoliaika on kyseessä. Ei Greg Bearin scifiopus Darwinin radio tosin mikään vitsikirja ole.

Okei, yksi juttu vähän nauratti: kustantaja kehaisee jatko-osan suomennoksen olevan tuloillaan ihan hetikohta vuonna 2004. Kummasti ne vanhenee, kirjojen takakannetkin. (Ja itse asiassa tuli myös mieleen, että pitäisikö se jatko-osakin etsiä käsiinsä? Vai ilmestyikö sitä ikinä? Onko Bookstudio vielä olemassa?)

Darwinin radio käsittelee lähitulevaisuutta ja tilannetta, jossa evoluutio ottaa isomman loikan eteenpäin. Valitettavasti koko hoito tapahtuu siten, että suurin osa raskaaksi tulevista naisista kokee keskenmenon ja alkaa sitten odottaa jotain hieman muuta - ja sekä epidemiaksi yltyvät keskenmenoaallot että se hieman muu peloittavat kovastikin siviilihallintoja ja kansaa ympäri maailman. Jenkeissä hallinto osoittaa fiktiivisen totutusti kykynsä olla hirveä, takapajuisemmilla seuduilla (eli paikoissa, joilla ei ole käynyt tuuri siirtää kaikkea typeryyttä amerikkalaisviranomaisten yksinoikeudeksi) ihmisjoukot tarttuvat soihtuihin ja talikoihin. Ja muutama tiedemies yrittää saada äänensä kuuluviin jotta uuteen tilanteeseen suhtauduttaisiin rauhallisesti.

Darwinin radiossa siis sosiaalinen järjestys on mureta katastrofin edessä, mikä ei lajin kirjallisuudessa ole ehkä niinkään uutta. Tuoreena äitinä sain ehkä itse eniten irti siitä tunneskaalasta, jonka keskenmenoja läpi käyneet tai niitä pelkäävät naiset kävivät läpi - ihmisen lisääntymiseen liittyy paljon ristiriitaisia ja vaikeita tunteita, ja kirjan teemaa tuli pohtineeksi hieman eri tavoin kuin ehkä toisessa tilanteessa olisi.

Olen taas hieman jäljessä postaustahtini kanssa - muistelen, että Darwinin radio oli sekä melko toimiva romsku että isoja teemoja sisällään pitävä scifiopus, mutta tässä väsymyksen tilassa ja FC Barcelonan ollessa tappiolla en voi mennä mistään takuuseen. Suosittelen kuitenkin.

A Monster Calls

Patrick Ness kirjoitti itselleni tuntemattoman, syöpään menehtyneen nuortenkirjailija Siobhan Dowdin idean pohjalta kirjan A Monster Calls, joka on surullisimpia ja tärkeimpiä hetkeen lukemiani.

13-vuotias Conor näkee painajaista yö toisensa jälkeen. Ja eräänä yönä läheisen kirkon pihalta nousee puu, hirviö, joka kävelee Conorin luokse ja vaatii tätä kertomaan totuuden. Auttaakseen Conoria hirviö suostuu ensin kertomaan kolme tarinaa siitä, miten on rankaissut pahoja ihmisiä, mutta sitten on Conorin kerrottava oma tarinansa, oma totuutensa, tai käy huonosti. Ja huonosti voi käydä muutenkin, sillä Conorin yksinhuoltajaäiti on kemoterapiassa.

Luin kirjan loppuun alkuyöllä vessassa ja itkin.

Itse asiassa itkin melkein kirjan läpeensä. Ness on kahden lukemani kirjan perusteella huikea; tämä teki vielä suuremman vaikutuksen kuin aiemmin lukemani The Knife of Never Letting Go. Vaikka kirja on lyhyt, Ness sanoo paljon ja luo huikean tunnelman. Kirjassa on muuten kuvitus, joka sekin on käsittämättömän hieno.

Kirja kumosi lukijan odotukset niin monella tavalla, etten oikein osaa sitä edes kuvailla. Hirviön tarinoista jokainen antoi ajattelemisen aihetta, mutta tärkein tarinoista oli silti Conorin. Ja kirja sanoo jotain, jonka ainakin itse haluaisin muistaa aina: me ihmiset olemme hyvin ristiriitaisia olentoja, meillä on monenlaisia tunteita ja monenlaisia ajatuksia - eivätkä kaikki ajatuksista ole aina hyviä. Tärkeintä on kuitenkin lopulta se, mitä sanomme ääneen ja mitä teemme, ei se, mitä jätämme sanomatta. Pahat ajatukset saa antaa itselleen anteeksi.

The Cold Commands

Richard Morgan jatkaa sankarihahmo Ringilistä kertovaa sarjaansa kirjalla The Cold Commands, joka sai allekirjoittaneen suhtautumaan jälleen varovaisen suopeasti eeppishenkiseen fantasiaan.

Morgan tosin välttää etenkin eeppisen fantasian pahimmat kliseet: Ringil on kelpo päähenkilö, mutta tuskin saa valtakuntaa ja puolta prinsessaa, koskapa on homo maassa, jossa hommaan ei välttämättä suhtauduta myötämielisen avoimesti. Moneen muuhunkaan asiaan ei suhtauduta myötämielisen avoimesti, kuten karanneisiin orjiin, ja Ringil saakin hieman ongelmia niskaansa pyrkiessään vapauttamaan zorron yöstä kanssaihmisiään. Samaan aikaan toisaalla Ringilin kamu, jonka nimen olen jo autuaasti unohtanut, yrittää potkia keisariaan parhaaksi katsomaansa suuntaan - ja samalla tulee kummallinen lähettiläs jo kauan kadoksissa olleelta muinaiselta rodulta. Ja niin palataankin niihin kliseisiin: lähettiläs käskee varustaa retkikunnan matkalle tai muuten. Ja jatkoa seuraa.

Morganin kirjoitustyyli on paikoin hieman raskasta, mutta kokonaisuutena kirja oli sen verran virkistävä, että nautin siitä melkoisesti. Ja jos jostain en nauttinut, sitä en enää muista. Paljon mukavampaa näin!

Total Oblivion, More or Less

Note to self: jos kirjaa kuvataan surrealistiseksi, se luultavasti ei sovellu äänikirjana kuunneltavaksi. Ei, vaikka joku olisi sen nauhalle lukenutkin.

Ja tällä nuotilla onkin hyvä kertoa teille, että Alan DeNiron Total Oblivion, More or Less oli kuuntelukokemuksena varmaan vähän samanlainen kuin jos olisi selaillut jonkun Salvador Dalin vähäisemmän oppipojan luonnoslehtiötä. Jotenkin epämääräinen.

Tarinaa on vaikea kuvata: teini-ikäinen Macy pakenee perheensä kanssa kotoaan jonkin epämääräisen valloituksen edestä, eikä Yhdysvaltoja kohta enää ole. Kaikki on sen sijaan hieman omituista: on rutto, jonka paiseissa näkyy hahmoja, kummallisia uusia keisarikuntia ja kaupunkeja, orjakauppaa... Ja Macyn perhe, jonka pitää löytää jonkinlainen tasapaino perheen nuorimman pojan kanssa.

TOMoL virtasi siis korvieni ohi, eikä siitä sen kummempaa muistijälkeä jäänyt. Mutta ehkä se ei haittaa - tavallaan virtaus sopiikin kirjaan, jossa suuri osa ajasta vietetään joella.

Ready Player One

Ernest Clinen Ready Player One on luultavasti nörttikirjojen nörttikirja, enkä sano tätä pahalla. Kirja on käytännössä videopeli (paitsi ettei se ole interaktiivinen), ja juoni on sen mukainen.

Damn. Tänä vuonna tuleekin tiukka kisa rumimmasta kannesta.

Tulevaisuuden yhteiskunta on synkkä, ja suurin osa jengistä hengaa virtuaalimaailmassa, jonka on perustanut nyttemmin edesmennyt nero. Nero, joka on jättänyt koko massiivisen perintönsä sille, joka ensinnä onnistuu selvittämään ... *drumroll* ... kolme haastetta. Esiin astuu sankarimme, osaton ja onneton nörde, jolle virtuaalitodellisuus on kaikki kaikessa, koska oikea elämä niinsanotusti imee golfpalloja puutarhaletkun läpi. Ja loppu on historiaa.

RPO on oikeasti aika viihdyttävä, vaikka juoni on ennalta-arvattava ja kaavamainen. Cline juoksee videopelien ja 80-luvun popkulttuurin läpi onnellisena, heittää viittauksia tuolla ja selittää juurta jaksain täällä, eikä mokaa suuremmin missään. Toisaalta on hyvä, että Cline vaivautuu paikoin selittämään asioita juurta jaksain, koska itse en muistaakseni ollut kaikista viittauksista kärryillä ... toisaalta voisin kuvitella, että eniten kiksejä tästä saavat juuri ne tyypit, jotka ovat lapsuudessaan etsineet kaikki Commodore64-konsolinsa pelien pääsiäismunat, eivätkä täten kaipaa minkäänlaisia selityksiä - ja muita ei voisi vähempää kiinnostaa. Jos kirjan luette, huomaatte kyllä, että moni tunnettu scifikirjailija on saanut tästä ilmeisesti juuri suunnitellunkaltaiset voimaannuttavat sävähdykset ja antanut hommasta loistavan arvion. Ja jos kirjan luette, huomaatte senkin, että teoksena se on kuitenkin lähinnä vahvaa keskitasoa.

Suositellaan: meille nördeille. Hurraa me!

Watch

Heippa! Harmittaa pitkäksi venähtänyt blogitauko. Inspiraatio otti lopputilin enkä ole vielä löytänyt uutta, mutta onneksi pitkin talvea näivertäneeseen väsymykseen löytyi luullakseni helppo syy hemoglobiinin pikatestissä, ja epäzombioidun pikkuhiljaa.

Hoiperrellessani väsyneenä Herttoniemessä (jos näitte naisen, joka lykki kärryjä kuin ne olisivat puhdasta lyijyä, se olin minä) kuuntelin äänikirjoja. Esimerkiksi Robert J. Sawyerin WWW-trilogian toisen osan, Watchin.

Saanko ihan alkuun huomauttaa, että on vähän kiusallista kirjailijalta viitata kirjassa omaan teokseensa (tässä tapauksessa telkkarisarjaksikin käännettyyn Flashforwardiin)? Kiitos. Helpotti.

Ja sitten. Watch jatkaa siitä, mihin Wake* jäi - Caitlin on saanut näkönsä takaisin ja hengaa webissä spontaanisti syntynsä saaneen tekoälyn, Webmindin, kanssa. Tekoälylle pitää opettaa hieman ihmisyydestä, mutta on tietysti tiettyjä riskejäkin - erinäiset hallitukset tulevat pikkuhiljaa tietoisiksi Webmindista eivätkä ennakoitavasti ole hyvillään (etenkään, tietenkään, jenkit.)

Sawyer itse kehaisee kirjan alkupuheessa, ettei yllättyisi, vaikka Wake olisi trilogiansa paras kirja, eikä se tosiaan hullumpi olekaan. Tietoisuutta käsitellään monelta eri kantilta, ja erityisesti matematiikan fanittaminen on aika siistiä. Sawyer myös esittelee esimerkiksi peliteoriaa juurta jaksain (ja kylläpä se kuulostaakin kylmältä). Äänikirjassa Caitlin saa teinityttömäisemmän äänen kuin ehkä luettuna, mikä on oikein hauska ratkaisu. Toisaalta Caitlin on myös hieman liiaksi nörttipoikien wishfulfillmentia välttääkseen tietyn rasittavuuskertoimen, mutta kuka nyt ei silloin tällöin haluaisi kuvitella olevansa nörttijumalatar? Niinpä.

Nyt pitää varmaan lukaista se trilogian viimeinenkin osa.

* Kas, olen aloittanut myös Wake-postauksen sanalla heippa. Onpa kiusallista.

The Night Circus

Erin Morgensternin The Night Circus tuntuu olleen spefipuolella viime vuoden suuria tapauksia, jos nyt ensiksi bongasin sen ystäväni kirjahyllystä ja sitten vasta tajusin tämän olevan joku tapaus. Sitten se ilmaantui kirjastoonkin. Kirjan lähtökohta tuntuukin mainiolta: salaperäisesti ilmestyvä sirkus, joka on auki vain öisin.

Kirja ei kuitenkaan kerro vain sirkuksesta; oikeastaan se kertoo kilpailusta kahden taikurin välillä; kilpailusta, johon taikureiden opettajat ovat nuoret oppilaansa sitoneet. Sirkus on kilpailun näyttämö, ja sellaisena maaginen - osa sirkuksen vieraista menettääkin sille sydämensä. Samaan aikaan nuoret taikurit huomaavat kilpailun myötä kietoutuvansa yhä tiiviimmin toisiinsa, vaikka loppu näyttää pahaenteiseltä.

Pidin yön sirkuksesta kovasti, tietenkin - se oli unenomainen ja kaunis. Ja kuitenkin - vaikka pidin kovasti, en rakastanut, sillä kirja oli minun makuuni hieman liian särötön. Kiillotettu. Sirkuksen täydellisyys oli jo liikaa, ja vaikka olisin varmasti sirkuksessa mielelläni vieraillutkin, olisin kaivannut tähän vielä ... jonkinlaisen riitasoinnun.

...ja se loppu. Itselleni jäi vaikutelma siitä, että loppu oli yritetty kirjoittaa kauniiksi, mutta minusta se oli pysähtymisessään pikemminkin pelottava. Voi toki olla, että kirjailija halusi myös herättää miettimään sitä, mikä on lopussa onnellista ja mikä pelottavaa, mutta itselleni en kirjan nuorten taikureiden kohtaloa suin surminkaan haluaisi.

Odysseus

Keulin nyt hieman - tässä välissä on tullut luettua muutakin - mutta haluan kertoa tästä heti.

Luin siis James Joycen Odysseuksen vihdoin loppuun, ja tykkäsin siitä kuin hullu puurosta. Loppua kohden hämmästelin, miksei jengi lue sitä enempää - se on oikeasti mainio kirja. Mainioista kohdista piti kertomani jo aiemmin, mutta olikin kiire lukea Odysseusta, joten en malttanut koneelle.

Kansi: Tammi

Kuten ehkä tiedättekin, Joyce on käsitellyt kieltä hyvin kokeellisesti, ja kirjan jokainen jakso on kirjoitettu hieman eri tyylillä. Tajunnanvirtaa käytetään hyväksi muutamassa paikassa, mutta muutakin löytyy. Lisäksi jaksot (ja niiden kirjoitusasu) on löyhästi sidottu Homeroksen Odysseiaan. Haastetta sinänsä siis piisaa, mutta itse (kuten aiemminkin mainittua) luin Odysseusta Hannu Riikosen selitysteoksen kanssa. Se oli hyvä idea - Riikonen auttoi pahimpien karikoiden yli, ja itse sain keskittyä kieleen ja kirjaan.

Henkilökohtaisesti hihityttänyt tekstinäyte jostain kirjan alkupuolelta:

Duke lanella syöläs terrieri oksensi rystyisen möykyn mukulakiville ja ahmi sen suihinsa uudella innostuksella. Ylensyömistä. Palautetaan kiitoksin sen jälkeen kun sisältö on sulatettu täydellisesti. Ensin herkullista sitten maukasta. Bloom kiersi varovaisesti. Märehtijöitä.

Jostain syystä, ehkä siksi, että Odysseus on vaikea kirjan maineessa, oletin, että se olisi myös kuivakka ja varmaankin aika tylsä. Eipä ole. Odysseus on hauska, paikoin houreinen, paikoin realistinen, tunnelmallinen ja sanalla sanoen tosi hieno. Otetaan nyt esimerkki: loppupuolen ns. Kirke-jakson ja sitä seuraavan Eumaios-episodin (nämä kuuluvat kirjassa jo eri osiinkin) välinen kontrasti on sellainen, että toden totta lukijastakin tuntuu siltä, kuin vuoden parhaiden bileiden loputtua yhtäkkiä iskisi laskuhumala. Enkä tarkoita, että Eumaios-episodi olisi niin ankea - se on mainio episodi, ja ehkäpä yksi kirjan helppolukuisimmista - vaan sitä, että kielellä on Odysseuksessa aivan poikkeuksellinen voima. (Edellä mainittu Kirke-jakso oli muuten kirjan vaikeammin tulkittavia jaksoja, mutta otin ja suhtauduin siihen samalla tavalla kuin kuulemma jazziin tulisi: heittäydyin mukaan. Päätin, ettei sillä niin väliä ole, mitkä houreista tapahtuvat oikeasti.)

Moderni Odysseus, hieman ulkopuolinen pikkuporvarillinen Leopold Bloom on paikoin sydäntäsärkevä sankari (tai ehkä tässä tulisi käyttää termiä antisankari) mutta samalla hyväsydäminen ja omalla tavallaan vahva. Joyce esittää Bloomin useasta näkökulmasta, välillä aika koomisenakin hahmona, eikä kirjaa lukiessa päähenkilöön samaistu ainakaan minkäänlaisen fantasiaminän kautta. Toisaalta Bloomin ulkopuolisuus puhutteli ainakin minua - se oli jotain, minkä jollain tasolla tunnistin, ja jäin miettimään, onko tunne ehkä yleisempi kuin kuvittelisikaan.

Niin, jäikö jotain ymmärtämättä? Varmasti vaikka mitä, mutta koska lukijana olen minä enkä kukaan muu, otan Odysseuksesta tällä kertaa mukaani sen, mitä siitä irti nyt sain, ja se on paljon se. Luultavasti palaan vielä teoksen pariin myöhemmin - en aivan heti, mutta joskus, sillä uusikin suomennos hieman nyt polttelee. Eniten teoksesta ehkä saisi irti alkukielellä lukemalla*, mutta kehaisen silti vielä hieman Saarikosken käännöstä, joka on ainakin minusta ihan hillittömän hyvä (ja olikos peräti Akateemisessa alennuksessa? Vai joko se oli viime kuussa?) Vahinko, että Saarikoski on kuollut, kun olin neljä - nyt olisi lähtenyt fanipostia.

Jos nyt kenkään innostuu toukokuussa Marjiksen masinoimaan lukupiiriin osallistumaan, suosittelen jonkin Odysseus-selitysteoksen tai edes Wikipedian hyväksikäyttöä. Niin, ja sitä, että antaa itselleen tilaa nauttia, ymmärtää ja olla ymmärtämättäkin välillä.

* Kerran meinasin, ja olin jo Akateemisessa ostoksilla. Ulysses löytyi hyllystä, ja päätin muitta mutkitta ottaa pinon päällimmäisen teoksen. Kävi ilmi, että päällimmäinen teos oli pino. Masennuin hieman ja päätin kokeilla suomeksi.

Misspent Youth

Luullakseni ensimmäinen Peter Hamiltonini on peräisin 101 spefin helmeä -listalta: Misspent Youth.

MY tuntui visionääriseltä, mutta ehkä eri syistä kuin Hamilton vuosituhannen alkupuolella oli ajatellut. Lisäksi henkilökohtaisesti tärkeimmäksi asiaksi kirjassa muodostui Graham Joycen cameorooli. Graham Joyce!! Kirjan hahmona! Vähemmästäkin häkeltyy ja kokee oikeutetuksi käyttää useita huutomerkkejä lauseen lopussa.

MY kertoo siis miehestä, joka aikoinaan - tehtyään ihmiskunnalle valtaisan palveluksen - on päässyt edunsaajaksi ensimmäiseen täydelliseen nuorennusoperaation, ja siitä, mitä tämä operaatio aiheuttaa miehen suhteessa nuoreen vaimoonsa ja teini-ikäiseen poikaansa. Lisäksi siinä nähdään EU, joka on kovasti menossa kohti liittovaltiota - kaikkien maiden kansalaisten suureksi mieliharmiksi. Kirjoja (tai muuta mediaa) kuluttavien kauhuksi kirjassa lisäksi visioidaan tilanne, jossa kaikki sisältö on tarjolla vapaasti netissä, ja kaikenlainen kustannustoiminta on enemmän tai vähemmän pysähtynyt.

Itseäni kiinnosti enemmän tällä hetkellä profeetalliselta näyttävä EU-aspekti, vaikka jos ihan rehellisiä ollaan, olen jo unohtanut, miksi kaduilla mellakoitiin. Pakko myös sanoa, että olen ihan äärimmäisen helpottunut siitä, että ainakaan vielä visiot kustannustoiminnan kuolemasta eivät ole totta - toivottavasti eivät tule olemaankaan, vaikka muutoksia ansaintalogiikassa tapahtunee melko varmasti.

Sen sijaan kirja varsinaisen aiheensa puolesta ei minusta tällä kertaa osunut ihan maaliinsa. Tai ehkä osuikin, mutten pitänyt maalista; äkillisen nuoruuden saanut seitsemänkymppinen nimittäin aloittaa riemuisat seksiorgiat nuorten tyttösten kanssa, ja vaikka on täysin mahdollista, että kirja on tältä osin realismin riemuvoitto, koin seksiin keskittymisen ajoittain melko rasittavana.

A Dance with Dragons

Vihdoinkin.

Minulla oli ongelmia A Dance with Dragonsin kanssa: se painoi tonnin. Pelkäsin, että pudotan sen vauvan päähän kamalin seurauksin imettäessäni. Kun herra Sivukirjasto sitten tarpeeksi virnisteli hitaalle lukutahdilleni, tartuin kirjaan uudestaan. Hyvä niin.

Te tiedätte tästä varmasti kaiken, mitä tietää tuleekin, mutta lyhyenä yhteenvetona mainittakoon, että pitkään ja hartaasti luettu ja odotettu ADwD jatkaa A Song of Ice and Fire -sarjaa viemällä eteenpäin hahmojen tarinoita. Ja aika hyvin homma toimii tässäkin osassa, vaikka itse löysin aidon innon oikeastaan vasta sitten, kun kronologisesti päästiin eteenpäin siitä ajanjaksosta, jossa tämä ja edellinen osa pyörivät. En olisi millään jaksanut lukea uudestaan samasta ajasta, vaikka tapahtumia ei samojen henkilöiden silmien läpi nähdäkään.

Yllättäen kiinnostavimmaksi hahmoksi nousi Theon Greyjoyn surullisen hahmon ritari. Sen sijaan aiempi suosikkini, Jon Snow, ei suinkaan synkistellyt itseään sydämeeni - Jon-jaksoihin olisin kaivannut hieman enemmän pahaenteisyyttä ja hieman vähemmän huolta turnipsien riittävyydestä.

No, sitten kun innostuin, innostuin tietenkin kovasti - viimeiset viikot olenkin miettinyt, onko jo liian aikaista kysyä, milloin ilmestyy seuraava osa.

Clockwork Prince

Lupasin itselleni jättää seuraavan Cassandra Claren rauhaan, mutta tässä sitä taas ollaan.

Kolmen tähden kirjat ovat vähän vaikeita. Esimerkiksi tämä sarjan kakkososa, Clockwork Prince, on selvästi parempi kuin ykkösosa, Clockwork Angel, mutta ne ovat silti molemmat kolmen tähden kirjoja. Ja CP oli jo sen verran ok, että tiedän melkoisella varmuudella lukevani sarjan viimeisenkin osan.

Tässä sarjan kakkososassa Tessa Gray jatkaa hengailua Lontoon Instituutissa pyrkien selvittämään omaa alkuperäänsä samalla, kun tuskailee mahdonta rakkauttaan kahteen eri poikaan. Will, toinen pojista, selvittää omia ongelmiaan (tiesimmehän kaikki, että niitä kyllä on) ja ratkaisuja löytyykin - täytyy sanoa, että paikoin Clare osasi olla aidosti hauska. Samalla tietysti instituuttia johtavat Charlotte ja Henry ovat menettää paikan hallinnan, ja koko posse yrittää löytää trilogian arkkivihollista todistaakseen nykyjohdon pätevyyden. Peruskauraa. Olennaisinta oli, että teksti viihdytti, paikoin jopa nauratti ja kidutettu romanssi oli jätetty aika lailla kirjan loppupuolelle, jossa se oli niin absurdin ilmeistä, ettei se oikein edes onnistunut ärsyttämään.

Tänne vaan seuraavakin.

Ja sitten siihen varsinaiseen syyhyn, joka sai minut tarttumaan näppäimistöön: Odysseus-päivitys. Olemme ohittaneet puolimatkan krouvin, ja meno on edelleen mukavaa. Sanon "olemme" siksi, että luen Joycea välillä ääneen neiti Sivukirjastolle - teksti on vaihtelevaa, ja osa siitä sopii mainiosti ääneenluettavaksi.

Kehua!

En ole ikinä koskaan lukenut mitään Fay Weldonilta, mutta nyt syystä tai toisesta (syy yksi oli varmasti Audiblen suosittelurobotti ja syy kaksi oli täsmälleen sama) tartuin Weldonin uuteen teokseen, jonka nimi on hankalasti mihinkään lauseeseen ujutettavissa: Kehua!

Kehua ovat siis uusiseelantilaisia kuolleiden sukulaisten henkiä, eikä nimi täten viittaa lähimmäisten itsetunnon vahvistamiseen positiivisin viestein. K! kertoo kunnioitettavaan ikään ehtineestä, Uudesta-Seelannista nuorena Britteihin paenneesta Beverlystä ja hänen tyttäristään, tyttärentyttäristään ja hieman vielä neljännenkin polven tyttäristä. Se kertoo suvun ongelmista ja siitä, miten tietyt piirteet toistuvat ja mikä vaikuttaa mihinkin - mutta hieman yllättäen se kertoo samalla, ainakin näennäisesti, kirjoittamisensa prosessista ja siitä, miten kirjailijatar itsekin alkaa havaita henkiä paukuttaessaan romskuaan talonsa kellarissa. Tykkäsin kovasti tästä metatarinasta varsinaisen tarinan ohella - koska teos on fiktiota, en menisi ottamaan sitäkään kovin todesta, mutta samoin kuin kirjan päätarina on mukana kulkeva kirjailijan tarina lämmin ja jotensakin elämänmakuinen.

Kaiken kaikkiaan tulin ensimmäisestä Weldonistani niin hyvälle tuulelle, että aion repäistä ja lukea toisenkin.

A Matter of Time

Kirjastoreissulla - päämäärätön selailu on selvästi vaarallista - bongasin Glen Cookin scifikirjan A Matter of Time. Pidän Cookin fantasiasta kovasti, joten tartuin tähän aikaparadoksiaiheiseen kirjaan jokseenkin innolla.

Ah ja voi. Tulin havainneeksi tiettyjä seikkoja, joista olisin mieluummin ollut onnellisen tietämätön:

1. Vihaan yhä aikaparadokseja.
2. Cookin näkemys naisista on karsea - seikka, joka ei haittaa, kun luetaan militanttia fantasiaa, jossa ei naista näy mailla eikä halmeilla, mutta joka kyllä haittaa kun naiset ovat pelkästään miesten himon kohteita tai rasittavia vaimoja, joiden pettäminen on ok niiden ykköskategorian naisten kanssa.

Juoni on monitahoinen ja pöljä: 70-luvulla poliiseja hämmentää tyhjästä ilmestynyt ruumis, joka on selvästi 50 vuotta aiemmin kadonnut retku - tosin yhä täsmälleen samanikäisenä kuin 50 vuotta sitten. Toisaalla Vietnamin sodassa sotavangiksi jäänyt poliisin poika joutuu aivopesun uhriksi. Lisäksi päättömimmässä juonenpätkässä totalitaarisesta tulevaisuudesta menneisyyteen joutuu kolme pakolaista ja heitä vainoava hullu, joiden taistelu huipentuu 70-luvulla paikallisten poliisien avustamana.

Päähenkilönä kirjassa toimii poliisi (jonka nimen olen autuaasti, ja kun sanon autuaasti, tarkoitan sitä todella) unohtanut. Tyyppi selvittää lopulta täysin idioottimaiseksi paljastuvaa mysteeriä menetelmin, jotka tuskin ovat olleet kovin tyypillisiä poliisin toimintatapoja edes 70-luvun Yhdysvalloissa. En todellakaan voi sanoa sen kummemmin pitäneeni yhdestäkään henkilöstä, mutta uhrasin kyllä muutamankin ajatuksen sille, olivatko henkilöt ehkä kuitenkin uskottavia esityksiä ihmisten asenteista puolivälissä 70-lukua. Niin tai näin - koska kirjassa oli tosi vähän asioita, joista oikeastaan olisin erityisemmin pitänyt, uskottavakaan esitys ei oikeastaan pelasta mitään.

Bleeding Violet

Dia Reevesin Bleeding Violet taisi olla Locuksen suosituksia vuoden 2010 kirjasadosta, ja koska päähenkilönä oli puoliksi suomalainen, bipolaarinen Hanna Järvinen (tai Jarvinen se taisi kirjassa olla) niin pakkohan se oli lukea. Tai kuunnella.

BV kertoo siis Hannasta, joka isänsä kuoleman jälkeen matkustaa pieneen jenkkikaupunkiin etsimään äitiään. Hannan äiti nyt vaan ei ole kovin innoissaan siitä, että tytär pölähtää yllättäen paikalle, ja vaaditaan melkoista suostuttelua, jotta Hanna saa jäädä. Lopulta äiti ja tytär saavat aikaan diilin: Hannalla on kaksi viikkoa aikaa sopeutua yhteisöön - muutoin odottaa lähtö takaisin inhottavan Ulla-tädin luokse. (Tulkoon muuten sanottua, etten ole nimistä aivan varma, koska kuuntelin tästä siis äänikirjaversion, ja vaikka lukija oli sinänsä mainio, suomalaisten nimien ääntäminen ei ollut selvästikään leipälaji. Sitäpaitsi Hannan isän nimi oli, sikäli kun oikein ymmärsin, Josef - missä vaiheessa allekirjoittanut näytti tältä: o_0. Ulla ja Josef. Totta kai.) No, Hanna tekee työtä käskettyä ja menee kouluun vakaana aikomuksenaan hurmata kaikki - mutta kaupunki onkin todella kummallinen: hirviöitä vaanii siellä täällä, eikä kukaan ole kiinnostunut tekemään tuttavuutta uuden tytön kanssa. Uudet ihmiset kun tuppaavat kuolemaan tai lähtemään, eikä tutustuminen yleensä siis maksa vaivaa.

Tykkäsin Hannan seikkailuista kovasti! Päähenkilönä Hanna oli mainio, välillä raivostuttava ja välillä suloinen, mutta aina reipas. Veikkaan kyllä, että tämä on sellainen kirja, jota tietyllä tavalla suuntautuneet jenkkivanhemmat eivät halua teiniensä lukevan, sillä Hanna ei myöskään ole mitään tosirakkaus odottaa -koulukuntaa, mutta minusta kirja oli viihdyttävä ja hyvää vastapainoa kaikille niille teineille, jotka nuortenkirjallisuudessa löytävät elämänsä rakkauden lukiossa. Hannaparan pakkomielteisin rakkaus kohdistuukin etäiseen äitiin.

Erityistä bongattavaa sai tietysti Suomeen liittyvistä viittauksista - karhunlihavoikkarit hämmensivät, kuten hämmensi myös Hannan äidin väite siitä, että kaikki suomalaiset rakastavat maitoa. Sitten muistin, että kuulun itse siihen pieneen vähemmistöön, joka vihaa maitoa. Oh well. Ainakin karhunliha on oikeasti aika harvinaista.

You Must Be This Happy to Enter

Kävin eilen Akateemisessa katsomassa Kettua kettuterrierin kanssa (hohoho! Enkö olekin aika hauska! Enkä edes omalla jutulla, vaan Akateemisen myyjättäreltä varastetulla!) ja näin vilaukselta bloggaajakollegoilta. Sain koko tähän blogihommaan uutta puhtia, ja joululahjaksi sain Elizabeth Cranen novellikokoelman You Must Be This Happy to Enter, jonka monivuotista traditiota* rikkoen luin heti tammikuussa.

Cranen novellit ovat mainioita, hieman kieroja tarinoita, ja pidin niistä aivan valtavasti. Suosikkinovellini (pitäisi varmasti olla fiksu ja kertoa kokoelman huonoimmasta novellista, ja sitten yllättyisitte iloisesti jos lukisitte kirjan, mutta en ole koskaan ollut fiksu) kertoo Bettystä, josta tulee zombie, ja joka yrittää urheasti pärjätä ongelmansa kanssa ja olla purematta aviomiestään ja lopulta menee tosi-tv -ohjelmaan, jossa erilaisista ongelmista kärsivät naiset yrittävät oppia elämään ongelmansa kanssa. Nerokasta, eikö? Kokoelmassa oli myös novelli esimerkiksi siitä, mitä tapahtuu jos kaikesta tulee läpinäkyvää ja niin edelleen. Kaiken lisäksi Cranella oli jollakin tavalla hyvin tunnistettava oma tyylinsä - oli mukavaa lukea novellikokoelma, jossa tarinat ovat selvästi jollakin tavalla toisilleen sukua myös tyylinsä puolesta. Näin kun ei suinkaan aina ole.

Suosittelen lämmöllä kaikille, jotka pitävät hieman kieroista tarinoista.

* Tämän perinteen, itse aloittamani, mukaan joululahjakirjoja on hyvä hieman säästellä. Kuukaudesta pariin vuoteen. Ei pidä olla kärsimätön!