Mistborn: The Final Empire

Mikä tahansa kirja, jonka nimi on tyyppiä Alkuosa: Ja Loppuosa on väistämättä pöyhkeilevä JA kiehtova. Brandon Sanderson kirjoittaa Mistborn-sarjaa, jossa sarjan nimi on joka osan edessä. Kätevää.

Ensimmäinen osa on nimeltään Mistborn: The Final Empire. (Ei kätevää. Jos nimessä on sana "final", sen ei odottaisi olevan ensimmäinen osa. Hieman pelokkaana olenkin miettinyt, montako kertaa olen M:TFE:n ostanut luulleeni sitä "sen sarjan seuraavaksi osaksi".)

Brandon Sanderson on viime aikoina ollut vallan kuuminta hottia päästyään raapustamaan Ajan pyörää loppuun alkuperäisen kirjoittajan kuoltua. (Kevyet mullat, Robert - kattellaan sitä Ajan pyörää sitten, jos se joskus lakkaa pyörimästä.) Ei muuten käy Brandonia kateeksi.

Mutta M:TFE on Sandersonin ihan omaa tuotantoa, näppärä trilogian aloitusosa. Näppärä, koska se toimii kohtuullisesti omillaan, ja koska taikuussysteemi on ihan kiehtova ja ainakin omaperäinen. Lisäksi tematiikka on kiinnostava: mitä tapahtuu, kun ennustuksen sankari epäonnistuu?
Vähemmän näppärä kirja oli ehkä henkilöhahmojen osalta, joihin en juuri kiintynyt. Kirjan päähenkilö on Vin, 16-vuotias katulapsi ja varas, josta kapinallispomo Kelsierin avuliaissa käsissä muotoutuu aatelistoon soluttautuva nuori lady, taikuuden käyttäjä ja ... *drumroll* ... sankaritar TIETTY. Mainittakoon kanssa, että Vin on ehkä vähän rasittava aika ajoin.

Mutta, kyllä, aion ehdottomasti lukea muutkin osat. Koska olen jo ostanut ainakin yhden. Luullakseni. Ja koska pari kuukautta sitten arvoin tälle neljä tähteä. Eeppisestä fantsusta pitäville tämä uponnee kyllä.

5 kilometria itään ja virtuaalista San Franciscon matkailua

Viimeinen postaus vanhasta kodista. Ensimmäinen postaus uudesta kodista.

Sivukirjasto siis pakkasi kirjansa muuttolaatikoihin ja roudasi niitä selkä vääränä viitisen kilometriä Mordorin suuntaan. Tänään. Sen jälkeen Sivukirjasto on keskittynyt kumoamaan skumppaa tasaiseen tahtiin noudattaen ikivanhaa periaatetta, jonka mukaan ikävät asiat pienessä huppelissa ovat vähemmän ikäviä asioita. Kirjoja ei ole vielä purettu hyllynkokoamisteknisistä syistä, joihin en nyt välitä mennä.

Mennään sen sijaan asiaan. T. A. Prattin Blood Engines roikkui jostain syystä suositeltujen kirjojen listalla, joten ostin sen Kindlelle. (Josta osuvasti on huomautettu, ettei sen kanssa voi mennä kylpyyn. Onneksi, grrrr, en edelleenkään omista ammetta.)

BE kertoo Marla Masonista, joka on velho, ja jonka kaupunki on vaarassa. Marla lähtee sidekickinsä Rondeaun kanssa San Franciscoon etsimään jotain taikakilkettä jolla ikävästä vaaratilanteesta päästään yli. Vaan taikakilkkeen haaliminen ei tietysti olekaan ihan niin helppoa, kun suurkaupungilla on omatkin pulmansa joita Marla sitten pääsee selvittämään voidakseen itse edetä.

BE on vähän kuin San Franciscon matkailumainos. Toisaalta se on ihan kiva urbaani fantsu, jota lukiessa ei hieman tahmean alun jälkeen tule ainakaan tylsää. Marla ei ole päähenkilöistä pidettävämpiä, mutta sivuhahmo Rondeau pelastaa paljon.

Erityismiinus äärimmäisen rumalle kannelle. Onneksi se ei Kindlellä päässyt juuri häiritsemään!

Fragile Eternity

Melissa Marrin teinisarja jatkuu osalla Fragile Eternity, jossa Ink Exchangen päähenkilövaihdoksen jälkeen palataan taas Aislinniin, Ilki ihanan päätyttölöön.

Aislinnilla (eli Ashilla) on ongelmia: Seth, kuolevainen poikaystävä, meinaa jäädä alakynteen kun Ashin aviomies ja kesän kuningas Keenan yrittää tehdä suhteestaan Ashiin muutakin kuin muodollisuuden. Ash kamppailee kahden tulen välissä, Seth haluaa tehdä omat ratkaisunsa, ja Keenaninkaan tosirakkaus ei näköjään aio enää odottaa. Vaikeaa on olla teini tai 500 vuotta vanha keiju!

En ole aivan varma, onko Fragile Eternityn nimen tarkoitus kuvastaa koko sarjaa, mutta selväksi käy, että jatkoa tulee riittämään. Ja melko saippuaoopperaista jatkoa, sano. Useimmilla saippiksilla kun kestää ainakin pari vuotta päästä tälle mutkikkuuden tasolle, johon Marrin sarja pääsi kolmessa kirjassa. FE oli ihan mukavaa luettavaa, mutta edellämainitut ihmissuhdekiemurat kiusaannuttivat ainakin itseäni siinä määrin, etten ole varma, tartunko enää tuleviin jatko-osiin.

Pääkaupunkiseudun kirjastot

Meillä Sivukirjastossa rakastetaan kirjastolaitosta!

Tarkkasilmäisimmät ovatkin varmaan jo huomanneet, että Helsingin, Espoon ja Vantaan kirjastojen käyttösäännöt muuttuivat tänään. Tästä voi lukea vaikka Hesarista.

Tärkeimpänä uudistuksena on varmaan se, että alle 18-vuotiaat saavat tästä lähtien varata kirjoja ilmaiseksi. (Ensimmäinen vanhusten oikeuksista itkevä, nimimerkki a, bongattu muuten samaisella Hesarin keskustelupalstalla, suurena epäkohtana pitäen ilmeisesti sitä, että "Jo nyt saavat lapset ilmaiseksi aineistonsa lainaan." Hyvä nimimerkki a, niin saavat myös aikuiset. Eikä vanhuksiakaan tässä syrjitä, joten huoli pois!)

Lisäksi hunsvontit saavat kasvattaa velkasaldoaan pidempään, lainausoikeus menee kiinni vasta 10 € kohdalla.

Aiempana uutisena mainittakoon, että Helmet-järjestelmän mobiiliversiosta on nyt käytössä "älypuhelinversio" osoitteessa http://m.helmet.fi. (Aiempi karvalakkimalli löytyy osoitteesta http://helmet.fi/airpac/ - I've said it once and I'll say it again: mikä hemmetin "airpac"?) Älypuhelinversion ulkoasu miellyttää muuten ainakin meikäläisen silmää enemmän kuin se PC-versio ... no, kuntien toimintaa tuntien PC-värimaailmalla mennään varmaan seuraavat 60 vuotta ainakin.

Nauttikaa kirjastosta!

The Gone-Away World

Olen ... sanaton. Saattaa kuulostaa teeskentelyltä: luin Nick Harkawayn kirjan The Gone-Away World kuukausi sitten, joten enää ei varmaan pitäisi olla sanaton, mutta olenpa vain kuitenkin. Olen myös suositellut TGAW:ia oikealle ja vasemmalle ja suosittelen sitä vastedeskin lähes jokaiselle jonka ylipäänsä arvioin olevan lukutaitoinen.

Olin ostanut TGAW:in omaan hyllyyn pari vuotta sitten, mutta se oli yhä jokseenkin giganttisessa to-read -pinossani. Sitten ystäväni löysi kirjan sattumalta eräästä paremmasta pääkaupunkiseudulla toimivasta kirjakaupasta, luki takakannen, ajatteli "ninjoja ja merirosvoja, oh my" ja keräsi kirjan parempaan kotiin - alkaen lähes välittömästi pommittaa minua "Lue se nyt heti, se on ihan loistava. Ei kohta, vaan HETI!" -viesteillä.

Tästä syystä siis rikoin Erehtymättömän Seuraavan Kirjan Valintaperustelogiikkani, ja otin TGAW:in eräälle työmatkalle mukaan.

TGAW:issa nimetön kertojamme selvittää, kuinka ei-niin-kaukaisessa tulevaisuudessa käydään sota nimeltä Go-Away War. Tässä sodassa tuhoutuu iso osa todellisuutta, ja ihmiset elävät vähäisiä todellisuudenrippeitä ylläpitävän Jorgmundin putken varrella. Vaan nyt on putki tulessa, ja sen sammuttamiseen kutsutaan Haulage & HazMat Emergency Civil Freebooting Company - ryhmä, johon sekä kertoja että tarinan toinen päähenkilö Gonzo Lubitsch kuuluvat.

Juoni ei ole lineaarinen, mutta se toimii. Henkilöhahmot ovat mahtavia.

Kerronta ... jos sanon, että teksti toimii, vähättelen. Kulutin noin viidensadan sivun lukemiseen luultavasti kolme viikkoa - en siksi, että teksti olisi ollut vaikeaa, enkä siksikään, että se olisi ollut tylsää. Mutta teksti on loistavaa, siihen pitää kuluttaa aikaa - tätä kirjaa ei tulisi lukea hotkaisten, tai menettää luultavasti 95% lukunautinnosta. (On se sittenkin varmaan ihan hyvä, mutta ei ehkä niin briljantti.)

TGAW kuuluu niihin kirjoihin, jotka saavat ainakin minut nauramaan ääneen julkisilla paikoilla ja käyttäytymään muutenkin epäilyttävästi.

En voi suositella tarpeeksi, luulen, joten lukekaa se nyt vain.

Fire

Aloin melkein kirjoittaa tätä eilisen jääkiekko-ottelun aikana, mutta tajusin, että närkästyksissäni olisin kirjoittanut vain jääkiekosta enkä lainkaan Kristin Cashoren kirjasta Fire, jonka kuitenkin piti olla aiheena. (Jos vuoden päästä törmään tähän tekstiin, muistankohan lainkaan, mistä matsista oli kyse? Firen muistan toivottavasti ainakin.)

Luin Kristin Cashoren Syntymälahjan viime vuoden puolella ja hommasin pikimmiten Firen Kindlelle. Firen tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen Syntymälahjaa ja kokonaan toiseen maahan. Syntymälahjan pahis Lek käy visiitillä tässä, mutta ei ole pääosassa.

Kirjan päähenkilö Fire on eräänlainen hirviö - tosin maassa, jossa Fire elää, hirviöt (myös Fire) ovat sekä kauniita että kauheita. Fire on pyrkinyt pitkään siihen, että ei olisi juurikaan kauhea: hän osaa vaikuttaa toisten ajatuksiin, muttei halua käyttää kykyään. Vaarallinen kyky saa Firen kuitenkin sekaantumaan maansa politiikkaan, ja sattumalta em. ympyröihin kuuluu myös eräs kiva prinssi.

Tykkäsin Firesta ehkä enemmän kuin Syntymälahjasta, ehkä siksi, että päähenkilö ei ollut ihan niin kompleksinen tapaus - ja juonikin vetosi himpun verran enemmän. Kirjoitustyyli oli mukavaa, teksti toimi tosiaan ehkä paremmin englanniksi.


Edit! Unohdin mainita, että Facebookiin on perustettu ryhmä nimeltä Spekulatiivisen fiktion ystävät. Siellä voinee turista scifistä ja fantasiasta ja sen sellaisesta. En kyllä vielä tiedä, liitynkö itse, minulla on carcharodon megalodonin kokoinen ongelma termin "spekulatiivinen fiktio" kanssa. Toisaalta siellä on varmasti paljon kivoja ihmisiä, jotka ymmärtävät lohikäärmekirjojen päälle.

Jäänpuskijat

Hahaa, mahtavaa olla jälkijunan konduktööri. Kun koko muu maailma jo tiesi, että Alastair Reynolds on tosi hyvä, minä vielä jumitin epätietoisuudessa. Vaan en jumita enää kun tuossa kuukausi sitten luin Reynoldsin kirjan Jäänpuskijat - Mies Sivukirjastossa vakuutti, että Reynoldsin kirjat voi lukea missä tahansa järjestyksessä.

Jäänpuskijoissa kaupallinen louhinta-alus, Kivisirkka, työskentelee Maan energianhankinnassa välttämättömän asteroidin kimpussa - puskee jäätä - kun Janus, yksi Saturnuksen kuista, poikkeaa radaltaan. Ja kiihdyttää. Päähenkilö Bellan komentama alus lähtee seuraamaan kuuta selvittääkseen, mistä on kyse. Jännitystä seuraa.

Jäänpuskijat on jotenkin ihan valtavan isoa scifiä. Visionääristä, voisi sanoa (jos ei hieman ujostelisi sanaa "visionäärinen".) Mutta hieno kirja tämä kyllä on! Kirjailijan näkemys ja toteutus ovat molemmat mahtavia, henkilökaarti inhimillinen (niin niin, ei mitään The Sparrow:n ylitsevuotavaa harmoniaa Jäänpuskijoissa) ja uskottava, ja jännityskin pysyy kiitettävästi yllä.

Sitäpaitsi tämän sai lukea suomeksi. Vaikka jälkikäteen ajatellen - sama vanha virsi - ehkä olisin mieluummin lukenut englanniksi. Jotain ehkä kuitenkin häviää käännöksessä.

Aion lukea lisää Reynoldsia ASAP.

Chalice

Ostin myös Robin McKinleyn uusimman teoksen, Chalicen, Australiasta. Siksipä se seisoi hyllyssä Half Lifen vieressä - kyllä vain, Sivukirjastossa seuraava luettava kirja on valittu aika nihilistisesti viime aikoina.

Chalicen juoni on ehkä selitettäväksi vähän ohut. Päähenkilö Mirasol päätyy mehiläisenhoitajan hommista chalicen rooliin. Chalice on tärkeä, jotta maa pysyy tasapainossa. Eikä maa ole ollenkaan tasapainossa edellisen hallinnon jäljiltä, joten työnsarkaa riittää.

Chalice oli paljon parempi kuin katastrofaalinen Dragonhaven. Se ei silti ollut McKinleyn paras kirja (suosittelisin edelleen Sunshinea). Kuten sanoin, juoni ei ole varsinaisesti kovin paksu tai yllätyksellinen, mutta kirjassa onkin parasta tunnelma, joka on lähes käsinkosketeltava. Päähenkilö, jonka kautta tunnelma vahvasti kuvataan, on tosin melkoisen surumielinen neito, joten kovin hilpeäksi kirja ei missään vaiheessa pääse (toisin kuin osa aiemmasta rouca McKinleyn tuotannosta.)

Ajoittain myös ruokablogiin rustaavana on sanottava, että kirjassa päärooliin pääsee myös ... hunaja. Hunajahan on totta vie ihanaa, mutta Chalice erilaisine hunajalaatuineen vei ihastukseni ihan uudelle tasolle. Myös mehiläistenhoito alkoi Chalicea lukiessa kuulostaa entistäkin paremmalta idealta, ja kun se tähänkin asti on tuntunut kerrassaan loistavalta uravalinnalta (ainakin huonompina työpäivinä), älkää ihmetelkö jos häviän. Olen kasvattamassa Miehelle Sivukirjastossa mehiläispartaa.

Half life

Sivukirjaston lukijakunta* kävi viime viikolla pyörähtämässä työpisteelläni ja ilmoittamassa käytännössä hylänneensä blogiparkani laiskanpulskean päivitystahdin vuoksi.

Ymmärsin yskän ja niinpä jo lähes viikon päästä päätin kaivella muististani kaiken, mitä Shelley Jacksonin kirjasta Half Life jäi mieleen.

1. Ostin Half Lifen Australiasta (ja jälkikäteen mietin ainakin vuoden, että enkö muka mitään muuta olisi keksinyt).
2. Half Life osui lukuvuoroon koska se oli hyllyssä seuraavana.
3. Half Life kertoo Norasta, jolla on siamilainen kaksonen Blanche. Nora elää (ja Blanche nukkuu) rinnakkaistodellisuudessa, jossa siamilaisia kaksosia (varsinkin kaksipäisiä) on paljon. Mutta Nora on kyllästynyt olemaan toinen puolikas kaksosista ja aikoo päästä uinuvasta siskostaan eroon.
4. Half Life alkoi tosi hyvin, jatkui pitkään aivan erinomaisena ja sisälsi muutamia erinomaisen riemastuttavia pätkiä, joiden takia kirja kyllä kannattaa lukea.
5. Loppu hajoaa täysin käsiin alkaessaan vatvoa siskosten identiteettikysymyksiä. Krooh. (Tulkoon sanottua, että opus olisi lentänyt seinään jos alku olisi ollut kuin loppu.)
6. Olen taas Bangaloressa ja muisti saattaa melkoisen pitkällisen lennon jälkeen pätkiä. Mutta kyllä se varmaan tuossa oli.

* Tai sen epädemokraattisesti valittu edustajisto.

Kage Baker 1952-2010

Jos yhdestä lempikirjailijastaan näkee otsikon, jossa nimen perässä on kaksi vuosilukua, tietää jo, ettei päivä tästä ainakaan parane.

Kage Baker on kuollut syöpään, ihan liian aikaisin jos minulta kysytään.

Sivukirjasto toivoo paljon voimia kaipaamaan jääneille ja ottaa seuraavan Company-kirjan lukulistalle ihan vaan omaksi lohduksi.

Vuoden parhaat vol. 2, parhaiden kosto

Kuten viime vuonna, tänäkin vuonna on muodikasta listata viime vuoden parhaita lukukokemuksia. Trendien aallonharjalla ratsastavat ovat toki julkaisseet omat listansa jo kuukausi sitten, mutta minä satunkin olemaan hieman hidas.

Tänäkin vuonna viime vuoden tapaan joka kuukaudelle on valittu paras kirja, paitsi niille, joilla on kaksi parasta, ja niille, joilla ei ole yhtään.

Cory Doctorow: Little Brother (tammikuu)
Alexander von Schönburg: Tyylikkään köyhäilyn taito (helmikuu)
Nicola Barker: Darkmans (helmikuu)
Alison Goodman: The Two Pearls of Wisdom (maaliskuu)
Suzanne Collins: Nälkäpeli (maaliskuu)
Patrick Ness: The Knife of Never Letting Go (toukokuu)
Eric Schlosser: Fast Food Nation (heinäkuu)
China Miéville: The City & The City (heinäkuu)
Fedor Dostojevski: Karamazovin veljekset (elokuu)
Nalo Hopkinson: The New Moon's Arms (syyskuu)
Lane Robins: Maledicte (lokakuu)
Suzanne Collins: Catching Fire (marraskuu)
Kevin Brockmeier: Things That Fall from the Sky (joulukuu)

Bubbling under: George R. R. Martin: The Armageddon Rag, Stephen Baxter: Flood, Richard Morgan: The Steel Remains, Greg Egan: Incandescense, Tamar Yellin: Kafka in Brontëland, Salman Rushdie: The Enchantress of Florence, Johanna Sinisalo: Linnunaivot, Alex Bell: The Ninth Circle, Scott Westerfeld: Extras, Cassandra Clare: City of Glass, Eliot Fintushel: Breakfast With the Ones You Love, Margo Lanagan: Tender Morsels, Kristin Cashore: Syntymälahja, Sharon Shinn: Quatrain, Mary E. Pearson: The Adoration of Jenna Fox, Karen Traviss: koko Wess'Har-sarja

Vuodein Surkein: Stephenie Meyer: Twilight

Things That Fall from the Sky

Things That Fall from the Sky on Kevin Brockmeierin novellikokoelma. Brockmeierilta olen aiemmin lukenut [n. vuosi eSk (ennen Sivukirjastoa)] hämmästyttävän ja mahtavan kirjan The Brief History of the Dead jota voi varauksetta suositella kelle vaan.

Mutta kyllä TTFftS:takin voi suositella. Brockmeierin novellit ovat omituisia, maagisella realismilla höystettyjä tarinoita - kaikki hyvin odottamattomia ja erilaisia. Itselle jäi syystä tai toisesta parhaiten mieleen tutkimusraporttia jäljittelevä The Jesus Stories - ehkä tässä näkyy se, miten uskonnot jatkuvasti kiehtovat minua.

On kuitenkin huomautettava, että edellä mainittu romsku kuolleiden historiasta voi olla - ainakin itselleni oli - helpommin lähestyttävä kuin TTFftS, joten jos Brockmeieriin haluaa tutustua, kannattaa aloittaa siitä. Löytyy myös pk-seudun kirjastoista, vink vink.

Tässä muuten oli viimeinen vuonna 2009 luetuista kirjoista! Kiitos kiitos, ei tarvetta suosionosoituksille. Stay tuned for ... best of 2009, nauhoitettu postaus vielä tämän viikonlopun aikana. Niin, minusta ei ole livebloggaajaksi, mitä se nyt sitten tarkoittaakin.

Jasmyn

Jotkut ehkä muistavat, että viime vuonna yllätyin iloisesti Alex Bellin kirjasta The Ninth Circle. Toinen iloinen yllätys seurasi, kun löysin kirjaston uutuusluettelosta Alex Bellin seuraavan kirjan Jasmyn.

Jasmyn on nuori nainen, jonka aviomies yllättäen kuolee - ja sitten alkaa tapahtua kummia. Miekkonen on ilmeisesti eläessään ollut sekaantunut vaikka ja mihin hieman epäilyttävään tai hämärään, ja kun Jasmyn osin vastentahtoisesti alkaa penkoa asioita, paljastuu, ettei aviomies ehkä ollutkaan ihan niin sympaattinen kuin vaimoparka oli kuvitellut.

Jasmyn muistuttaa jollain tavalla hyvin paljon TNC:ä. Eikä kuitenkaan yhtään. TNC:ssä kuvattiin enkelien ja demonien taistelua; tässä ovat vallassa erilaiset mystiset voimat. Jasmyn myös liikkuu TNC:ä enemmän: miljööt vaihtelevat Yhdysvalloista Keski-Eurooppaan, ja se tuo tarinaan oman, viehättävän lisänsä. Kirja on kohtuullisen vetävä pitkälle loppuun saakka ja kaikin puolin varsin viihdyttävä. (Tosin ei minä-kertojaa vihaaville.)

Ally

Ally on toiseksi viimeinen osa Karen Travissin The Wess'Har Wars -sarjassa. Tämä tieto yllätti minut täydellisesti, sillä olin koko lailla varma, että Traviss on kirjoittanut itsensä jonkinlaiseen ajan pyörään. Tietänette, mitä tarkoitan.

Niin tai näin, teitä varmaan kyllästyttää lukea The Wess'Har Wars -sarjasta yhtä paljon kuin minua kyllästyttää kirjoittaa siitä. En haluaisi spoilata edellisiä osia, jos nyt ne joku haluaa lukea ... mutta mistäs sitä sitten kirjoittaa?

Sanotaan vaikka näin: Allyssa Shan Frankland on yhä voimissaan ja sitkeä kuin vanha saapas. Tapahtumat kulkevat oman logiikkansa mukaisesti kohti suurempaa entropiaa.

Suosittelen, yhä.

(PS. Kyllä, selvisin Bangaloresta hengissä ja ilman vatsatautia. En siis ole epäkuollut; vain laiska.)
(PPS. Tästedes tägään Kindlellä lukemani kirjat tägillä "kindle", sillä lukukokemus on vastaa paperikirjaa siksi hyvin, etten jaksa tehdä asiasta numeroa.)
(PPPS. En hyväksy mitään Omenayhtiön tuottamia kindlentappajia. Kyllä e-muste on sentään e-mustetta kele.)

The Lord of the Sands of Time

Joku on tehnyt kyldyyriteon ja kääntänyt englanniksi japanilaista scifiä. Vai tieteisfantasiaakos tämä on.

Lainasin Issui Ogawan kirjan The Lord of the Sands of Time kirjastosta ihan hetken mielijohteesta, koska se herätti mukavan mielikuvan Prince of Persia -sarjan uudelleenlämmittelyosien ykköisestä. Mahtava peli! Tosin se on minulla yhäkin kesken enkä tiedä, missä PS2 luuraa juuri nyt, mutta hieno peli silti. Herättää vaarallisen tunteen siitä, että on itsekin kykenevä juoksemaan seinillä. Missähän se PS2 muuten oikein on...

Asiaan. TLotSoT ei ole yhtä hyvä kirja kuin uusi PoP on peli. Niin se vain on. Kirjassa muukalaisrotu tuhoaa maapallon, ja ihmiskunta luo robotteja jotka aloittavat muukalaisrodun kanssa kilpajuoksun menneisyyteen, panoksena maan hallinta. Lisänä rikka rokassa ja romanttinen juonenkäänne scifikirjassa.

Kulutin iän kaiken vaivaisen 200 sivun läpikahlaamiseen, koska en jaksanut olla juurikaan kiinnostunut siitä, mitä ihmiskunnalle tapahtuu. Sitäpaitsi yleensä ajassa matkustaminen pilaa kaiken, johon se sotkee tahmaiset näppinsä. Kukaan, ja tarkoitan tosiaan KUKAAN, ei jaksa miettiä niitä paradokseja ja haarautuvia tulevaisuuksia. (Katsokaapa vaikka Lostia, jos ette muuten usko.)

Huomenna muuten suuntana Bangalore. Jos Bloggerin ajastus toimii, minä istun lentokoneessa kun te luette tätä. Pitäkää peukkuja että a. palaan ehjänä takaisin ja b. saan rauhassa keskittyä lukemiseen lentokoneessa (enkä syyllistä itseäni tekemään jotain töitä vain siksi, että pomo istuu samassa koneessa.)

The Sweet Far Thing

Libba Brayn The Sweet Far Thing jatkaa Gemma Doylesta kertovaa sarjaa (aiemmat kirjat ovat olleet täälläkin esillä olleet Kauhun ja kauneuden valtakunta (A Great and Terrible Beauty) ja Rebel Angels.)

TSFT jatkaa tuttua ja turvallista kolmen tähden sarjaa. Tässä osassa liikutaan sekä Lontoon seurapiireissä että sisäoppilaitoksessa viimeistä vuotta. Gemma yrittää järjestää kuntoon ystävänsä Annin elämää samalla kun välttelee ihailtavalla mielenlujuudella taikavaltakuntapuolen ikäviä velvollisuuksia.

Gemma on minusta enimmäkseen sikamaisen ärsyttävä päähenkilö. Introspektio-osasto haluaa tiedottaa, että tämä saattaa johtua ihmisluonteen tendenssistä ärsyyntyä toisissa niistä luonteenpiirteistä, joista ei itsessään pidä. Minä olen äärettömän hyvä ja innokas välttelemään ikäviä velvollisuuksia; olen myös äärimmäisen hyvä stressaantumaan vältellyistä velvollisuuksista. En jaksa lukea itsenikaltaisista vätystelijöistä, vaikka niitä kuinka voisi pitää varoittavana esimerkkinä.

Kirja ottaa myös ohimennen kantaa naisasialiikkeeseen ja sen sellaiseen; ollakseen hieman höpsö teiniromanssi, loppu oli yllättävän moderni.

The Quiet War

Hiljaista on, Liinan muistissa. Luin jossain välissä viime vuonna Paul McAuleyn kirjan The Quiet War, pidin siitä ilmeisestikin kolmen tähden verran ja juuri muita muistijälkiä ei sitten jäänytkään.

Yritetään kuitenkin.

TQW kertoo ihmiskunnasta, joka on asuttanut lähiplaneettoja ja niiden kuita Maassa sattuneen laajamittaisen ympäristökatastrofin jälkeen. Kolonisoidut kuut ja Maa ajautuvat kuitenkin konfliktiin ... ja alkaa sota. Eräänlaisena päähenkilönä kirjassa on Macy Minnot, joka on osa diplomaattista retkuetta Maasta jollekin näistä planeetoista tai kuista (te toivottavasti muistatte, mitä sanoin muistijälkien puutteesta tuossa pari riviä ylempänä) mutta joutuukin vaikeuksiin oman delegaationsa kanssa.

Sanoin "eräänlaisena päähenkilönä" siksi, että TQW tuntui nimenomaan kuvaavan tapahtumia henkilöiden kautta; ainakaan itse en jaksanut juuri kiinnostua kenenkään kirjan henkilön kohtalosta sen enempää.

Tiedän, että on kansanosa, joka arvosti TQW:ia kovasti - jos heitä on uskominen, kyseessä on mestariteos kovaa, visionääristä scifiä. Ehkä. Omalta osaltani muistijälkien puute puhukoon puolestaan.

Catching Fire

Suzanne Collinsin Nälkäpeli oli yksi viime vuoden yllättäjistä - kirja, jolta en paljoa odottanut mutta joka oli sitten sitäkin parempi. Niin, typerästä nimestään huolimatta.

Catching Fire on Nälkäpelin jatko-osa, ja se on melkein, mutta ei ihan, yhtä hyvä. Seuraava saattaa spoilata hieman, jos Nälkäpeli on lukematta.

Nälkäpelin päähenkilö Katniss on hyvissä ruumiinvoimissa ja elättää äitiään ja sisartaan ensimmäistä kirjaa hieman paremmissa puitteissa - onhan hän sentään Nälkäpelin voittaja. Mutta Capitolissa, maan pääkaupungissa, ei olla kovinkaan onnellisia tavasta, jolla Katniss pelin voitti. Sitä kun pidetään lähes kehoituksena vallankumoukseen. Ja toden totta, huhuja muilla alueilla tapahtuvista kapinoista kuullaan myös Katnissin kotikaupungissa, joskin harvoin - eiväthän vallanpitäjät tokikaan halua, että muualla saadaan ideoita.

Sitten tulee Catching Firen minusta heikoin kohta, juonenkäänne, joka ... hmmm ... no niin, on aika halpa temppu, jos minulta kysytte. Silti kirjan vahvuudet eivät petä, kirjoitustyyli toimii yhä. Joten tämänkin halvan tempun voi antaa anteeksi, kun sen parissa kerran viihtyy. Ja lopussa saadaan viitteitä siitä, ettei Capitolin valta ehkä ole ikuista - odotan kolmatta kirjaa suurella mielenkiinnolla.

The Adoration of Jenna Fox

Mary E. Pearsonin The Adoration of Jenna Fox oli viime vuoden suositelluimpien kirjojen listalla, mahdollisesti Locuksen sivuilla (jonka suosituksiin voi sentään luottaa. Koin juuri identiteettikriisin kun tajusin, etten jaksa lukea enää ensimmäistäkään high fantasy -fanin kirjoittamaa best of -listaa. En ole vieläkään päässyt yli siitä faktasta, että olen viettänyt Brian Ruckleyn rasittavan jaarituksen parissa elämästäni takuulla ainakin 10 tuntia. Aion viettää eeppistä fantasiaa fanittavan minäni juhlallisia hautajaisia joskus tammikuussa. Juhuu vanhemmat! Toiveenne toteutui vihdoin!) (Ei sillä, ettenkö ehkä joskus vielä lukisi eeppistä fantasiaa. Ostinhan juuri Katherine Kerrin Deverry-sarjan viimeisen kirjan. Juhuu mies Sivukirjastossa! Et lukenut tätä kohtaa!)

Takaisin Jenna Foxiin. Jenna on teinityttö joka herää auto-onnettomuuden jälkeisestä koomasta palvovien vanhempiensa talosta ... mutta kaikki ei ole kuin ennen. Jenna epäilee, että koko jutussa on enemmän kuin hänelle kerrotaan.

Kuulostiko pahaenteiseltä? Kyllä vain, mutta jos todellista hermoja kutkuttavaa pahaenteisyyttä etsii, kannattaa etsiä muualta. TAoJF on hyvä kirja, mutta kiinnostavampi ehkä mietittäessä, mikä todella määrittää ihmisen. Sellaisena kyllä aivan erinomainen kirja, jota kelpaa suositella kelle vain.

Syntymälahja

Joudutte odottamaan vuoden 2009 best of -listaa tovin jos toisenkin, sillä tänä vuonna luettuja kirjoja odottamassa blogiin pääsyä on vielä joitakin - ja minä olen selvästi nopea kuin muurahaiskarhu.

Muurahaiskarhunne haluaisi nyt mainita lukeneensa Kristin Cashoren kirjan Syntymälahja (englanniksi Graceling), jolle ei ollut suuria odotuksia. Mutta niin kävi kuin usein ennenkin - olemattomat odotukset ja hyvä kirja johtivat erinomaiseen lukukokemukseen.

Syntymälahja kertoo Katsasta ja maasta, jossa ihmisillä, joilla on eriväriset silmät, on jokin erityinen - hieman yliluonnolliselta vaikuttava - kyky. Katsan lahja on tappaminen, ja kun tavallinen kansa ei juuri piittaa harmittomammankaan syntymälahjan omaavista "leiviskänhaltijoista", on selvää, että Katsalla ei paljon kavereita ole. Hän on kuninkaansa salamurhaaja, kunnes kohtaa salaperäisen prinssi Pon. Loput joudutte lukemaan itse.

Luin kirjan suomeksi, koska jossain vaiheessa hoksasin, että suomennettu kappale tulee kirjastoihin varmasti. En kuitenkaan ole ihan varma, oliko valinta oikea - suomennoksessa ei ollut mitään vikaa, mutta jokin tökki. Olisi ollut kiinnostavaa tietää, oliko kieli samankaltaista myös englanniksi. (Jatkossa se ehkä selviää, ostin Cashoren seuraavan kirjan, Firen, Kindlelle.)
Yksi selvästi kielipoliittinen valinta vähän ihmetytti: englanninkielen sana "grace" joka kuvaa siis syntymälahjaa oli käännetty muotoon "leiviskä". Minusta merkitys muuttuu tässä aika paljonkin - tosin myöntää täytyy, etten minäkään oikein parempaa vastinetta keksi. Pitäisi olla varmaan ihan hiljaa.

Suosittelen kuitenkin! Joulu meni jo mutta uudenvuodenlahjaksi vielä ehtii hankkia Syntymälahjan. Itselleen tai muille. (Mikä tahansa päivä on hyvä päivä ostaa kirja.)

The Red Wolf Conspiracy

Väitin tuossa taannoin, että kustannusala tuntuu etsivän uutta Scott Lynchiä. Robert V. S. Redickin kirjan The Red Wolf Conspiracy kohdalla minulle tuli kovastikin sellainen tunne, että Lynch-mielikuvaa haetaan - vai olinko vain itse toiveikas?

TRWC kertoo laivamatkasta, jolle joutuvat päähenkilön (täysin unohdettavissa oleva tyyppi, en muista enää nimeä) lisäksi koko kööri muita hyväkkäitä. Laivamatkan näennäinen tarkoitus on solmia rauha naapurikeisarikunnan kanssa, mutta laivalla matkustaa myös useita juonittelijoita joiden tarkoitus on aloittaa sota naapurikeisarikunnan kanssa, tai tehdä sotasuunnitelmat tyhjäksi, tai tuhota juonitteleva keisarikunta tai ... get the point here?

Niin tai näin, Redickkään ei ole uusi Lynch*. Sori kaverit. Kirjasta jäi mieleen lähinnä päätön kohellus ja salaliittoja salaliittojen perään. Jollain tavalla kirja olisi hyvinkin voinut olla nuorten seikkailukirja Silloin Kun Minä Olin Nuori - en ole ihan varma, miksi sitä kaupataan aikuisille ylipäänsä. Enempi myyntiäkö?

Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Kirjassa yhtenä sivuhahmona on äärimmäisen sympaattinen pieni rotta.


* Pakko huomauttaa, että pokkarikappaleeni oli - kiitos arvoisa Gollancz - virheellinen, toistaen parisenkymmentä sivua aikaisempaa tekstiä uuden tekstin sijaan. Voihan olla, että koko jutun pihvi oli niissä lukemattajääneissä ~20 sivussa. Mutta epäilen kyllä vahvasti.

Kindlen ensiesiintyminen

Ensimmäinen Kindlellä luettu kirja oli Sharon Shinnin Quatrain. Kansi on tässä ihan vain kuvituskuvana, sillä itse en nähnyt sitä kuin Amazonissa.

Shinnin kirjat ovat täydellinen guilty pleasure ainakin minulle - sopivasti, mutta ei liikaa, romanssia, mukavasti fantasiaa ja hieman joskus myös jotain avaruusoopperan tyylistä, vaikka sitä kyllä vähemmän. Tyypillistä on myös juoni, joka ei välttämättä liity koko maailmankaikkeuden jatkuvaan olemassaoloon - Shinn osaa myös pienemmän tarinan kertomisen.

Quatrain sisältää itse asiassa neljä tarinaa, jotka liittyvät Shinnin aikaisempien kirjojen maailmoihin. Tässäkin tarinat ovat pienimuotoisia, ihmisen elämän kokoisia, ja siksi mukavia. Niillä on usein loppu, joka on toiveikas - vaikka ei olisikaan alleviivatun onnellinen. Eikä haittaa, jos kaikki maailmat eivät ole tuttuja - niihin pääsee sisälle. Tarinoissaan Shinn käsittelee yllättävänkin usein suvaitsevaisuutta. Mutta vaikka tarinat ovat mainioita, eivät ne yllä - ehkä lyhyytensä vuoksi - ihan samalle tasolle kuin Shinnin romaanituotanto.

Kindlellä lukeminen oli ihan mukavaa. Taustavaloahan niissä ei ole, joten lukukokemus oli hyvin kirjan kaltainen hyvässä ja pahassa (pimeässä ei voi lukea Kindlelläkään...) Äärimmäisen kätevä se oli myös työmatkalukemisena - mukana kulki kevyesti kolme kirjaa (ja akun loppumisen varalta vielä pari paperista, mutta akku tuntuu kestävän ikuisuuden, pari päivää sinne tai tänne.) Hommasin Kindlelle myös kannet, jotka tekevät sähkökirjan kuskaamisesta mukavampaa kun ei tarvitse huolehtia näytön naarmuuntumisesta - toisaalta kansien kanssa ei viitsi lukea ainakaan sängyssä. Oikea kohta löytyy helposti - kun Kindlen sammuttaa kesken lukemisen, se käynnistettäessä avautuu oikeasta kohdasta. Itseäni häiritsi hieman se, ettei Kindlen kirjoissa ole sivuja aivan samassa mielessä kuin paperikirjassa. Suunnilleen-sijainti tekstissä ilmaistaan prosentteina - se toimii ihan hyvin, mutta vähän on ikävä sitä spatiaalista fiilistä jossa kirjan paksuus suhteessa luettuihin sivuihin kertoo edistymisestä.

Niin no, sitä kirjan kantta on kyllä Kindlellä lukiessa ikävä.

Robert Holdstock

Fantasiakirjailija Robert Holdstock on kuollut, kertoi Neil Gaiman blogissaan. (Alkuperäinen ilmoitus robertholdstock.com-saitilla.)

Surullinen uutinen. Holdstockin kirjat ovat tuttuja varmaan ainakin monelle minun ikäiselleni scifin ja fantasian ystävälle. (Lähikirjastossa ei yleensä ollut muuta tarjolla Tolkienin ja Le Guinin lisäksi ... ainakaan suomeksi.) Itselleni Alkumetsä jatko-osineen oli hieno ja silmiä avaava kokemus - ennen sitä en tiennyt, että fantasiakirjallisuus voi olla vaikka minkälaista - jos kohta teini-ikäisenä en ihan täysin ymmärtänytkään niiden hienouden päälle.

Uusintakierros on varmaan mahdutettava aikatauluun. Osanottoni kaikille kaipaamaan jääville.

Matriarch

Lisää Karen Travissia. Matriarch jatkaa Wess'har Wars -sarjaa, josta ... en ehkä ikinä pääse eroon, vaikka välillä haluaisin. Matriarch tuntui kuitenkin pienen tauon jälkeen ihan piristävältä.

Ei minulla kuulkaa ole tästä mitään uutta sanottavaa. Traviss jatkaa samojen ihmisyyteen, ympäristöön ja vastuuseen liittyvien kysymysten pohdiskelua omalla melkoisen helppolukuisella tavallaan. Tiettyä toisteisuutta alkaa ilmetä ("...but dead, as Shan always said, was dead."), ja pakollinen "mitä edellisessä osassa tapahtui" -kertaus tuntuu yhtä hienovaraiselta ja piristävältä kuin tiiliskivi naamaan (toivoisin, että jotain jätettäisiin lukijankin vastuulle - jos olet tarpeeksi törppö aloittaaksesi sarjan neljännestä osasta, kärsi), mutta kirja oli näistä puutteista huolimatta varsin mainio. Johonkin ehkä edetäänkin. Toivottavasti vielä maapallon tuhoon asti, buahaha.

Tender Morsels

Voi apua taas. Riittääkö, jos sanon, että Margo Lanaganin kirja Tender Morsels oli hyvä, paljon odotuksia parempi? Eikö?

En oikeastaan tiennyt, mitä odottaa. Lanaganin novellikokoelma Black Juice oli hyvä, mutta jollain tavalla hieman synkkä - ainakin muistikuvieni mukaan. En tietenkään näköjään sanonut huhtikuussa mitään tämänkaltaistakaan.

BJ:n perusteella odotin jotain hieman kieroa. TM:n yksi päähenkilöistä, Liga, kärsii kovasti isänsä armoilla, ilman apua. Sitten tapahtuu jotain, ja Liga pääsee elämään unelmaansa - melko kirjaimellisesti. Mutta kun Ligan kaksi tytärtä kasvaa, käy ilmi, ettei unelmamaailma ole tarkoitettu loputtomiin ylläpidettäväksi.

TM on outo, muttei kiero. Viehättävä, ja tarinana paljon tasapainoisempi kuin oletin. Kirjasta jäi hyvä olo, vaikka se myös liikutti. Se oli myös paikoin melko raju - sekä alussa että lopussa. Rajuus sinänsä on ihan ok. Sitä kuitenkin hieman ihmettelin - ja nyt sisäinen sormenheiluttajani pääsi valloilleen - että paikalliskirjastojen mielestä Tender Morsels oli lastenkirja. Lastenkirja? Ehkä nuorten aikuisten, mutta ei kai nyt sentään lasten?

Nights of Villjamur

Jossain välissä englanninkielisissä blogeissa kohistiin jossain määrin Mark Charan Newtonin kirjasta Nights of Villjamur. Pitihän se tietenkin lukea.

Seuraavan, inspiroituneen näkemyksen aiheesta kirjoitin jossain määrin poikkeuksellisesti heti kirjan luettuani:

Kustannusala tuntuu etsivän uutta Scott Lynchiä. Tiedoksi kustannusalalle: jatkakaa etsimistä. Mark Charan Newton ei ole uusi Scott Lynch. NoV on ihan yksinkertaisesti huono. Kirjoitustyyli - anteeksi nyt vain - imee golfpalloja puutarhaletkun läpi, ideoita on liikaa ja ne on kaikki toteutettu puolivillaisesti, hahmot ovat paperinohuita ja loppu naurettava. Kirja tylsistyttää lukijansa kyyneliin asti.

Muutamat hyvät hetket eivät paljoa pelasta. Pääkaupunkiseudun kirjastojen 50 sentin varausmaksu on lähestulkoon liikaa rahaa tästä. Teitä on varoitettu.

Maledicte

Ärrrrr, tämä kirja on nyt vaan saatava blogattua. Takaisin paperille siis.

Maledicte on Lane Robinsin kirja, joka kertoo rakkaudesta ja kostosta. Päähenkilöistä toinen, Maledicte, vaihtaa identiteettiään pelastaakseen rakkaansa ... mutta rakastettu onkin vuosien aikana muuttunut. Maledicten palvelija ja toinen päähenkilö Gilly puolestaan yrittää pelastaa Maledicten.

Tykkäsin Maledictesta odottamattoman paljon. Se oli synkeä ja dramaattinen! Olen ihan varma, että Maledicten maailmassa talot ovat mustanpuhuvia, yötä on 18 tuntia vuorokaudessa, päivä on kalpea ja kosto suloinen. Mahtava teos - suosittelen kaikille joilla on minkäänlaista taipumusta dramaattisuuteen. (Minä olen satunnaisesti täysi draamakuningatar. Tai, kuten ystäväni Maija kerran sanoi: "...kun sitä on välillä vähän ... dramaattinen.")

Vielä vähän Kindlestä

Lupasin eräälle kaverille tehdä vertailevia punnituksia Kindlen koosta, joten tässä niitä tulee.

Suippokorvaisten mahtava klassikko painaa teipatussa muodossaa n. 850 g*:

Kaapuihin kietoutuvien mahtava klassikko painaa pokkarimuodossa vähän alle 400 g:


Kindle painaa jotakuinkin 300 g.

On kuitenkin huomioitava, ettei lukumukavuus ole pelkästään painosta kiinni. Kirjan keskiosasta on yleensä mukava ottaa ote kun lukee vaikka sängyssä. Testaamatta on vielä, saako Kindlestä yhtä mukavan otteen - olen oikeastaan skeptinen. Mutta katsotaan.

Sitten pieni uutinen: Amazon laski Kindlen hintaa samantien kahdellakympillä. Välttääkseen raivostuneen Liinan yhteydenottoja Amazon myös hyvitti hintaeron Kindlen tilauksessa ajoissa liikkeellä olleille.

Vaikken nyt muusta osaa puhuakaan kuin Kindlestä, taidan silti rakastaa paperista kirjaa yli kaiken.

* Teippiä on jouduttu 19 vuoden aikana lisäämään hieman. Paino saattaa olla alkuperäistä isompi :D

The Kindle has landed

Kindlen työnimi on tällä hetkellä Mindle ("Minun Kindle! Minun!") ja se istuu pöydällä näyttäen kauniilta.*

Laite lähetettiin Amazonista maanantaina ja se tuotiin minulle töihin tänään puolen päivän aikaan. Normaaleihin Amazon.comin toimitusaikoihin tottuneena ("Arvioitu toimitusaika ensi elokuussa.") tämä tuntuu jotakuinkin samalta kuin jos joku olisi ylittänyt valon nopeuden.
(Työpaikan postihuoneessa huomasin, että joku muukin oli tilannut Kindlen. Kuka? Ilmoittaudu heti!)

Ensihuomiot tässä:

1. Pakkaus oli "Certified Frustration Free Package" :D Ei ollut, työkaverit nauroivat.
   
2. Menin lukemaan käyttöohjeet. Se oli virhe, sillä laitteen rekisteröintiprosessi sukkasi. (Anteeksi kaikki te, jotka vihaatte sanaa "sukkasi".) Jos en olisi lukenut käyttöohjetta, en olisi vaivautunut miettimään mitään rekisteröintiä lainkaan. Laitteen piti olla rekisteröity Amazon-tililleni, mutta ei se ollut. Mielestään. Mutta Amazon-tilini mielestä oli. Olin niin epätoivoinen, että soitin jopa tukipuhelun Jenkkeihin. Minulle vakuutettiin, että laite on rekisteröity. Kiukuissani päätin kokeilla tilaamani kirjan siirtoa USBitse Kindlelle ... ja sehän toimi. Tässä se taas nähtiin, käyttöohjeiden lukeminen on virhe. VIR-HE.
3. Kirjan osto on helppoa kuin heinänteko. Valikoima oli uuden tarkastelun myötä ei-niin-laaja-kuin-olisin-halunnut, mutta tuskin se voi tuosta kuin kasvaa. Yllättäviäkin nimekkeitä löytyi, tosin eilen illalla pää tyhjänä kirjalistoja selatessa (en siis keksinyt mitään ostettavaa jota hakea, pelottava tilanne joka onneksi oli korjaantunut tänään) en voinut kuin ihmetellä paranormaalien romanssien suosiota. WTF ihmiset?
4. Kirjan siirto USBitse oli helppoa kuin heinänteko. USB kiinni koneeseen, tiedosto sopivaan kansioon Kindlellä ... ja lukemaan.
5. Lataus on nopeaa.
6. Näyttö on mahtava - ja sitä voi lukea vaikka kuinka pienestä kulmasta. Tosin se, miksi joku haluaisi lukea sitä pienestä kulmasta, on arvoitus. Mutta on se e-paperi vaan ässä keksintö kuulkaa.
7. Bonustiedote: Viimeksi en onnistunut tilaamaan Kindlelle suojakoteloa. Nyt niitäkin toimitetaan Suomeen, joten en ehkä rupeakaan ompelemaan sellaista itse (hyvä niin, muutakin ommeltavaa olisi.) Suojakotelo, jonka tilasin, on pinkki, sellainen rintasyöpätukiyhdistyksen värinen. (Ja tuotoista meneekin 10% rintasyövän tutkimiseen. Mies Sivukirjastossa arvasi ongelmitta, minkä valitsen.)
   

Olen siis yhä tyytyväinen. Pitäkää peukkuja, että olen sitä vielä huomennakin.

* Oikeasti se näyttää edestä Omenafirman älypuhelimelta ja takaa Kumisaapasfirman älypuhelimelta, mutta olen ihastuessani sokea.

The New Moon's Arms

Saatan joskus säästellä hyväksi epäilemiäni kirjoja. Nalo Hopkinsonin The New Moon's Arms oli sellainen. Ja hyvä se olikin.

TNMA sijoittuu Karibialle. Päähenkilö, keski-ikäinen Calamity menettää isänsä hoidettuaan tätä pitkään, eivätkä välit yksin kasvatettuun, teininä saatuun tyttäreenkään ole aivan kunnossa. Isänsä hautajaisten jälkeen Calamity löytää rannalta pienen pojan, joka ei osaa puhua - ei ainakaan niin, että kukaan ymmärtäisi.

Harvoin törmää niin elävään päähenkilöön kuin Calamity, jossa on hyvät ja huonot puolensa hyvin aidon tuntuisesti. Calamity on yksinäinen, miehenkipeä ja lämmin nainen, joka on adoptoimalleen pikkupojalle hyvä sijaisäiti. Toisaalta Calamity katsoo oikeudekseen arvostella tyttärensä elämää; omat kipeät kokemukset vaikuttavat niin, ettei Calamity toivo tyttärensä elämän muodostuvan samanlaiseksi kuin omansa. Voimakastahtoiset naiset ottavatkin usein yhteen. Päähenkilö on aika myös kohtuullisen suvaitsematon jääräpää - kaikelle löytyy tavallaan selitys. On jotenkin jännä, miten hirveän lähelle päähenkilön sielunelämää kirja pääsee; ja jotenkin sen suvaitsemattomuudenkin voi suvaita, kun sitä ymmärtää.

Kirjassa on fantasiaelementtejä, mutta ne ovat melko minimalistisia eivätkä nouse pääosaan. Se onkin oikeastaan aika hyvä ratkaisu. Karibia sen sijaan on voimakkaasti läsnä ja vaikuttaa ihanalta; paikalta, jonne ilman muuta haluaisi muuttaa kasvattamaan cashew-puita.

Suosittelen ihan varauksetta kaikille.

Kindle2

Minulla ja e-kirjoilla on pitkä historia. Aluksi inhosin niitä, sillä ne nähdäkseni muodostivat vakavan uhan paperiselle kirjalle - ja paperinen kirja on minulle esineenä rakastettava. (Joku voisi sanoa, että pakkomielteen kohde, mutta jätämme tämän jonkun huomiotta.)

Amazon Kindlen tultua jenkkilevitykseen aloin kuitenkin varovaisesti lämmetä ajatukselle siitä, että kaikki lukemani kirjat eivät olisikaan ns. kuollut puu -painoksia. Lämpötila nousi entisestään, kun ymmärsin, että Kindlelle saisi bitteinä myös joitakin kirjoja joiden fyysisten kappaleiden painos on loppunut aikoja sitten. Ja täysin kuumana kävin, kun ymmärsin, etten eurooppalaisena voi hankkia Kindleä.

Vaan nyt sitä saa!

Omani tilasin tänään noin 30 minuuttia sen jälkeen, kun olin TechCrunchista lukenut uudesta internatsunaali-versiosta. Tätä on odotettu. Paperikirjaa rakastan yhä kuin hullu puuroa, mutta rakkauteni on rajaton. Siitä riittää myös Kindlelle.

Sivukirjastossa käytiin siis aamutuimaan nopea neuvottelu siitä, kannattaako sähköiseen kirjaan sijoittaa:

Mies Sivukirjastossa: ja sä oisit valmis heittämään hyvästit kirjoille, ja ostamaan ne bitteinä?
Liina: ainakin 65% niistä :D ... ainakin.
MS: eli ei enää liperö-lohikäärmeksiä ja urk-velhoja pokkareita?
L: nii. mutta ehkä joskus joitakin hyväksi havaittuja kovakantisia.
MS: laitetaanko tilaukseen?

Nyt K2 on siis ennakkotilattu ja näillä näkymin matkaa kohti Suomea 19.10. Enkä tosiaankaan halua kuulla mitään WLANin puutteesta, sillä vähänkö minua ei kiinnosta :D Mikä ihana päivä!

Jatkossa parhaat kirjat ostetaan paperilla, ja liperö-lohikäärmes -pokkarit ja out-of-print-kirjat tulevat suoraan Kindlelle. Genret tuskin muuttuvat; parhaisiin kirjoihin tulee luultavasti kuulumaan lähinnä hyvää scifiä ja fantasiaa. Ja kaikesta raportoidaan tänne. Luitte eli ette.

Kindle-kokemuksesta kertonen täälläkin, sillä muutama kaveri on osoittanut aiheeseen jo kiinnostusta.

Breakfast With the Ones You Love

Kääk, törmäsin viikonloppuna lukion äidinkielenopettajaani, jolle tulin ilmoittaneeksi blogini osoitteen. (Tulkoon täsmennetyksi, ettei teknisesti ottaen varmaan tulisi puhua törmäyksestä, jos itse juoksee lempiopettajansa perässä päästäkseen vaan sanomaan moi, mutta törmäys kuulostaa katu-uskottavammalta.) Nyt tekee mieli käydä läpi Sivukirjaston kaikki 124 postausta ja varmistaa, että että-sanojen edessä on pilkku. (Pilkkusäännöt olivat itselleni hieman haasteellisia.)

Hanna, toivottavasti luet tätä - muuten on lähes hukkaanheitettyä sanoa, että tuntisi olivat mainioita.

Olen syystä tai toisesta lukenut viime aikoina paljon (jaha, tarkistuslaskennan mukaan joko 1 on paljon tai vuonna 2008 luettu Chabonin The Yiddish Policemen's Union on luettu ihan hiljattain) kirjoja, joissa juutalaisuus on olennaista. Niin myös Eliot Fintushelin kirjassa Breakfast With the Ones You Love. Juutalaisuus, samoin kuin katolisuus (tai uskonnot noin ylipäänsä) ovat minusta aika kiehtovia aiheita, joten en pane tämänkaltaista tematiikkaa lainkaan pahakseni.

BWtOYL kertoo 16-vuotiaasta Leasta, jolla on huono asenne ja psyykkinen taito tappaa ajatuksen voimalla tielle asettuvat ihmiset. Lea tapaa Jackin, "The Yid"-nimellä enimmäkseen kulkevan pojan, joka rakentaa avaruusalusta tavaratalon ullakolla. Tämä kertoneekin juonesta kaiken tarpeellisen - lukekaa kirja, tiedätte enemmän.

BWtOYL oli aluksi himpun verran rasittava, eikä lukukokemus muutenkaan syntynyt aivan onnellisten tähtien alla - kirjan kansikuvahan kilpailee 2000-luvun kamalimman kansikuvan tittelistä. (Kyllä vain, minulle tällaisilla asioilla on merkitystä.) Sitäpaitsi päähenkilö ärsytti. Loppua kohden kirja muuttui kuitenkin niin omituiseksi ja mahtavaksi, etten voinut kuin ihastua.

The Ninth Circle

Hop. Olen nyt toipunut vatsataudista ja laiskuudesta.

Edellinen postaus käsitteli kirjaa nimeltä The Patron Saint of Plagues, joka sattui istumaan kirjahyllyssäni erään hyllyn reunassa. Koska seuraavan luettavan kirjan valitseminen on aina tosi vaikeaa, päätin lukea hyllyn kaikki muutkin kirjat, järjestyksessä.

Seuraavana hyllyssä nökötti Alex Bellin The Ninth Circle. Sen osti kanssaihmiseni, joka ei kyennytkään lukemaan kirjaa loppuun, koska kerronta oli minä-muotoista.

Kanssaihmiseni oli väärässä :D TNC oli melko mainio. Siinä muistinsa menettänyt mies, Gabriel, herää asunnosta rahakasan viereltä Budapestista ja alkaa selvittää, kuka on ja mistä on tullut. Yksinäinen Gabriel suhtautuu melkoisen pakkomielteisesti enkeleihin ja rampatessaan Budapestin kirkoissa törmää henkilöön, joka ensin vaikuttaa ystävälliseltä muukalaiselta mutta saattaakin olla jotain enemmän.

Kirja oli aika hyvä ja säilytti jännitteensä melko pitkään. Kun Gabrielin muisti alkoi palautua, tuli ehkä pienoinen pettymyksen tunne, mutta jälkiviisaasti voi todeta, että se oli lähes väistämätöntä. Hieman tuli myös sellainen olo, ettei loppu ihan vastannut kaikkiin alun vihjauksiin. Loppu oli tästäkin huolimatta melko hyvä eikä mikään hillitön antikliimaksi (kuten melko usein tuntuu käyvän), ja kirjasta oli helppo pitää.

Kaikille, jotka pitävät enkeleistä ja demoneista (enkä nyt puhu Dan Brownista.)

The Patron Saint of Plagues

Barth Andersonin esikoisteos The Patron Saint of Plagues sijoittuu tulevaisuuteen, jossa Yhdysvallat on enää varjo entisestään ja eteläisen naapurinsa Meksikon armoilla.

Meksikon suurvallassa, joka kirkkoineen kilpailee Vatikaanin kanssa, pääsee valloilleen ikävänpuoleinen tarttuva tauti. Kyse on bioterrorismista. Tätä tautia vastaan lähtee kamppailemaan amerikkalainen tohtori Stark, joka päähenkilönä on muuten äärimmäisen rasittava.

TPSoP oli ... ihan hyvä. Vaikka takakansitekstin lukeneelle juonenkäänteet noin kirjan puoleenväliin ovat täysin selvillä, tulee loppupuolella vastaan pari yllätystäkin. (En tosin aina arvosta sitä kirjoitustyyliä, jolla tällaisia yllätyksiä lukijan naamalle heitetään, mutta pisteet nyt kuitenkin siitä, ettei kaikki ollut ennalta-arvattavaa.) Vaikka periaatteessa diggaan jossain määrin lääketieteellisistä trillereistä*, itse sairautta kiinnostavampaa oli tällä kertaa oikeastaan se, miten maailma tulevaisuudessa kirjassa toimi.

En kuitenkaan millään meinannut päästä yli siitä, että päähenkilö aiheutti närästystä.


* Sarja Nolot tunnustukset, jakso 1: Nappulana luin kirjastossa Robin Cookin kirjojen alkupuolia, ne olivat sopivan karmaisevia. Loppupuolella meno muuttui tylsäksi.

Gentlemen of the Road

Jos täällä on tauko, se voi tarkoittaa yhtä seuraavista:

a) Listalla seuraavana olevasta kirjasta on vaikea kirjoittaa
b) Netti on taas poikki
c) Professori Laytonin uudet seikkailut DS Lite -konsolille tulivat postissa (tai jotain vastaavaa jollekin niistä kolmesta muusta konsolista jotka taloudestamme löytyvät).

Toisaalta jos jorisen ihan kauheasti, se tarkoittaa yleensä, että:

1) Sillä hetkellä lukemani kirja ei jaksa innostaa.

Tällä kertaa kohdan 1) innoittamana ylitin esteet a) ja c), koska olen taas lähestulkoon ajantasalla blogin kanssa enkä viitsi päästää mahtavaa tilannetta käsistäni. Siispä Michael Chabonin Gentlemen of the Road.

Michael Chabon on sen verran tunnettu kirjailija, että on fiitannut jopa Simpsoneissa. Aikaisemmin olen lukenut Chabonilta suomennetun Kesämaan, josta en pitänyt, ja The Yiddish Policemen's Unionin, josta pidin.

GotR on kunnon seikkailutarina, jossa kaksi hyvin erilaista juutalaista veijaria sotkeentuu vallankumoukseen erään hieman pieleen menneen huijauksen jälkeen. (Jos nyt joku miettii, miksi tehdä uskonnosta numero, on sanottava, että jollain tavalla kirja tekee asiasta numeron. Ei huonolla tavalla kuitenkaan, mutta juutalaisuus on tärkeää.)

GotR sijoittuu johonkin siihen ei-pitämisen ja pitämisen välimaastoon. Kaikki ne kohdat, joissa jaksoin keskittyä, olivat älyttömän hyviä, mutta toisaalta keskittyminen oli helkkarin hankalaa. Suosittelen silti, sillä epäilen, että saatoin keskittymisvaikeuksieni vuoksi myös missata jotain mahtavaa.

Extras

Extras jatkaa Scott Westerfeldin Uglies-trilogiaa (joka nyt siis on tavallaan tetralogia.) Pääosassa ei kuitenkaan enää ole trilogian sankaritar Tally, vaan Aya, joka elää jossakin tulevaisuuden Japanissa.

Ayan kaupunki on siirtynyt jonkinlaiseen pärstäkerrointalouteen, jossa kuuluisuus tietää krediittejä: parempia asuntoja, hienompia bileitä, parhaita vaatteita ja niin edelleen. Kuuluisuutta lasketaan monimutkaisella systeemillä, mutta katsoi asiaa miten tahansa, Aya on täysi nobody, kunnes törmää hienoja temppuja tekevään tyttöposseen ... joka ei haluakaan olla kuuluisa. Ja kaiken lisäksi paljastuu diabolinen salajuoni, jonka julkaisu on kyllä kuuluisaksitekevä (anteeksi, oli vain pakko esittää asia westerfeldiläisittäin) mutta myös erittäin vaarallinen temppu.

Extras ei ainakaan minusta ollut ihan yhtä hyvä kuin aikaisempi trilogia, vaikka pärstäkerrointalous naurattikin - kuten varmaan kaikkia bloginsa lukijamääriä joskus kytänneitä... Aya oli sankarittarena vähän paksukalloinen, vaikka samaa kyllä voisi sanoa trilogian aiemmasta sankarittaresta Tallysta. Tämä paksukalloisuus tekee Westerfeldin hahmoista joskus hieman hankalasti pidettäviä.

Tykkään Westerfeldin tavasta kirjoittaa, ja edelleen on varmaan sanomattakin selvää, että haluan hoverboardin NYT HETI.

City of Glass

Tätä olette odottaneet!

Tai sitten ette, mutta minä kyllä odotin. Odotin ja odotin, sillä Cassandra Claren The Mortal Instruments -sarjan viimeisen osan, City of Glassin, julkaisu myöhästyi puoli vuotta ainakin. Ja kyllähän se sitten lopulta saapui, mutta väärillä kansilla - olin jo päättänyt, etten ikinä anna tätä anteeksi BookDepositorylle, mutta kävikin juuri ilmi, että haukuin väärää puuta. En ikinä anna tätä anteeksi kustannusalalle.

(Ja BookDepository on kyllä erinomainen webikirjakauppa, ihan oikeasti.) (Onneksi en jaksanut lähettää niille kiukkuista palautetta. HUH.)

Sitten asiaan. City of Glassissa selviää siis vihdoin, onko Clary ja Jacen suhde juuri niin tuhoontuomittu kuin miltä näyttää. (En kerro.) Oh, the drama! (Jos lukee lopun ensin, kuten minä, asia selviää hieman nopeammin.)

Tapahtumapaikka vaihtuu, enää ei olla New Yorkissa vaan salaisessa kaupungissa Idriksessä, jonne arkkivihollinen/isipappa Valentine saapuu demoniarmeijan kanssa. Tästä kaikesta seuraa sotaa, taistelua ja kiellettyjä suudelmia, tietenkin.

CoG oli mainio, ja lunasti kyllä lupauksensa trilogian päätösosana. Ei se nyt toki täydellinen ollut, mutta suurissa tunteissaan ja nopeissa käänteissään silti viihdyttävä kuin mikä. Tapahtumapaikan vaihdos oli toisaalta hyvä ja toisaalta huono; New York toimi edellisissä osissa kuin häkä, Idris ei ehkä ole yhtä kiinnostava, mutta tarjoaa ehkä uusia mahdollisuuksia kirjailijalle.

Jään odottamaan seuraavia Claren kirjoja kiinnostuksella. Päivi, sanoinko jo, että tässä on muuten ihan must-read -sarja? Jos en, niin nyt sanon :)

A Wizard Alone

A Wizard Alone jatkaa Diane Duanen Wizard-sarjaa (en oikeastaan ole ihan varma sarjan nimestä, mutta väliäkö sillä) ihan mukavalla osalla.

Wizard-sarjan kolme ekaa osaa (jotka on tietenkin suomennettu) olivat minusta hieman kökköjä, mutta seuraavat kolme ovat taas olleet mainioita. Sarjassa kaksi teiniä, Kit ja Nita, ystävystyvät huomatessaan olevansa molemmat velhoja. Velhous ei välttämättä ole helppoa, vaan pikemminkin suuri vastuu, kun taistellaan elämän puolesta kuolemaa vastaan.

Sarjassa on käsitelty monenlaisia asioita, kuten vastuu ja lupauksista kiinnipitäminen, vanhemman kuolema ja tässä kuudennessa osassa suru ja autismi. Duane käsittelee asioita kuitenkin ihan sympaattisesti eikä mitenkään saarnaa. Päähenkilöiden ystävyys kuvataan luontevasti.

Aivan lempisarjakseni tämä ei kuitenkaan ole päätynyt, ehkä juuri ensimmäisten kolmen kirjan vuoksi - en vieläkään ole varma, miksen oikein osannut nauttia niistä. Suhtaudun edelleen uusiinkin osiin hieman epäilevästi. Jotain hieman rasittavaa myös Duanen tavassa suhtautua kuolemaan tuntuisi olevan.

Karamazovin veljekset

Halusin oikeastaan otsikoida tämän postauksen maailman väsyneimmällä juomalaulumuunnosvitsillä, jonka itse keksin. Toivon, että kaikki kiitollisuudella ymmärtävät, miltä säästyivät :D

Mainitsin aikaisemmin lukevani Dostojevskin Karamazovin veljekset -teosta, joka Wikipedian mukaan luetaan yhdeksi venäläiskirjailijan pääteoksista. Turha kuvitella, että minulla olisi mitään uutta sanottavaa tällaiseen klassikkoon, sillä edes "kyllä Dostojevskia kannattaa lukea" on tuntemuksena tuskin lainkaan uusi.

Mutta kyllä Dostojevskia silti kannattaa lukea. Karamazovin veljekset on kertomus perheestä ja murhasta, ja niiden kautta se käsittelee moraalia, uskoa ja rakkautta.

Pidin kirjasta ihan kauheasti, se liikutti ja ilahdutti. Kieliasu oli sopivan vanhahtava ja päähenkilöt ihastuttavia kaikessa inhimillisyydessään. Tietenkin 1100 sivua on melkoisen paljon luettavaa ja ennen kaikkea melkoisen paljon pideltävää sängyssä luettaessa, mutta ei kannata lannistua vaan kokeilla rohkeasti.

Itse ajattelin seuraavaksi* kokeilla rohkeasti Rikosta ja rangaistusta; epäselvää on vielä, tarttuako uudistettuun käännökseen vai siihen vanhempaan?

* Siis joskus joululomalla, tai jotain.

Blood and Iron

HAHAA! Olin kuin olinkin kirjoittanut Elizabeth Bearin kirjasta Blood and Iron, en vain ollut ikinä julkaissut postausta jostain syystä. Here goes; en muutellut tekstiä jotta voisitte naureskella loppupuolen kommentille blogin ajantasaisuudesta.

Helmikuussa tapahtunutta:

Jos ei haltiafantasia miellytä eikä ole ikinä saanut kiksejä Tam Lin -balladin käytöstä kirjallisuudessa, ei varmaan pidä Elizabeth Bearin kirjasta Blood and Iron. Mutta minä pidin, vaikka sen lukeminen jostain syystä hirveän hitaasti sujuikin.

Kirjan kannessa sanotaan, että "Blood and Iron takes everything you think you know about Faerie and twists it until it bleeds", ja se on aika totta kyllä. BaI oli jollakin tavalla erilainen fantasia - päähenkilö ei ollut mitenkään itsestäänselvästi rakastettava tai edes hyvä ja itse asiassa oli ihan mahdotonta sanoa, kuka nyt on hyvä ja kuka paha ja kellä on suurempi oikeus elintilaan.
Lisäksi kirjan puolivälissä tapahtui vielä kertojanäkökulman muutos, joka minusta oli aika hieno ja sopi hyvin juoneen, mutta ei ehkä miellyttäisi kaikkia?

Näitä Promethean Age -kirjoja on vielä kolme lisää, ja ne voi lukea lähes missä järjestyksessä haluaa, ymmärtäisin.

Eniten koko kirjassa ärsytti ehkä kansi, jossa oli yksi epätärkeä ja epäkuvaava tapahtuma kirjan alkupuolelta. WTF Roc?

Väliaikatietona voin muuten kertoa, että blogi alkaa olla melkein ajan tasalla. Blood and Iron oli viimeinen vuonna 2008 luettu kirja.

Undertow

Elizabeth Bearin Undertow onnistui jotenkin lannistamaan minut. Rouva Bearin kirjoja on kovin kehuttu siellä sun täällä, ja osittain kai ihan syystä (ainakin aikaisemmin luettu Blood and Iron oli ihan hyvä - en ole näköjään jostain ihmeen syystä kirjoittanut siitä tänne, enkä takuulla enää kirjoita, mutta ihan hyvä oli silti) mutta Undertow ei nyt kuitenkaan aiheuttanut väristyksiä.

Oikeastaan tässä kävi vähän samalla tavalla kuin Chris Woodingin The Fade -kirjan kanssa - vilkaisin kantta kerran ja ajattelin tyytyväisenä, että vedenalainen fantasia. Vaan ei - mikä pettymys.

Undertow sijoittuu hyvin vetiselle planeetalle ja on scifiä, mutta veden alle ei juuri päästä. Juoni tuntui jotenkin vähän sekavalta; oli suurta salaliittoa ja mysteeria. Planeetan alkuperäislaji, eräänlainen sammakkomainen kansa, oli kovin alistetussa asemassa tehden töitä riistopalkalla ihmisille.

Kirjan loppuun lukeminen oli hieman rasittavaa ja loppupuolelle sijoittuva todennäköisyysmyrsky minusta vain ärsyttävä tapa tehdä epätodennäköiset juonenkäänteet uskottavammiksi. Ei kirja kuitenkaan huono ollut.

Sitäpaitsi koira piti kovasti sen kansista, kirottua.

The City & The City

Uijuijui.

Suhteeni China Miévilleen ei ole ollut yksinomaan lämmin; siinä missä ensimmäinen herralta lukemani teos The Scar oli mainio, oli seuraava kirja Iron Council lähinnä raskas. Kolmas teos viehätti: lapsille suunnattu Un Lun Dun käsitteli sitä samaa alamaailma-tematiikkaa jota löytyy myös kirjoista Neverwhere ja juuri luettu The Secret History of Moscow (Un Lun Dun oli näistä kolmesta ehkä paras.)

Ja nyt sitten eräänlaista kaksoiskaupunkiteemaa jatkava The City & The City oli aivan herkullinen.

TC&TC on näennäisesti murhamysteeri, mutta päähuomion varastavat kaksi limittynyttä kaupunkia jossain itäisessä Euroopassa. Kaupungit ovat hurmaavat ja niiden limittyminen käsittämättömän pimeä keksintö - joka toimii loistavasti. Limittymistä on vaikea selittää, ja vaikkei olisi, en selittäisi - iso osa lukemisen riemusta on sitä, että yrittää hahmottaa, mistä oikeastaan on kyse. Kirjassa ei selitetä liikaa, vaan lukijan pitää itse olla valpas ja pohtiva.

Miévillen teksti, joka on joskus ollut himpun verran raskasta, toimii nyt erinomaisesti. Kaikin puolin mainio kirja.

This Is Not a Game

Joitakin vuosia sitten, kun kesämökillämme riippumatto riippui vielä optimaalisella paikallaan ja aurinko paistoi koko kesän, lojuin edellämainitussa riippumatossa niinikään edellämainitun kesän, söin Safari-keksejä* ja luin Walter Jon Williamsin Metropolitan-sarjaa (ja muutamia muita kirjoja, koska Metropolitan-sarja käsittää kaksi ei-niin-kovin-pitkää kirjaa.) Pidin sarjasta kovasti, ja niinpä Walter Jon Williamsin nimi liittyy siis minun päässäni vieläkin aurinkoon, riippumattoon, keksitaivaan tähtiin ja hyvään scifiin.

Siksipä, vaikka Williamsin This Is Not a Game ei ollut huono kirja, se oli kuitenkin lievä pettymys.

TINaG (lyhennettä käytetään muuten kirjassakin) ei liity konsoli- tai roolipeleihin, vaan eräänlaisiin vaihtoehtoistodellisuuspeleihin, joihin pelaajat heittäytyvät mukaan arkielämänsä puitteissa. Kirjan päähenkilö Dagmar suunnittelee tällaisia pelejä, ja kun läheinen ystävä murhataan, hän joutuu käyttämään pelaajayhteisön apua selvittääkseen, mistä oikein on kysymys.

Vaikka oli kiva lukea siitä, miten eräänlainen ryhmämieli auttaa ratkaisemaan vaikeatkin tilanteet kauhealla vauhdilla, ei kirja kuitenkaan tuntunut oikein edistyvän mihinkään. Mysteerit eivät tuntuneet niin kovin kauheilta ja pelottavilta, joten ei niistä jaksanut juuri kiinnostuakaan. Suuria yllätyksiä ei kirja tarjoile. Teksti on toki sujuvaa ja lukeminen mukavaa, mutta valitettavasti siihen se sitten jääkin.

*Meinasin tarjoilla teille linkin Safari-keksien sivuille, mutta käytyäni siellä itse ymmärsin, ettei kukaan halua tietää, montako kaloria yhdessä keksissä on. ETENKÄÄN jos on ikinä elänyt niillä kokonaisen kesän.

Rebel Angels

Täällä ollaan taas. Pakotettuun bloggaustaukoon ei tällä kertaa ollut syyllinen koira, vaan reitittimen muuntaja (!!!) joka sanoi sopimuksen irti. Ja kuten kaikki varmasti tietävät, on bloggaaminen vaikeaa ellei mahdotonta ilman langatonta verkkoa.

Aiemmin kesällä tuli luettua Libba Brayn kirja Rebel Angels, joka siis on jatkoa Kauhun ja kauneuden valtakunnalle. Tosin, kuten lienee ilmeistä, tällä kertaa en odotellut suomennosta.

RA sijoittui tällä kertaa sisäoppilaitosta enemmän Lontooseen, ja se oli miljöönä oikeastaan aika mukava - reippaat sankarittaremme matkustivat esimerkiksi metrossa, mikä ei tietenkään hienostotytöille ollut suoranaisesti sopivaa. Lisäksi käytiin oopperassa ja oltiin vallan romantillisia kosijaehdokkaiden ilmestyttyä peliin.
Taikavaltakunnassa tytöt myös etsivät kadonnutta sisarkunnan temppeliä, jotta taikuus saataisiin sidottua ja vältettyä taikuutta tavoittelevien sodat - mutta kynnyskysymys olikin, miten sitoa magia oikeudenmukaisesti. Arkkivihollinen Circe suorittaa kuvioihinpaluun.

Yleisesti ottaen ajan tulkinta on aika moderni: esimerkiksi kohta, jossa tytöt juovat absinttia ja päähenkilö Gemma päätyy hieman hankalaan tilanteeseen, ei varsinaisesti vastaa käsitystä 1900-luvun taitteen tapakulttuurista. Kirjoitustyyli on ihan mukava, mutta en vieläkään jaksanut olla kovin kiinnostunut henkilöhahmoista.

Ja kun on oma blogi kyseessä, aion vielä lähes absoluuttiseen totuuteen rinnastettavana mielipiteenäni kertoa, että kirjan nimi "Rebel Angels" on ihan kamalan kökkö.

Cry Wolf

Tuleva aviomieheni voitti kerran erään argumentin kysymällä, ettenkö ehkä ollut kuullut tarinasta, jossa "poika huusi kettu!" Nauroin liian kovaa jatkaakseni keskustelua.
Tämä ei liity varsinaisesti mihinkään, tulipa vaan mieleen Patricia Briggsin kirjan nimestä Cry Wolf.

Cry Wolf liittyy tavallaan siihen samaan universumiin, jossa myös Mercy Thompson vaikuttaa. Mercy ei kuitenkaan tässä kirjassa ole kuin sivumaininta, sillä pääosassa on ihmissusi Anna, joka ei todellakaan ole alfanaaras vaan jotain ihan muuta. Pohjois-Amerikan ihmissusien johtaja lähettää poikansa tekemään selvää Chicagon laumasta, jonka johtaja pahoinpitelee Annaa. Poika - jonka nimen olen jo autuaasti unohtanut, olisko ollut Charles - tekee työtä käskettyä ja päättää samantien, että Anna on hänen elämänkumppaninsa. Anna matkustaa johtajien johtajan laumaan Charlesin kanssa (sovitaan, että nimi oli Charles), jossa alkaa tapahtua kummia. Annan erikoistaidoille tulee käyttöä.

Ei ehkä tule ihan yllätyksenä, jos kerron, että kirjassa tavallaan tärkeintä on kuitenkin Annan ja Charlesin suhde. Melko romanttista ja sävyltään melko lailla perinteisempää kuin Mercy Thompson -kirjat (Mercyllähän olisi mies joka sormelle, mutta kun se ei oikein huoli ketään.) Varsinainen juoni on sekin ihan viihdyttävä, mutta kirjan pahiksen kanssa on menty metsästäkin maililla ohi - joillekin pahisparan repliikeille piti vain pyöritellä silmiä, niin kökköjä olivat. Ei sellaista kukaan ansaitse, ei edes merkityksettömistä merkityksettömin sivuhenkilö, saati sitten pääpahis.

Viimeinen tuomio: kevyttä ja viihdyttävää kesäkirjallisuutta.

Olen hidasta sorttia

Luin vasta nyt kesällä kirjahyllyssä useita vuosia odotelleen Eric Schlosserin Fast Food Nationin. (On vähän siinä ja siinä, kuuluisiko tämä postaus Korianterin puolelle vai tänne, mutta tänne se nyt kuitenkin päätyi.)

Ei suositella herkimmille - minä en ole herkimpiä, ja silti kuvotus valtasi vatsan ja yritti ryömiä kurkusta ylös kuin luin Yhdysvaltain lihatuotannosta. Kirjassa myös kerrotaan enemmän E. coli -bakteerista kuin kukaan oikeastaan voi haluta tietää.

Kirja on hyvä. Tosin ehkä paikoin hieman puiseva, ja siinä paikoin esitellyt surulliset ihmiskohtalot masentavat - mutta eivät nekään ihan niin paljoa kuin kirjan läpi esitelty surullinen maapallonkohtalo. Tai ihmiskunnan kohtalo, sillä jos jotain kirjaa lukiessa tulee selväksi niin se, miten monitahoinen ja laaja-alainen ongelma pikaruokateollisuus oikein onkaan - ja miten paljoon se on lähes suoraan syypää.

Rakkaat lukijat, minä en Mäkkärin oven saranoita juuri muutenkaan kuluta, mutta nyt en enää sitäkään vähää. Vaikka haluaisin uskoa, että Suomessa pikaruokateollisuus on paremmissa kantimissa kuin se vielä 2000-luvun alussa oli Yhdysvalloissa, suhtaudun maailmaan liian kyynisesti kyetäkseni tällaiseen uskonponnistukseen. En myöskään halua sentilläkään tukea mokomaa kuvottavaa yhtiötä tai sen kilpakumppaneita.

Sitäpaitsi itse tehty ruoka on pop - kannattaa vaikka joskus kokeilla tehdä itse ranskiksia. Tuskin on mitään parempaa.

The Secret History of Moscow

Avasin juuri toiveikkaana tämän postauksen luonnoksen, ja havaitsin, että olin saanut kirjoitettua vallan kokonaisen otsikon.

Kaiken kaikkiaan en enää ole ihan varma, mitä sanoisin. Suhtauduin jotenkin hirveän toiveikkaasti Ekaterina Sedian kirjaan The Secret History of Moscow, jonka kannessa on vielä Neil Gaimanin suositus (joka nyt sinänsä ei ole mikään ylittämätön laadun tae), mutta petyin ehkä hieman. Sitä ne suuret odotukset teettävät.

TSHoM:issa päähenkilö Galinan sisko Masha ottaa ja katoaa. Katoamispaikalta lehahtaa lentoon iso naakka. Galina alkaa tutkia tapausta yhdessä poliisi Yakovin kanssa, jonka tietoon on tullut useita epäilyttävän lintumaisia katoamistapauksia. Kaksikko päätyy yhdessä erään humaltuneen katutaiteilijan kanssa Moskovan alamaailmaan, jossa vastaan tulee koko kavalkadi venäläisten kansansatujen hahmoja.

Voisi ehkä ajatella, että jonkin verran tuttu kaava siis; ainakin niille, jotka Neverwherensä ovat lukeneet.

No, venäläisten kansansatujen hahmoistahan on ilo lukea. Henkilökohtaisesti riemastuin eritoten siitä, että Kuolematon Kasshei esiintyi kirjassa. Kassheihan on tuttu ja rakas (ainakin minulle) jo Eduard Uspenskin loistokirjasta Alas Taikavirtaa. (Joitakin muitakin lapsuudesta tuttuja hahmoja löytyi, mutta tulkinta oli joskus hankalaa - oli vähän hankala tajuta, että One-Eye Likho on yhtä kuin Iivari Pahasilmä.)

Kirjan kirjoitustyylissä oli myös jotain riemastuttavan venäläistä - tai sitten olen sekaisin, mitä mahdollisuutta ei pidä poissulkea. Siinä kerrottiin myös elävästi Neuvostoliiton ajoista, ja sehän toki on aina kiehtovaa; lähes toinen maailma jo sinällään.*

Kirjallisena elämyksenä TSHoM ei silti ollut vallan tajunnanräjäyttävä, ja jossain vaiheessa huomasin keskittymiseni herpaantuvan pahan kerran. Tosin koiruus oli tullut taloon juuri tämän kirjan aikoihin joten saatoin myös olla pelkästään rättiväsynyt.

Jos urbaani fantasia tai venäläiset asiat viehättävät, suosittelen silti. Ainakin itseäni Venäjä kiinnostaa juuri nyt; menin jopa niin pitkälle, että aloitin - ja aivan kohta lopetan - Dostojevskin Karamazovin veljekset. Mutta siitä lisää myöhemmin.


* Itsestään selvää lienee, että jos Venäjä tai Neuvostoliiton aika tahi Moskova kiinnostavat, on luettava heti Bulgakovin MAHTAVA Saatana Saapuu Moskovaan.