Sivukirjasto muurahaispesän kimpussa

Minäkin haluan! Minäkin haluan! Kirjabloggaajien kuohuttavin juttu tällä hetkellä on Antti Bergin juttu kirjabloggaajista kustantamojen uusimpina bestiksinä.

Asiaa osin sivusta seurailleena monen kollegan reaktio vaikuttaa hieman defensiiviseltä. Anteeksi vain kollegani. Minusta se on hieman erikoista. Juttuhan on nimittäin aivan hyvä.

Ensinnäkään uskoni ihmisiin, jotka ottavat vastaan ilmaista tavaraa mutta pysyvät silti riippumattomina ei ole luja. Voisi sanoa, että rinnastan heidät jonkinlaisiin urbaaneihin legendoihin. Ehkä jonkun kaveri joskus jossain. Luultavasti kuitenkaan ei.

(Itse olen kerran pyytänyt arvostelukappaleen. Postiluukusta kolahtanut kirja vaikutti selvästi lukukokemukseeni: 1) luin kirjan aikaisemmin kuin muutoin olisin lukenut, 2) bloggasin siitä välittömästi - muutenhan välissä saattaa olla kolme kuukautta ja useampi skumppalasi ja 3) postaukseni oli selvästi pidempi ja huolellisempi. Voi olla, että mikään näistä ei vaikuttanut kirjan myyntiin tuon taivaallista, mutta minun riippumattomuuteni oli kyllä mennyttä.)

Toiseksi minusta ei varsinaisesti käy kieltäminen, etteikö kirjablogeissa kiertäisi joukko samoja kirjoja. Feedlyssä, jolla nykyisin luen syötteeni, ilmiö näkyy erinomaisesti. Siellä saattaa olla kolmekin tismalleen samoin otsikoitua postausta päivässä. En tiedä, voiko tälle kukaan yksittäinen bloggaaja mitään - en tiedä sitäkään, tulisiko edes voida. Näin kuitenkin näyttäisi olevan.

Sekin on totta, että bloggaajana a) luen just mitä huvittaa ja b) väistän asiallisen kritiikin yritystäkään kuin ruttoa. Sehän kuulostaa työltä. (Usein itse asiassa pelottaa ajatellakin, että joku valitsee seuraavan kirjansa minun suositusteni perusteella. Brrrr. Ja mitä kritiikkiin tulee, Saara Cantell on kirjoittanut Ylen sivuille todella hienon kolumnin leffakritiikistä. Suosittelen aivan kaikille, jotka bloggaavat tai kirjoittavat kritiikkiä.)

Bergin artikkelissa oli siis paljon pointtia ja paljon ajattelemisen aihetta ainakin minulle, vaikken varsinaisesti olekaan yhdenkään kustantamon arvostelukappalelistalla. Skumppakesteistä nyt puhumattakaan. (Skumpalla olen täysin lahjottavissa, rakkautta vain kirjastolaitokselle.)

Eniten kyllä kiinnostaisi tietää, kiinnostaako tämä yhtään ketään, joka ei pidä kirjablogia? Anyone?

Hyvää matkaa, herra Banks

Iain M. Banks ei ole koskaan ollut minulle läheisimpiä kirjailijoita, mutta tiedän monia, jotka pitävät Kulttuuri-sarjasta aivan erityisesti. Kun Banks ilmoitti kärsivänsä sappirakon syövästä, joka ei paranisi, tulin toki surulliseksi, mutta kuvittelin silti, että aikaa vielä olisi.

Banksin kuolemasta on käsittääkseni ilmoitettu tänään, vain kolmisen kuukautta syöpädiagnoosin jälkeen. Surullinen hetki koko genrelle, Banksin läheisistä puhumattakaan. Hiljainen olo.

Edge of Infinity

Luin tällaisen Jonathan Strahanin editoiman novellikokoelman. Sen nimi on Edge of Infinity.

Siinä oli monta novellia. Osa novelleista oli hieman tylsiä. Osa oli hieman parempia. Ilmeisesti mikään ei räjäyttänyt tajuntaani, sillä en muista kirjasta enää muuta kuin sen, että luettu on.

Ei kun muistanpas. Nyt tuota kantta katsoessani muistin, että Rajaniemen novelli herätti myönteisen tuntemuksen: kaikki tämä ja Suomesta vieläpä. No ainakin ikään kuin Suomesta. Kuitenkin suomalaisen kynästä. Kyllä nyt muu universumi huomaa meidät.

Lupaan kirjoittaa jotain järjellistä vielä joskus.

Green

Epäröin hieman tarttuessani Jay Laken Greeniin, sillä aiempi lukemani Lake jäi mieleen lähinnä ajoittaisen inhottavuutensa vuoksi.

Äänikirjana kuuntelemani Green ei kuitenkaan ollut yhtään inhottava. Se kertoo nuoren tytön, Greenin tarinan - orjuudesta, oman tien löytämisestä ja eri vaiheista erään kaupungin tuhossa ja pelastuksessa. Green on paikoin rasittava, paikoin viehättävä päähenkilö, ja tarina veti.

Okei, tarina veti enimmäkseen. Etenkin alkupuoliskolla jännite oli oikein toimiva ja Greenin tilanteesta kuunteli ihan ilokseen. Liekö kirja ollut kuitenkin vähän turhan pitkä, sillä loppupuolella homma alkoi luhistua oman painonsa alle. Hienosta lukijasta huolimatta en oikein jaksanut keskittyä.

Yksi juttu vielä: Lake kirjoittaa hyvin vahvasti seksuaalista proosaa ajoittain. Jotenkin kirjan seksikohtaukset onnistuvat kuitenkin vaikuttamaan ikävästi tirkistelyltä (vaikkeivät ne sinänsä missään vaiheessa nouse kirjassa pääasiaksi, mikä sentään on hyvä.)

Throne of the Crescent Moon

Saladin Ahmedin Throne of the Crescent Moon oli minusta lähtökohtaisesti kauhean kiinnostava: tuntui nimittäin mukavalta ajatukselta lukea spefiä jostain muusta kuin anglosaksisesta kulmasta. Hetken leikittelin jopa ajatuksella siitä, että TotCM olisi käännöskirja. Sitten selvisi, että Ahmed on syntynyt tyyliin Detroitissa. Voihan hänellä silti olla kuuma linja kulttuurinsa (tahi sukunsa kulttuurin, mistäs minä tiedän) tarustoon, en minä sillä, mutta vähän petyin kyllä.

Sitten petyin ihan vähän kirjaankin. Kannen perusteella olin virittänyt odotusmittarini kohtaan "Riehakas seikkailu", mutta valitettavasti jäätiin ehkä kohtaan "Kova pyrkimys kohti riehakasta seikkailua". Moni asia kirjassa on kyllä kohdallaan, yhtenä näistä vanha ja ylipainoinen pappa päähenkilönä, ei voi kuin tykätä, mutta jotenkin juoni oli vähän tylsä ja töksähteleväinen ja henkilötkin jäivät kuvailun varaan. Tämä on se juttu, jota on vaikea selittää, mutta yritän kuitenkin: joskus lukijalle tulee sellainen olo, että henkilö A, hänhän on aivan selvästi sellainen ja sellainen. Sitten välillä, kuten tässä Ahmedin kirjassa, tulee sellainen olo, että henkilö B:n kerrotaan olevan tällainen ja tuollainen, ja kiva onkin, että kerrotaan, sillä minulle hän näyttäytyy luonteikkaana kuin paperinukke.

The Space Between

Ihanan omituisen The Replacementin jälkeen Brenna Yovanoffin kakkosteos, The Space Between, tuntuu ... höhöhö ... välitilalta.

Alku on tavallaan herkullinen. On Luciferin ja Lilithin tytär, ööö Daphne, jonka veli katoaa, ja on tuskainen, ah niin tuskainen, poika (jonka nimi alkaa T-kirjaimella, tästä olen varma) maasta. Poika päätyy auttamaan tyttöä ja siihen väliin mahtuu pussailua.

Mutta jotain kauhean keskinkertaista ja tylsää tässä oli. Sellaista, etten siitä missään vaiheessa päässyt yli. Lisäksi olen unohtanut lopun tyystin - ellei Kindleni muuta vakuuttaisi, epäilisin lukeneeni kirjasta vain n-50 sivua.

Yksi valopilkku sentään. Demonivauva Raymie oli kerrassaan hurmaava. Hurmaava. Pelkästään hänen vuokseen voisin lukea vaikka toisenkin kirjan tätä samaa.

Starfish

NO NIIN. Täällä Sivukirjastossa olemme (olen, mutta kuulostaa tavallaan paremmalta, jos annan ymmärtää, että tämän blogin takana on kokonainen leegio mahtavia ihmisiä, eikä vain kokoelma erilaisia persoonallisuudenpiirteitäni, joita yhdistää huono huumorintaju) kerrankin ajankohtaisia, sillä Finnconiin tulee vieraaksi Peter Watts, ja minä olen nyt lukenut Peter Wattsin kirjan.

(Valitettavasti kirjailijoiden näkeminen irl ei yleensä niin kiinnosta, mutta olenpahan kuitenkin ajankohtainen.)

Kansi: Tor

Starfish olikin oikein hyvä kirja, se sijoittui veden alle, ja minulla on sellainen juttu veden alle sijoittuvista kirjoista. Ja sarjassaan tämä oli kerrassaan passeli, jännittävä mutta kuitenkin ajattelevainen: lauma huonosti sopeutuvia ihmisiä oli modattu ja lähetetty meren pohjaan suorittamaan joitakin energialaitoksen huoltotöitä. Pinnan alla porukka muodostaa kuitenkin omat sosiaaliset sääntönsä ... ja alkaa muutenkin käyttäytyä hieman erikoisesti.

Loppu muistaakseni hieman lässähti, mutta oli tämä Starfish sen verran mieluisa kokemus, että luen kyllä lisääkin Wattsia, tosin ehkä sitten kun hän ei ole enää niin ajankohtainen.

Empty Space: A Haunting

Aion ryhdistäytyä nyt tämän kirjablogini kanssa ainakin seuraavan noin kolmen viikon ajan, kun eräät pääsykokeet ovat ohi, eikä valmistautumisaika toisiin ole vielä alkanut.

Ahem.

En ole oikein ymmärtänyt M. John Harrisonin kirjoja tähän asti, hienoja ovat koko muun universumin mielestä mutta minä en saa niistä mitään irti. Nyt sitten kuitenkin ilmestyi tämä Empty Space: A Haunting, joka minusta lupaavasti kuulosti scifikauhulta, joka sijoittuu ulkoavaruuteen.

Lopputulos on kuitenkin se, että kyseessä ei suinkaan ole scifikauhu, joka sijoittuu ulkoavaruuteen, vaan ihan niiden edellistenkin teosten käsittämättömien ja hivenen haukotuttavien kirjojen jatkumoon sijoittuva opus.

Nyt voitte tietenkin närkästyneesti sanoa, että Liina Sivukirjasto, siinäpä vasta moukka, ja siihenhän teillä on toki täysi oikeus, mutta sitten minä pelaan Odysseus-kortin, ja häviätte kuitenkin.

Niin.

Uniin piirretty polku

No NIIN, luulitte minun jo hylänneen 101 spefin helmeä -listan, mutta mitä vielä. Still going ... well, still going.

Helena Wariksen Uniin piirretty polku oli ihan kerrassaan mukiinmenevä fantasia, jota yritin jostain syystä sijoittaa maamme (ja naapurimaiden) kartalle siinä juurikaan onnistumatta, ehkä siksi, että takakansiteksti viittasi löperösti johonkin historialliseen.

Tykästyin erityisesti Wariksen yhteisökuvauksiin. Olin varmaan kuvitellut, että kaikki istuvat alasti luolissa, joten kylät ja niiden hyvin toimiva, enimmäkseen kohtuullisen hyväntahtoinen sosiaalinen verkosto oli jotenkin kivaa luettavaa.

Perusfantasiasta - siis sellaisesta, jonka parissa olen nuoruuteni viettänyt - tämän mukavasti erottaa myös se, että päähenkilöistä voi aika luontevasti kirjan kuluessa tulla vanhempia, eikä meno siitä silti olennaisesti muutu. Ehkä vähän kiihtyy.

Okei, olisi mulla varmaan huhtikuussa ollut tästä muutakin sanottavaa, mutta nyt ei enää ole. Olen vanha, huonomuistinen ja join skumppaakin äsken. Suosittelen kuitenkin.

The Panopticon

Vaikka Jenni Faganin The Panopticon kuuluu sarjaan kirjoja, joista en ollenkaan ymmärrä, miksi varasin ne kirjastosta, olen tosi iloinen, että varasin.

The Panopticon kertoo laitoskierteeseen joutuneesta Anaisista. On eräs poliisi, koomassa, ja näyttää siltä, että nuorisovankila odottaa. Sillä välin odottaa Panopticon, uusi nuorisolaitos. Mutta peli on selvä: jos Anais vielä kerran mokaa, ei hyvä heilu.

Panopticon viittaa filosofi Jeremy Benthamin suunnittelemaan vankilakonseptiin, mutta Anais ei kohtaa uudessa laitoksessaan pelkkää valvontaa. Meinasin tähän kirjoittaa, että "hän löytää ystäviä" tai jotain muuta tämän kirjan kontekstissa kornia - siitä ei oikeastaan ole kyse. Fagan kirjoittaa takakansiliepeen mukaan sitä, mitä näkee, ja tätä kirjaa lukiessa tuntuu kuin lukisi elämää. Hienovaraiset sosiaaliset suhteet eivät pelkisty edes niin hienoon käsitteeseen kuin ystävyys.

Anais on melkein koko ajan aineissa, mitä kukkahattutätiminäni toki aluksi paheksui. Mutta sen ei pidä antaa hämätä. Anais on päähenkilöistä parhaita, arvaamattomuuden voima elinympäristössään, mutta kuitenkin kokonainen ihminen. Harvinaisen voimakaskin.

The Panopticon oli hieno kirja, tosi hieno. Jotenkin tuntuu toiveikkaalta, että nuorille kirjoitetaan tällaista. Eikä tee aikuisillekaan lainkaan pahaa.

Nostalgiahetki: Kuningas Harmaa ja Hopeapuu

Ennen joulua aloitin Susan Cooperin viisiosaisen sarjan läpikäynnin suoraan osasta kaksi, ja nyt loogisesti hyppäsin osiin neljä ja viisi. Kirjat olivat ihan ykkösjuttuja nuorena, ja toimivat yhä kuin häkä.

Kuningas Harmaa kertoo Willin, Ikivanhoista viimeisen, seikkailuista Walesissa. Kultainen harppu pitäisi löytää. Hopeapuussa koko homma sitten kulminoituu kun Valo ja Pimeä ottavat yhteen.

Voi Wales, että haluaisinkin sinne. Cooperin kirjoissa miljöö herää hienosti henkiin; iso osa molemmista kirjoista sijoittuu juuri Walesiin. Cooper on minusta myös melkoisen pätevä kirjoittamaan hahmoja ja punomaan juonta ... tai en minä tiedä, osaan nämä jotakuinkin ulkoa. En taida olla pätevä arvioimaan.

Kirjakaksikossa käy kuitenkin ilmi mainiosti Cooperin Valon luonne: se on kylmä ja kova, ja jopa nuori Will tuntuu paikoin varsin heltymättömältä. Kuningas Harmaa olikin minusta näin jälkikäteen yllättävä sen suhteen, miten ytimekkään elegantisti Cooper laittaa Willin ja rauhallisen maatyöläisen keskustelemaan siitä, mikä todella on tärkeää kenellekin.

Niin, että vaikka nämä ovat kirjoina aivan tuttuja, jotain uuttakin niistä löysin, ja jotain luin eri tavalla.

Before I Go to Sleep

Jälkikäteen minulla ei ollut aavistustakaan, miksi olin tämän kirjan kirjastosta varannut.

Kai se sopi teemaan, S. J. Watsonin trilleri Before I Go to Sleep kertoo nimittäin lähimuistiongelmaisesta naisesta.

Joka aamu päähenkilö herää ja järkyttyy siitä, että on vanhentunut, mennyt naimisiin ja ollut pahassa auto-onnettomuudessa. Aviomies tuntuu vieraalta, ja tässä vaiheessa ohjaaja hätistää sisään trillerin ainekset.

En ole mikään ylin avioliittoaiheisten trillereiden ystävä. Niistä jää jotenkin tahmainen olo. Valitettavasti Watsonin esikoisteos ei ole tässä kategoriassa lainkaan poikkeus. Lisäksi kirja tuntuu jotenkin kierosti tuomitsevalta - tiedättehän, vähän samaan tapaan kuin Scream summasi teinikauhuleffat: seksiin sortuneille käy aina huonosti.

Niin.

Muistiongelmat sinänsä kiinnostavat, mutta tästä jäi sellainen olo, että ne oli surutta valjastettu tarinankerronnan välineeksi. Tietty suspension of disbelief on aivan välttämätöntä, jos loppuun asti mielii.

Toisaalta Before I Go to Sleep on lajityypillisesti varsin vetävä. Taisin hotkaista sen sairaslomalla päivässä.

Tähtivaellusta

Kiitos kaikille synttäriarvontaan osallistuneille!

Arvonta suoritettiin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan:

• Onnettarena toimi herra Sivukirjasto, nuoren neiti Sivukirjaston mentyä jo nukkumaan
• Voittajalippu nostettiin lapsen lelukattilasta, jossa kaikki osallistujat myös huolella ravistettiin
• Lisäksi oltiin rutkasti myöhässä.

Arvontakattila.

Onnellinen voittaja on Hippiäinen! Laita mailia osoitteeseen liina.sivukirjasto@gmail.com niin sorvataan tilaus kuntoon!

Jee! Ja nyt seuraavalle viisivuotiskaudelle hop.

Mistä ei voi puhua

No niin, vähänkö hyvä, että kirjoitin tämän heti kirjan luettuani, tässä on nyt ollut vähän kaikkea, enkä varmaan muistaisi aiheesta enää paljoakaan. 

Anna Kontulan kirjan nimi Mistä ei voi puhua on minulle kaksimerkityksinen: usko käsittelee asioita, joita ei voi ehkä lainkaan pukea sanoiksi; toisaalta tässä ajassa uskosta ei voi puhua.

Kuva: Into

Edustan tässä ehkä jonkinlaista trendin aallonharjaa (ilman omaa syytäni tai ansiotani): tulen kovin ateistisesta taustasta. (Tarina kertoo mummoni närkästyneen, kun serkkuni halusi papiksi.) Lapset, kun täti kävi Prometheus-leirin, oli vielä ihmisiä, jotka aktiivisesti kokivat jonkinlaista syrjintää siksi, että olivat ateisteja. Tai jos istuivat elämänkatsomustiedon tunnilla. Nythän kuvittelen (ehkä perusteettomasti) elämänkatsomustiedon olevan ainakin paikoin se trendikkäämpi vaihtoehto. Tuolloin, vuonna viiksi ja takatukka, olimme nuorina ateisteina olevinamme kovinkin suvaitsevaisia, mutta jälkikäteen ajatellen näinhän ei lainkaan ollut. Mitä suvaitsemista se sellainen on, että ääneen nauraa toisen vakaumukselle? Ei mitään.

Mistä ei voi puhua on minusta ihan älyttömän hyvä kirja: siinä Kontula käsittelee uskon merkitystä elämässä. Rauhalliseen sävyyn, voitteko kuvitella?

Kontula huomauttaa kirjassaan, että olemme ensimmäisiä sukupolvia vuosituhansiin, jolla ei ole luontevaa jumalasuhdetta. Kirkon suhde yhteiskuntaan on juuri nyt melko vaikea, varmaankin jonkinlaisessa murroksessa, ja vakaumuksellisten ateistien määrä kasvaa. Eikä siinä sinänsä mitään; itse ehkä toivoisin, että tilaa ja ääntä voisi löytyä kaikille, ei vain konservatiiviuskovaisille (laskussa) tai jyrkimmille ateisteille (nousussa). Välissä on niin paljon muutakin, enkä minä ymmärrä, miksi usko sinänsä olisi jotenkin väheksyttävämpää kuin puhdas rationaalinen maailmankuva (tai sellaiseksi kuviteltu, eihän tässä kai kaikkea vielä tiedetä.)

Pidän hirveästi Kontulan esittämästä* ajatuksesta, jonka mukaan usko on todella jotain, mistä ei voi puhua. Siksipä sen pukeminen sanoiksi on väistämättä aina hapuilua, pikemminkin maamerkkejä kuin mitään kirjaimellisesti totta. Pidän myös Kontulan näkemyksestä synnin ja etiikan suhteesta, siitä, miten "usko sinällään ei kuitenkaan lisää tai vähennä velvollisuuttamme elää ihmisiksi."

Jos usko ilmiönä tai omakohtaisena kokemuksena kiinnostaa, Kontulan kirjasta voi saada paljon irti - siitäkin huolimatta, että se on lyhyt ja niin helppolukuinen, että se tuosta noin vain tuntuu soljuvan ihmisen läpi. Jos sattuu kuitenkin olemaan kuin minä 15-vuotiaana, kannattaa ehkä jättää väliin. Mistä ei voi puhua sopii luullakseni huonosti kovin mustavalkoiseen ajattelumaailmaan.

* Ei omanaan esittämästä, kirja nojaa vahvasti teologiseen keskusteluun ja tutkimukseen.

Viisi vuotta, kymmenen parasta ja yksi Tähtivaeltaja

Sivukirjaston viisivuotissynttäri oli ja meni pari päivää sitten. Viisi vuotta. Järjetöntä. Tuntuu ainakin kahdeltatoista. Ja samalla myös siltä, että haluaisin liikuttua.

Viime vuonna lupasin hobittihenkisesti jotain kivaa viisivuotissynttäreille, mutta ei mennä siihen vielä. Kävin nimittäin niin, että sain Liisalta haasteen: mitkä ovat blogiajan 10 parasta kirjaa? Hahaa, joudutte lukemaan läpi koko retrospektiivini! Nyt se sormi pois sieltä hiiren vieritysnappulalta!

Tässä siis Sivukirjastokauden kymmenen parasta, jossain järjestyksenkaltaisessa:

1. James Joyce: Odysseus - kai tämän voisi ottaa mukaan vaikka autiolle saarelle. Yhä tuntuu siltä, että tästä saisi irti vaikka mitä.
2. Kevin Kelly: What Technology Wants. Taisi muuten olla Jörn Donner, joka juuri sanoi radiossa, että ihmisen tehtävä on ollut luoda teknologia. En lähde lausetta sen tarkemmin porkkaamaan, sillä monia varmaan nypiskelee fatalistinen asenne. Silti etenkin kaikkien meidän teknologiasta innostuneiden voisi olla hyvä pohdiskella asiaa satunnaisesti hieman tarkemminkin.
3. Joan Slonczewski: A Door into Ocean. Valtameriä ja suuria ajatuksia.
4. Patrick Ness: A Monster Calls. Nessin kirja on surullinen ja nuorille suunnattu, mutta silti yksi hienoimmista teksteistä ihmisyydestä ja tunteiden moninaisuudesta, joita olen lukenut. Terveellistä luettavaa myös aikuisille. Etenkin aikuisille. Kaikille.
5. Nick Harkaway: The Gone-Away World - Harkaway tuli ja yllätti aikanaan ihan takavasemmalta. Ihastuin niin, että jalat menivät alta (kirjaan, en kirjailijaan.)
6. Cory Doctorow: Little Brother. Pikkuveljeä tarvitaan kipeästi valvomaan isoveljen edesottamuksia. 
7. Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa. Ajoittain on tervettä pohdiskella omia valintojaan. A. Silfverberg näyttää tietä, tai ainakin kovin kivikkoista kinttupolkua.
8. Karen Lord: Redemption in Indigo. Oodi äänikirjalle - epäilen yhä, että tämä saattoi toimia äänikirjana jopa alkuperäisteosta paremmin.
9. Graham Joyce: How to Make Friends with Demons. Jaksan aina hämmästyä sitä, että Joyce jatkaa kirjallista uraansa yhä. Jos minä olisin kirjoittanut How to Make Friends with Demonsin, kuolisin (itse)tyytyväisenä. 
10. Hilary Mantel: Wolf Hall. Tämä voisi olla listalla korkeammallakin, mutta ei nyt ole, koska en jaksa jumpata näitä järjestyksiä.

Ja sitten juhlahommiin. Synttäreiden kunniaksi järjestän myös pienimuotoisen arvonnan:

Kaikki kommenttiboksiin jonkinlaisen tunnistettavan puumerkin ja kirjoitusnäytteen jättäneet osallistuvat Tähtivaeltajan vuosikerran arvontaan. Pysytte sitten kärryillä genren puuhasteluista. 

Edit. Näissä on kai tapana asettaa jokin viimeinen osallistumispäivä. Sovitaan, että arvonta suoritetaan 5.5., jos yhtään osallistujaa ilmaantuu.

Jos voittajalla Tähtivaeltaja kolisee jo luukusta, Sivukirjasto tarjoaa seuraavan vuoden. Sivukirjaston riippumatto haluaa lisäksi esittää seuraavan tiedoitteen: Tähtivaeltaja on omakustanteinen palkinto, ei sponsoroitu, ja valikoitui sen vuoksi, että pidän siitä itse.

The Folly of the World

Jesse Bullingtonin The Folly of the World oli hieman kaksijakoista luettavaa.

Se kertoo 1400-luvun Hollannista, tulvan aikaan. Täten se on kovin mutainen, enkä minä erityisemmin pidä mudasta. Melkein tuli kylmä jo lukiessa. Lisäksi se alkaa jotenkin kauhean kylmästi, siis ihmiset ovat kauhean kylmiä, meinasi tulla paha mieli.

Toisaalta se kuitenkin on melko riemastuttava seikkailu, jossa kolme sattumalta yhteen päätynyttä pikkurikollista yrittää saada haltuunsa aatelistittelin. Ja fantastisia elementtejä, niitäkin siinä on, vaikken tiedä, miten tarpeellisia ne lopulta olivat. Ehkä olivat. Ehkä juonta ei olisi muuten saatu toimimaan.

Ajoittain teksti tuntui raskaalta, välillä sitä suorastaan ahmi. Bullington onnistuu myös jotenkin elävästi kuvaamaan elämää 1400-luvun Hollannissa - no, enhän minä siitä mitään tiedä. Mutta tämä vaikutti uskottavalta, siinä määrin, että voin luottavaisesti yliviivata 1400-luvun Hollannin yli listalta neliulotteisessa avaruudessa sijaitsevia koordinaatteja, joissa haluaisin asua.

Toden sanoakseni en muista tästä enää paljonkaan. Paitsi, että parempi oli kuin ensivaikutelma antoi ymmärtää. Take it or leave it.

Alif the Unseen

G. Willow Wilsonin Alif the Unseen kertoo nimettömäksi jäävässä kaupungissa asuvasta hakkerista, joka joutuu paikallishallinnon mieliharmien loppusijoituskohteeksi ja päätyy pakomatkalle.

Koskapa kirjoittaja on ymmärtääkseni Egyptissä asuva jenkki, odotin ehkä jotain alkuperäisen Prince of Persia -pelin kirjallista vastinetta. Tiedättehän: good fun.

Ja vähän sellainen se olikin! Muttei ollenkaan niin yksikoikoinen kuin alkuperäinen PoP. Enemmän ikään kuin sekoitus Tuhannen ja yhden yön tarinoita, hakkerointia ja kelpo seikkailua. Hauskakin se oli, ja yllättävän pohdiskeleva:

"And that," said the nurse, "is why crustaceans and salamanders are no longer on speaking terms."
Princess Farukhuaz frowned.
"You mean that is why one should never let antiquated custom stand in the way of progress, or why one should never send a third party to relay information better communicated in person," she said.
"Oh, well, yes, that, too," said the nurse.
"Dear nurse, much as I love you, you are terribly muddled when it comes to the morals of stories."
"Dear child, some stories have no morals. Sometimes darkness and madness are simply that."
"How terrible," said Farukhuaz.
"Do you think so? I find it reassuring. It saves me from having to divine meaning in every sorrow that comes my way."
- Alif the Unseen, s. 133

Jäin kuitenkin miettimään, miten helpoksi tai vaikeaksi Wilson on kokenut toisen kulttuurin taruston käyttämistä romaanissaan - tai oikeastaan kokonaan toisen kulttuurin käyttämistä. En tiedä, miksi tämä juuri nyt tuntuu ongelmalta; ehkä siksi, että olisi hauskaa joskus lukea vaikkapa Lähi-idästä tulevaa scifiä. Että millaista se sitten olisi. Sillä vaikka Wilson kuvaa kiehtovasti Alifin kaupunkia (etenkin moskeijakohtaus oli hykerryttävä, aijai, ja sen keskeiseksi hahmoksi nouseva Sheikh Bilal on paras, paras, haluan tavata hänet oikeasti), kirja on perusluonteeltaan melkoisen jenkki.

Vaan ehkäpä kirjoittaja tietää sen itsekin. Yksi hahmoista on nimettömäksi jäävä amerikkalaisnainen, "the convert". Käännynnäisen suulla Wilson tarkastelee ulkopuolisen osaa kaupungissa; sitä, miten vaikea on päästä luontevaksi osaksi kaupunkia ja kulttuuria, joita rakastaa.

 Välillä kirjojen suosittelu on minusta pelottavaa, mutta Alifia voin suositella kevein sydämin.

Alien: Engineers

Jossain Internetsisin syövereissä majailee PDF-tiedosto, joka sisältää alkuperäiskäsikirjoituksen Prometheus-leffalle.

John Spaithsin hengentuote kulkee nimellä Alien: Engineers.

Minä satuin pitämään Prometheus-leffasta, en nyt ehkä aivan yhtä paljon kuin eeppisestä ikisuosikistani Aliensista, mutta kuitenkin. Olen sillä tavalla helppo ja kritiikitön leffaihminen. Jos leffassa on alien, se on Hyvä Elokuva (TM).

Olkoonkin, että Prometheuksessa oli vähän kummallisia alieneita, ja se pääosanesittäjäkin kuvitteli ilmeisesti, että roolin tarkoituksena oli esittää taikinaa, mutta pidin silti.

Nyt kuitenkin tämän Alien: Engineersin luettuani (olipas muuten hassua ja jännää lukea käsikirjoitusta) olen sitä mieltä, että pilalla, pilalla on koko Prometheus-leffa. Tämähän oli paljon parempi! Tässä oli järkeä! Ja android oli pahaenteisempi (myönnän tähän väliin, etten aivan muista hänen pahaenteisyytensä astetta itse elokuvassa, mutta minulla on mielikuva, jonka mukaan kyseessä oli hieman pannukakuksi jäävä pahaenteisyys.) Ja alienit olivat jotenkin ... enemmän alieneita, mikä ehdottomaksi plussaksi laskettakoon.

Ja nyt itken täällä katkeria kyyneleitä ja lyön rintaani siksi, että tätä versiota tuskin koskaan valkokankaalla näemme. KIROTTU HOLLYWOOD! WE HATES YOU FOREVER!

Niisk.

Song of Time

Kuuntelin Ian R. MacLeodin Song of Timen äänikirjana ja pidin siitä ihan kauheasti.

En ole kansikuvan suurin fani.

Jälkikäteen mietin kuitenkin, olisinko pitänyt siitä aivan niin paljon, ellei äänikirjan lukija olisi ollut nero naiseksi ja loistava käyttämään ääntään? Ehkä en. No, lukija kuitenkin oli huikea.

Kirja sijoittuu (lähi)tulevaisuuteen: vanha nainen, Roushana, löytää rannalta nuoren miehen ja pelastaa tämän. Hän sukeltaa samalla omiin muistoihinsa, lapsuuteensa, nuoruuteensa ja avioliittoonsa ja kertoo nämä nuorelle, tuntemattomalle miehelle.

MacLeodin tulevaisuusvisio on kiehtova: välillä tulee sellainen olo, että tuossa tulevaisuudessa minä haluaisin asua, välillä taas sellainen, että tuonne nyt en ainakaan haluaisi. Eikä tulevaisuuden visiointi toisaalta ole kirjassa pääroolissa: kun kaikki käydään läpi päähenkilön muistojen kautta, tulevaisuusvisiotakin katsotaan oudosti kuin mennyttä.

Kirjan loppupuolella tunnelma tiivistyy ... mutta juonenkäänteet tuntuvat silti jotenkin hieman banaaleilta. Eivät ihan kaiken sen tiivistymisen arvoiselta. Alkupuoli kirjasta olikin jotenkin kiehtovampi.

Heti tämän kuunneltuani olin sitä mieltä, että neljän tähden lukukokemus, mutta nyt en ole enää aivan varma, mitä tästä jäi käteen. Että ehkä kuitenkin kolmen tähden. Ja lukijasta lisätähti, tai mahdollisesti galaksi.

The Last Page

Anthony Huson The Last Page oli varman tiedon hataran muistikuvan mukaan jonain vuonna Locuksen suosituslistalla kohdassa esikoisteokset.

TAISI OLLA HILJAINEN VUOSI.

The Last Page on fantasiaopus, jossa tyypistä tulee kuningas vastoin tahtoaan ja toisesta tyypistä tulee kuninkaan rakastajatar, mutta se toinen tyyppi haluaa oikeasti tipan kuninkaan verta saadakseen auki jonkin ikivanhan taikakirjan, jota on metsästetty kissojen ja koirien kanssa monta vuotta, mutta vain tämä toinen tyyppi on ollut tarpeeksi fiksu sen löytääkseen, mikä kuulostaa tosi todennäköiseltä, koska fiksuus vallan tihkuu hänestä, ja tämä oli nyt sarkasmia. Sitten on sisällissotaa, ilmalaivoja, jänniä kirjasintyyppejä ja sen sellaista.

Lisäksi tarjolla on: aivan käsittämättömästi pomppivia näkökulmia, kummallista kursivointia, päähenkilöinä kaksi tyyppiä, jotka eivät kiinnosta tippaakaan, yksityiskohtaista maagisen prosessin kuvailua ja sekava ja tylsä juoni.

En varsinaisesti suosittele.

Engine Summer

John Crowleyn Engine Summer on paitsi mainio kirja, myös esimerkki siitä, että menetän kaiken malttini kirjaston uutuusluettelon edessä. Kas! Kirja! Minä Liina! Liina varata kirja! Liina paukuttaa rintaa kuin Tarzan!

Crowley on käsittääkseni genressään arvostettu kirjailija, ja tämä varhaisehkon kauden Engine Summer on päätynyt vallan SF Masterworks -sarjaan, kai se jotain kertoo. Kirja on postapokalyptinen (ja koska se on julkaistu alunperin samana vuonna kuin minä, oli hauska nähdä, miltä postapokalyptisyys olisi tuossa hetkessä näyttänyt.) Kirja kertoo nuoren miehen tarinan - melko kirjaimellisesti, nuorukainen kertoo tarinaansa jollekulle kuulijalle.

Kirjaa oli mielenkiintoista lukea. Välillä hankalaakin: Crowley on vienyt henkilöidensä kielen ja kulttuurin kuvitteelliseen suuntaan ja lukija jää miettimään, mikä kirjassa on tuttua mutta ikään kuin rikkinäisen puhelimen läpi kuvailtuna ja mikä puolestaan puhdasta scifiä. (Esimerkiksi kirjan nimi viittaa tietenkin intiaanikesään, mikä kirjan alkupuoliskolla selväksi tullee.)

Loppuratkaisu oli minusta oikeastaan ahdistavan puolella. Kirja on joka tapauksessa hyvä ja mieleenpainuva, eikä loppukaan ole vailla tiettyä toivoa ja vapautta.

Hiljaiset - Introverttien manifesti

Innostuin lukemaan Susan Cainin Hiljaiset luettuani siitä Liisan fiiliksiä.

Kansi: Avain / Satu Kontinen

Cain puolustaa introverttejä kunnioitettavalla tunteen palolla ja korjaa monia yleisiä ennakkokäsityksiä introversiosta. En osaa sanoa kirjasta mitään kovin objektiivista; se oli helppolukuinen ja jotenkin ... jenkki.

Mutta minulle Hiljaiset oli ihan käänteentekevä. Tuntui siltä, kuin olisin yhtäkkiä nähnyt elämäni täysin uudesta kulmasta: kaikki keikahti päälaelleen ja moni asia sai ikään kuin selityksen. Se tuntui kauhean helpottavalta. Olen aika puhelias enkä useinkaan ujo, joten päällisin puolin vaikutan luullakseni ekstrovertimmalta kuin ikinä koen olevani; tästä huolimatta koen esimerkiksi monet sosiaaliset tilanteen jossain määrin ahdistaviksi, ja mitä pakkotahtisempia ne ovat, sitä pahempia ne ovat. Yhtäkkiä ymmärsin (muun muassa), että jos sosisaalisissa tilanteissa väsyy tai joskus jopa ahdistuu, on ok ottaa itselleen palautumisaikaa ja -tilaa. Silloin homma menee helpommin.

Kävi myös ilmi, etten suinkaan ole ainoa, joka kekkereillä hiipii välillä vessaan ihan vaan vetämään henkeä.

Pikkuhiljaa maailma on asettunut uomiinsa, eikä kirjan ajattelu tietenkään enää tunnu samalla tavalla mullistavalta, mutta edelleen tuntuu siltä kuin olisin saanut yhden työkalun lisää.

The Method

Aamuterveisiä vaan täältä Sivukirjastosta. Odottelen tässä lapsemme nannya saapuvaksi, ja astianpesukonekin on tyhjätty (eikö ole kiusallista, miten kotiaskareet häiritsevät lukemishommia) joten nyt voisi olla hyvä hetki pohtia, muistanko vielä jotain Juli Zehin kirjasta The Method.

No, enpä kauheasti. The Method tuntui jotenkin jännästi ajatusharjoitukselta pikemminkin kuin romaanilta. Siinä nuori tiedenainen asuu kokeellisessa yhteiskuntajärjestelmässä (nimeltään, toki, The Method), jossa ihmisen velvollisuus on pitää itsestään huolta kaikin mahdollisin tavoin. Tämä oli itse asiassa se kirja, johon viittasin tuolla Intrusionin yhteydessä; Intrusion on kuitenkin paljon selkeämmin romsku.

TM:n nuoren naispäähenkilön elämä suistuu raiteiltaan kun hänen veljensä tuomitaan murhasta, jota veli ei varmasti, ei mitenkään, ole voinut suorittaa. Sitten mennäänkin melko paranoidiin yhteiskuntakuvaukseen. Zeh käy pääosin tarinansa tapahtumat läpi päähenkilönsä ja The Methodin edustajan välisenä dialogina. Välillä jopa mietin, jotta homma sopisi teatterin lavalle hienosti.

Näin jälkikäteen on vaikea sanoa, toiko tämä sellaiseen vainoharhaiseen yhteiskuntakuvaan mitään uutta, mutta sitä toki sopii pohtia (ja viime aikoina on paljon pohdittukin), mitkä ovat yksilön velvollisuudet oman terveytensä suhteen: pitääkö yksittäisen ihmisen pysytellä mahdollisimman terveenä vähentääkseen yhteiskunnan terveydenhuoltotaakkaa? Haluaako jokainen ihminen olla optimaalisen terve? Onko pikkuvaivojen valittelu lääkärille oikeasti vain lievä narsismin muoto?

(Kas, muistin sentään jotain.)

Bring Up the Bodies

Hilary Mantel on minusta niin hyvä kirjailija, että haluaisin oikeastaan puhua asiasta kaikkien kanssa. Lähettelen tekstareita ympäri maata ihastellakseni Mantelin tekstiä.* En halua tietää muusta maailmasta mitään lukiessani Mantelin tekstiä.

Ajatus siitä, että lukisi lisää Mantelia on kauhean pelottava. Entä, jos pettyisin?

Bring Up the Bodies ei todellakaan ollut mikään pettymys. Se kertoo siitä näennäisesti jännästä ajanjaksosta, jolloin kuningas pettyy ja kyllästyy vaimoonsa, Anne Boleyniin. Eihän se tietenkään oikeasti ollut jännää, se oli surullista ja väistämätöntä ja kauheaa. Kirjassa tilaa saakin Cromwellin pimeämpi puoli; se, joka pelkää ja joka saa hänet janoamaan kostoa rakkaittensa kärsimysten tähden.

Voihan, kuulkaa. Ei tunnu siltä, että olisin edes arvollinen tästä mitään sanomaan. Hypistelin jokaista lausetta. Itkin ja nauroin. Ihastelin Mantelin taitoa tehdä kauheista asioista kauheita tekemättä niistä kuitenkaan verisiä ja inhottavia.

Lopuksi tekstinpätkä siitä, millainen olisi voinut olla naisen asema ja voima Cromwellin Englannissa, yhteiskuntaluokasta riippuen:

For what can a woman like Jane Rochford do when circumstances are against her? A widow well-provided can cut a figure in the world. A merchant's wife can with diligence and prudence take business matters into her hands, and squirrel away a store of gold. A labouring woman ill-used by a husband can enlist robust friends, who will stand outside her house all night and bang pans, till the unshaven churl tips out in his shirt to chase them off, and they pull up his shirt and mock his member. But a young married gentlewoman has no way to help herself. She has no more power than a donkey; all she can hope for is a master who spares the whip.

* Hyvä on, oikeasti tekstasin vain Booksylle, en keksinyt muita ymmärtäjiä.

Taistelutahtoa, herra Banks!

Iain (M.) Banks, Kulttuurin isä, on hyvin huonossa kunnossa.

Surullinen uutinen; vaikkei Banks ole yksi niitä kirjailijoita, joihin olisin itse rakastunut, on hän kyllä varmasti yksi kiinnostavimmista scifikirjailijoita, jotka planeetalla patsastelevat.

Pidetään peukkuja tehokkaiden syöpähoitojen puolesta.

Seraphina

Rachel Hartmanin Seraphina oli virkistävä.

Teos sijoittuu maailmaan, jossa lohikäärmeet ja ihmiset ovat sotineet vuosia. Sitten on tehty hutera rauha, ja ihmishahmon omaksuneita lohikäärmeitä on kaupunki väärällään. Etenkin ihmiset kyllä katsovat liskonsukuisia melko karsaasti, eivätkä ketään niin karsaasti kuin puoliverisiä. Tässä vaiheessa näyttämölle kävelee Seraphina, hovin musiikkimestarin apulainen, joka on saanut isältään ehdottoman käskyn pysyä poissa julkisuuden valokeilasta ja kuolleelta äidiltään ... jotain muuta. Sitten hovissa alkaa tapahtua vaikka mitä kummallista: näyttää siltä, että joku haluaa tehdä rauhasta selvää, ja Seraphina tahtomattaan sotkeutuu tapahtumiin.

Hartman onnistuu ihan mainiosti: vaikka yleensä kannatan avointa viestintää, Seraphinan tapauksessa oli selvää, miksei hän halua perintötekijöistään juuri huudella. Sankarittarena Seraphina on aika aito ja rakastettava. Kirjan romanssikin on elämänmakuinen, ei ollenkaan siirappinen tai urpo. Hauskaakin Seraphinan seurassa taisi ajoittain olla.

Kansi oli kyllä ihan superkökkö.

In the Mouth of the Whale

Seuraa subjektiivinen lukukokemus, jota toivottavasti kukaan ei erehdy luulemaan objektiiviseksi kirja-arvioksi.

In the Mouth of the Whale oli kolmas tai neljäs hampaat irvessä Paul McAuleylta lukemani teos. Jossain kirjan loppupuolella tajusin sen olevan myös epämääräisesti yhteydessä johonkin niistä aiemmista. Ehkä moneen johonkin, en muista enkä halua muistella.

En osaa tarkemmin eritellä, miksi aivoni kieltäytyvät tarttumasta McAuleyn tekstiin. Satunnaisesti kun sain aivoni harjoittamaan luetunymmärtämistä kirjan sivuja mekaanisesti käännellessäni, epäilin syyksi, että

1. En jaksa lukea avaruusalusten sisä- ja ulkotilojen geometriasta ja kappaleiden liikkeestä niissä
2. En onnistu pätkääkään kiinnostumaan yhdestäkään kirjan hahmosta.

Voi olla, että siinä välissä oli jotain muutakin, kuten juoni, josta meinasin antaa jonkinlaisen juoniselostuksen teille, rakkaat ystävät ja kylänhenkilöt, mutta olen sen jo unohtanut. Siihen liittyi kuitenkin kappaleiden liikettä avaruudessa ja virtuaalisissa tiloissa ja orjuutta ja sen sellaista.

En tiedä, kelle suosittelisin tätä. Ehkä heille, joiden aivot eivät hyljeksi McAuleyn tekstiä. En tosin tiedä, miten sen selvittää muuten kuin kokeilemalla. McAuley näyttää hirveän sympaattiselta, erehdyin näkemään hänen kuvansa Internetissä, joten nyt minun on tietenkin sanottava, ettei kokeilemalla mitään menetä (paitsi tunteja elämästään), ettei sympaattiselle herra McAuleylle tule paha mieli.

Kannesta on sanottava, että lapseni piti siitä kauheasti, hän tökki aurinkoa ja sanoi "auinno". Hyvällä tiellä olet, kulta pieni, kun tunnistat auringon avaruudessakin kuvattuna!

Mr. Penumbra's 24-Hour Bookstore

Olin jotenkin etukäteisnärkästynyt tälle Robin Sloanin Mr. Penumbra's 24-Hour Bookstore -kirjalle siitä, että se on kuitenkin kaavamainen ja typäre ja tuhlaa aikaani.

(Ai miksi luin? Siksi luin, että olin lainannut sen kirjaston uutuusluettelosta sillä perusteella, että se oli kirjaston uutuusluettelossa, ja kun se oli kotona, oli sille annettava mahdollisuus. Mikään ei ole kauheampaa kuin palauttaa hylkäyskokemusta itkevä kirja kirjastoon.)

No olihan se vähän, siis kaavamainen. Nuori jantteri päätyy duuniin kummalliseen kirjakauppaan, jota pitää vanha ja sympaattinen herra Dumbledore, tarkoitan, Penumbra. Kirjakaupassa käy kummallista sakkia ja söpö tyttö, joka on töissä Googlella, ja mitä voi ihminen enää kaivata jos kirjassa on sekä modernia tekniikkaa että pölyisiä opuksia? Joo, salaseuroja.

Mutta koska odotin ihan höperöä kirjaa, yllätyin positiivisesti. Opus oli kuitenkin ihan raikas ja ennen kaikkea aika hauska. Tai siis minuun puri kirjan huumori, otin lukunäytteenkin, jota en jaa kanssanne, koska en enää ollenkaan ymmärrä, miksi valitsin juuri sen kohdan.

Sloanin erityisalue on muuten nuoren rakkauden kuvaus, jossa hän sekä onnistuu että epäonnistuu. Päähenkilön ja päätypykän suhde tuntuu niin platoniselta, että välillä aivan unohtaa, ettei kyseessä ole pari 11-vuotiaita velhon alkuja, mitä pidän lievänä hutina. Toisaalta Sloan kuvaa suhdetta sikäli kivasti, ettei se suuresta (platonisesta) alkuhuumastaan huolimatta ole urpo ja elämää suurempi rakkaustarina, niitä onkin minusta tarpeeksi nähty.

Intrusion

Riipii. Olen taas jäljessä. Vaikka piti olla edellä. Ja samahan se muuten olisi, mutta Ken MacLeodin Intrusion oli kirja, josta oli kovasti sanottavaa silloin heti kun sen olin lukenut. Eli ei aivan eilen.

Intrusion kertoo (ylläri, ajattelette te, että Liina innostuu tällaisesta) valinnanvapauksista ja niiden kapenemisesta. Hope on raskaana ja yhteiskunta toivoo kovasti ja kovin painokkaasti, että hän viitsisi syödä pillerin, joka poistaa sikiöstä geenivirheitä ja taipumuksen saada flunssaa ja sen sellaista. (Hetkinen, ajattelette te, ei flunssaa? Antakaa tänne se lääke.) Hope ei kuitenkaan halua lääkettä ottaa, koska hän ei halua sitä ottaa, eikä ainakaan siksi, että hänen oletetaan se ottavan koska kaikki muutkin ottavat, paitsi he, jotka kieltäytyvät uskonnollisista syistä.

Hope ei vaan halua.

Hopen pitää lisäksi kaikkien naisten tavoin käyttää monitorointisormusta, joka kirjaa järjestelmään, mikäli Hope nauttii alkoholia, hengaa tupakansavussa tai tekee jotain muuta (raskaanaolevalle) kiellettyä.

MacLeodilla on selkeästi kauheasti sanottavaa. Osasta en ehkä ihan saanut selvää, osa osui ja upposi. Monitorointisormukset osuivat ja upposivat - tunsin raskaana ollessani olevani itsekin melkoinen inkubaattori, sellainen, jonka hyvinvointi on aina alisteinen sikiön hyvinvoinnille. Asia, jonka tavallaan ymmärrän, mutta joku roti. Ihminen se on äitikin.

Se kohta, jossa MacLeod kirjoittaa naisten yleisten valintojen kapenemisesta kotiäitiyden ja kotoa töitä tekevän kotiäitiyden välille pelotti ihan hirveästi. Miten lähellä lopultakin ovat ne ajat, jolloin naisen paikan itsestäänselvästi katsottiin olevan kotona - niin, vähän kävi mielessä sekin, millaisen viestin naisista kollektiivisesti antavat kotonaolonsa puolesta kynsin hampain tappelevat kotiäidit? Anteeksi, kotonaolonsa puolesta kynsin hampain tappelevat kotiäidit - en halua ajaa teitä pois kotoa, älkää suuttuko. Myönnän kuitenkin pelkääväni valinnanmahdollisuuksien kapenemista. Voi kunpa tyttäreni mahdollisuudet - suuntaan tai toiseen - eivät olisi ainakaan omiani vähäisemmät!

Ja sitten oli se pilleri, joka parantaa sikiön. Omassa luennassani tämä vertaantui helposti rokotuksiin, ja siinäpä aihe, joka todella kuumentaa tunteita. En ole missään nimessä minkäänlaisen rokotusvapaamatkailun kannattaja, enkä tällaisen vertailukohdan kautta aivan ymmärtänyt sitä, että Hope ei vaan halua. Kaikki eivät vaan halua niitä rokotuksiakaan, ja silti minusta sellainen olisi syytä ottaa kaikkien, jotka suinkin voivat. Mutta Hopen vastustama lääke ei kuitenkaan ole aivan sama asia kuin rokotus, eikä flunssa todellakaan ole sama asia kuin polio, ja MacLeodin pointista ainakin osa taisi liittyäkin siihen, voiko yksilö tehdä itseään koskevia päätöksiä esittämättä niiden tueksi esimerkiksi uskonnollista vakaumusta. Ollaan kai molemmat MacLeodin kanssa sitä mieltä, että kyllä pitäisi voida. Paitsi siinä rokoteasiassa, siitä en tiedä, mitä mieltä MacLeod on.

Luen juuri toista kirjaa, jossa on samankaltainen teema; asia tiivistettiin siinä niin mainiosti, etten malta olla lainaamatta ajatusta (uudelleen huonosti muotoilemanani) tähän. MacLeodin teemana tuntuu olevan (ainakin osin) se, onko yksilön velvollisuus yhteiskuntaa kohtaan pysyä niin terveenä kuin mahdollista; hän myös kysyy, kuinka kontrolloiduksi yhteiskunta on tähän periaatteeseen nojaten syytä tehdä.

Kirjassa oli myös minusta hieman tylsä ja tarkoitukseton scifihenkinen juonikuvio, jonka ansiosta loppu oli kuitenkin eri vinkeä.

Intrusion oli mainio; suosittelisin kyllä lähes kaikille, etenkin kaikille naisille ja miehille. Ja heille, jotka eivät ole kumpaakaan.

The Killing Moon

N. K. Jemisiniin on pitänyt tutustumani jo pidempään; hän on rymistellyt eeppisen fantasian kentälle ovenkarmit kaulassa, ja sehän on ihan hyvä juttu.

Tämä The Killing Moon sijoittuu sellaiseen egyptihenkiseen miljööseen, oikein on hyvä miljöö, siitä täydet pisteet. Juoni puolestaan ei aivan vakuuttanut, siinä oli noituutta harjoittavia pappeja ja vakoilua ja sekopää hallitsija ja sodan uhkaa, että periaatteessa kaikkea löytyi, mutta jotenkin jäi vähän tavanomainen olo kuitenkin.

Sujuva kirja kuitenkin, ei ollenkaan huono. Ja sanoinko jo, että hyvä miljöö?

Asiasta toiseen; on maaliskuu, joka on varmaan sinänsä ihan kelvollinen kuu viime vuoden parhaat -listalle - ei ehkä ihan yhtä hyvä kuin helmikuu olisi ollut, eikä siinä ole sellaista joulukuista rentoutta saamattomuutta, mutta toimiva silti. Mutten millään jaksaisi. Kiinnostaako sellainen edes ketään? (Piilotin kysymyksen ihan tarkoituksella tänne asiaan liittymättömän postauksen loppupuolelle voidakseni käyttää innottomien vastausten tulvan puutetta syynä olla listaamatta mitään.)

A Book of Tongues

Gemma Filesin A Book of Tongues löytyy joltain Locuksen vuoden parhaat listalta. Liinan vuoden parhaat -listalle se ei muuten ensi vuonna pääse.

ABoT on fantasiahenkinen länkkäri, synkkä kuin mikä ja väkivaltainenkin vielä. Kaksi rikollista terrorisoi Kaliforniaa jenginsä kanssa: Ash Rook on entinen pappi ja Chess Pargeter pyssysankari. Rook on myös jonkin sortin velho, ja posse onkin melkoisen pitelemätön - joukkoon lähetetty Pinkertonin agentti toivoo pitkään pääsevänsä mahdollisimman kauas koko sakista. Sitten kummallinen voima kiinnostuu etenkin Chessistä.

Lueskelin juuri Strange Horizonsin arviota kirjasta. Se on kirjalle sekä armollisempi että oikeudenmukaisempi, joten sallikaa minun raadella vain oma kuuntelukokemukseni. Ei ollut minun kirjani tämä, johtuiko se sitten lukijasta (josta en todellakaan välittänyt) vai välinpitämättömästä väkivallasta, en osaa sanoa. Kirjassa on myös kohtuullisen suoraviivaista (homo)seksiä, jonka varmaan osa ihmiskunnasta kokee karkottavaksi elementiksi; itseäni seksikohtauksissa häiritsi lähinnä niiden kylmyys, ei sukupuolijakauma. Kirjan henkilöt olivat senhetkiseen mielentilaani nähden niin kovia ja julmia, etten heihin mitenkään osannut kiintyä, enkä missään vaiheessa huomannut piittaavani heidän kohtaloistaan jotenkin erityisesti.

ABoT kärsi ehkä liiaksi formaatista: äänikirja oli väärä valinta. Kun kuulemastaan ei pääse samalla tavoin eroon kuin lukemastaan tulee jotenkin sivuutettua suuri osa siitä, mitä kirjassa tapahtuu. Siksipä en osaa oikein sanoa mitään siitä, onko kirja hyvä vai ei; sen tiedän, että kuuntelukokemus oli huono.

Älkää kysykö, miksi kuuntelin tämän loppuun. Olen ääliömäisyyteen saakka itsepäinen.

Days of Blood and Starlight

Viime vuonna äänikirjana kuuntelemani Daughter of Smoke and Bonen jatko-osa, Days of Blood and Starlight, tuli kirjastoon, ja minä tietenkin sen heti varaamaan, sillä pitäähän minun saada tietää kuinka Karoun ja Akivan romanssille käy.

Veikkauksia?

Vedonlyöntiä välirikon kokeneiden rakastavaisten kohtalosta on vielä tovi aikaa harjoittaa, sillä tämähän oli vasta trilogian kakkososa. Karou tuntee suurta syyllisyyttä roolistaan enkeleiden ja chimeroiden välisen sodan käänteissä ja avustaa kansaansa Marokossa (miljööpisteet jälleen Laini Taylorille!) Akiva ... tuntee suurta syyllisyyttä ja niin edelleen ja niin edelleen (mutta hän ei avusta Karoun sakkia vaan murjottaa enkelten armeijassa.)

Lopulta molemmat päähenkilöistä päättävät kasvattaa selkärangan, juuri sopivasti kolmatta osaa ajatellen.

Puolet kirjasta murisin tästä selkärangan puutteesta ja etenkin viestintäkyvyn puutteesta - puhukaa, ihmiset! Ja chimerat ja enkelit! Ei ole niin vaikeaa! - ja päätin, että kyseessä on selkeä keskinkertaisuus. Loppupuolella ja miljöössä oli kuitenkin jotain, joka riemastutti. Älkää kysykö, mitä oli. Jotain oli, eikä minulla ole lainkaan analyyttinen olo. Riemastuin ja päätin pitää tätä vallan neljän tähden lukukokemuksena.

Erityisbonus muuten Karoun ystävä Zuzanalle, joka on sympaattisin sidekick toviin. Hauskakin vielä. Ollapa Zuzana, mutta Karoun hiuksilla.

The Hammer

Minulla on sellainen käsitys, että K. J. Parker on paitsi hyvin salaperäinen, myös kovin suosittu fantasiakirjailija. Voin toki olla väärässäkin, ehkä hän on suosittu vain Locuksen henkilökunnan keskuudessa.

Eikä tämä The Hammer mitenkään huono ollutkaan. Paikoin se tuntui jopa nerokkaalta (mutta toisin paikoin tylsältä.) Siirtokuntaan karkotetun aatelisperheen vesa päättää ottaa hatkat ja paeta perhettään läheiseen kaupunkiin, johon aatelisperheen pää, isä ja yksinvaltainen diktaattori pitää suhteita yllä lähinnä rosvouksen muodossa. Kaupungissa päähenkilö Gignomai aloittaa teollisen vallankumouksen. On hänellä jokin muukin suunnitelma, mutta sitä ei moni näe.

Edellinenkin lukemani Parker keskittyi teolliseen vallankumoukseen (ja oli minusta enemmän tylsä kuin nerokas), joten epäilen, että tämä teollistuminen on rouvan / herran one true love.

No, The Hammer on tiukkaan kirjoitettu ja siinä on mahtava juoni. Henkilöhahmotkin toimivat - on pakko ihailla Parkerin tapaa kirjoittaa sisäisesti johdonmukaisia hahmoja. Gignomai on nerokas mutta  häikäilemätön. Lukijalle jää pohdittavaksi, onko hän lopulta pikemminkin roisto kuin sankari.

Lukijana en yleensä jaksa riemastua juonenrakennustekniikasta, joka toimii siten, että sivulla n kerrotaan jotain hirveää tapahtuneen, ja sivulla n+370 vihdoin paljastetaan tämä kauheus (kun sitä on ensin heiluteltu lukijan silmien edessä kuin porkkanaa harvinaisen hitaalle aasille koko kirja.) Tässä oli yksi isompi tällaista ärtymystä aiheuttava hetki, mutta onneksi vain se yksi.

Eeppistä fantsua etsivät tulevat muuten tämän kanssa pettymään. Yhtään ei juosta karttaa läpi, eikä taikuuttakaan kirjasta löydy.

Sisäinen pakko-oireinen kirjastonkäyttäjäni tilasi toisenkin Parkerin kirjastosta vain siksi, että se oli tarjolla, joten katsomme, miten tämä jatkossa toimii.

Every Day

Locus antoi jälleen suosituksia siitä, mitä vuonna 2012 julkaistuista kirjoista kannattaisi lukea, mikä vinkkinä kerrottakoon muille listaorientoituneille.

Yksi listan kirjoista oli Helmetin Overdrive-palvelusta löytyvä David Levithanin Every Day, jonka kansi jätti ärtyneeksi - kirjailijan nimi vaikuttaa kiusallisella tavalla typotetulta, mutta ei ole sitä.

Itse kirja oli ihan hyvä, sikäli kun siihen pystyy tältä kiusallisuusasialta keskittymään. Se kertoo nuoresta henkilöstä, joka viettää jokaisen päivänsä eri kehossa - suurinpiirtein omanikäisessään, kirjan tapahtumahetkellä siis teini-ikäisessä. Hän rakastuu Justinin tyttöystävään Rhiannoniin ja alkaa kaivata pysyvyyttä. Seuraa kaikenlaista.

Every Day oli oikein sujuvasti kirjoitettu ja nopealukuinen. Konseptikin oli hieno. Päähenkilöllä oli kovin kehittynyt moraalin taju; hän oli kovin tarkka siitä, ettei vahingoita ihmisiä, joiden kehossa on. Tämä oli minusta melkoinen saavutus ihmiseltä, joka on joutunut hoitamaan moraaliset pohdiskelunsa käytännössä yksin - jos kirja ei muuten vaikuta fantastiselta, tässä vaiheessa viimeistään pitää ottaa hatustaan kunnon ote.

Levithanilla on muuten jännä pointti. Hän pistää päähenkilönsä kertomaan, miten kehot välillä ovat erilaisia aivan mielialaa myöten; miten fyysinen olemus vaikuttaa mielialan, psyykeen ... Levithan onnistuu joillakin tasoilla niin mainiosti, että välillä pohdin, josko hän itsekin olisi hyppinyt kehosta toiseen. Tuskin, mutta tässä tulee ehkä kirjan paras puoli hyvin ilmi: muistutus siitä, ettei omista lähtökohdista voi tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä siitä, millaisessa kontekstissa muut elävät.

A Concise Chinese-English Dictionary for Lovers

Kirjablogin kirjoittaminen on ihan turvallinen ja harmiton harrastus. Niiden lukeminen sen sijaan johtaa Kirjat, jotka luen heti seuraavaksi -listan holtittomaan pitenemiseen, kuten on täälläkin usein todettu. Australiasta käsin kirjoittava Sanna (anteeksi vain, oletan tässä, ettei nimesi oikeasti ole Sannabanana) esittelee mahtavan kiinnostavia kirjoja, joista viimeksi tarttui mukaan Xiaolu Guon A Concise Chinese-English Dictionary for Lovers.

Tämähän ei välttämättä ole kirjallisuutta, johon yleensä tartun, mutta toisaalta en halua määritellä sellaista kirjallisuutta liian tarkasti. Niinpä tartuin tähän.

Kirja on nuoren kiinalaistytön tarina. Tyttö matkustaa Lontooseen vanhempiensa pyynnöstä opiskelemaan englantia, tapaa miehen, rakastuu ja kasvaa ehkä erimuotoiseksi luonteeksi kuin muutoin olisi kasvanut.

Kirjan erityishykerryttävät puolet olivat 1) kieli, joka notkistuu kirjan kuluessa, mutta on alkupuolella kömpelyydessään taianomaista (mikä erilainen ajatusmalli sieltä taustalta kuultaakaan! Osatapa kiinaa!) ja 2) kulttuurien erot. On se suhdekin ihan mainio, erikoisen miehen sankarittaremme onnistuu löytämään.

Loppupuolella, kun kieli on jo idiomaattisempaa, sujuvampaa englantia ja sankaritar reissaa ympäri Eurooppaa, kirja menettää ehkä hieman lumostaan - mutta se alku. Voisin lukea ensimmäisen luvun uudestaan vaikka kuinka monta kertaa.

(Guardianin arvioija oli pikavilkaisun perusteella kanssani tyystin eri mieltä siitä, mikä oli lumoavaa ja mikä ei. Hän on varmasti torvi.)

Osama

Ajatus siitä, että lukee vain kirjoja, joita ennalta epäilee mainioiksi, on helposti perusteltavissa: elämä on lyhyt.

Toisaalta välillä riskien ottaminen palkitaan. Olin lainannut kirjastosta Lavie Tidharin Osaman, epämääräisesti siksi, että muistelin Raijan pitäneen tästä, mutta kansi, nimi ja kuvaus olivat minusta kaikkea muuta kuin houkuttelevia. Raijan tekstistä huolimatta olin varma, että kyseessä on ankea marina terrorismista, sellainen jenkkinäkökulmainen. Kirja odotti hyllyssä syyttävänä viikkotolkulla, kunnes päätin lukea sen pois kuljeksimasta.

Arvatkaa oliko ankea marina? Kyllä ei ollut. Osama oli avarasydäminen tarina, terrorismista ja ihmisten julmuudesta ja vähän siitäkin, mitä terroritekojen uhreille käy. Tunnelma oli kuin mustavalkoisessa leffassa; kansitekstissä kirjaa verrattiin Philip K. Dickin paranoideihin fantasioihin, eikä leffana näkemäni A Scanner Darkly minusta kovin kaukana Osaman tunnelmasta ollutkaan, jos kohta Tidhar ei minusta kirjoita vainoharhaisesti vaan surumielisesti.

Juonesta tämän verran: Joe on yksityisetsivä, joka palkataan etsimään eräs pulp-kirjailija, jonka teosten sankari on - arvaatte - Osama bin Laden.

Lukukokemus oli muuten hämmentävä. Kirja oli kuin pieni jalokivi, mutta arvatkaa vaan, tuntuiko kummalta ja hieman epämukavalta lukea tätä metrossa? Kyllä tuntui. Älkää kysykö miksi. Suosittelen silti lämmöllä, kotona tai työmatkalla luettavaksi - älkää antako pelon tai epäluulon selättää.

Bonus: Tidhar viittaa kirjassaan Astrid Lindgreniin. Jos tämä ei vakuuta potentiaalista lukijaa, mikä sitten? Ei kerrassaan mikään.

How to Be a Woman

Kyllä! Minäkin luin Caitlin Moranin tulkinnan ensimmäisen maailman feminismistä: How to Be a Woman.

Olin jotenkin lähes ihan varma, että kirja osoittautuu sekä hirveäksi pettymykseksi että täydelliseksi jalokiveksi, niin ristiriitaisia olivat odotukseni. Mutta ei se sitten ollut kumpaakaan. Välillä kirja oli fiksu, välillä höpsö, ja käsittelihän se, toden totta, melko lailla niitä valkoisen naisen ongelmia. Hauskasti silti, nauroin välillä ääneen.

Tai siis: kyllä minunkin tekee mieli ryömiä ginipulloon, jos pitää lähteä farkkuostoksille - mutta toisaalta, asiat ovat aika hyvin, jos on varaa farkkuihin ja giniin. Jopa valinnanvaraa. (Onko ginituokion jälkeen fiksua lähteä farkkuostoksille on aivan toinen kysymys. Enkä sitäpaitsi juurikaan juo teräviä. Tai osta farkkuja.)

Se, mitä en etukäteen tiennyt oli, että kirja on omaelämäkerrallinen. Hyvä ratkaisu, vaikka aluksi tylsistytti ja harmitti. Niin tai näin, esimerkiksi Moranin käytännön ratkaisu seksismiin oli riemastuttava; vaikken tuota ratkaisua luultavasti pääse soveltamaan, Moran löytää paljon pohdittavaa seksismistä nykypäivässä. Muitakin naiseuteen liittyviä asioita käsitellään: shoppailua, häitä, lapsia - ja kyllä, niitä ihokarvoja.

Pari spesifiä sanaa: Moran käsittelee aihetta abortti vakuuttavasti. Siinähän on muutenkin aihe, johon ainakin minun on vaikea muodostaa yksiselitteistä kantaa. Moranin näkökulma on seuraava: jokaisen on ymmärrettävä rajansa ja se, mihin pystyy. Miten paljon rakkautta voi antaa. Itse lisäisin tähän vielä sen, että jokaisen pitäisi parhaansa mukaan pyrkiä välttämään vahinkoja, joiden seurauksia ei voi kantaa.

Kyllä minä tätä naiseuden opasta kehtaan suositella. Moran on virkistävä, hauska ja - huomionarvoisasti - puhuu alkoholinkäytöstä niin suurella intohimolla, että itse voi nousta raittiuden jalustalle vaikka viinilasi kädessä.

Angelmaker

No nyt, Hanna! Se uusi Harkaway: Angelmaker.

Seuraa osin fanityttöisä selostus: minä kyllä pidin tästä uudestakin Harkawaysta kovasti, mutta epäilen, että melkoista sontaa olisi Nick saanut rustata, jotten olisi pitänyt.

Angelmaker on hieman höyrypunkahtava teos, jossa eläkeikään ehtinyt agentti käynnistää maailmanlopun koneen ja gangsterin lempeä, kaidalla tiellä pysyttelevä poika, joutuu ongelmiin yrittäessään pelastaa maailman. Epäselvää on, siinä alkupuolella, keneltä maailma oikein pitikään pelastaa ja mikä on tarkalleen ottaen uhkan laatu - mutta kyllä se siinä selviää.

Ja välissä voi nauttia Harkawayn tekstistä, joka jälleen tuntuu siltä, että se on lähes liikaa - mutta ei se kuitenkaan ole, siitä nauttii aloituskappaleesta lähtien. Hitaasti mutustellen.

(Ja sitten kun vihdoin pääsee siihen maailmanlopun koneeseen asti: voi veljet, tämän takia juuri rrrrakstan Harkawayta. Kelle muulle tulisi mieleen löytää tällainen uhkakuva Heisenbergin epätarkkuusperiaatteesta?)

Mutta vähän jupistavaakin on. Päähenkilön, gangsterin pojan Joen, rakkauskuvion nainen on paperinohut supertytsy ja sellaisena hieman tylsä. Ehdottoman sääli onkin, ettei Harkaway saa supernaiseensa samanlaista ytyä ja luonnetta kuin eläköityneeseen agenttiinsa Edieen, joka onkin koirineen kirjan (tai ehkä kirjahyllyn) kiinnostavin hahmo. Pääroisto sen sijaan ei ollut ihan niin kiinnostava, etenkään siihen Heisenberg-ongelmaan verrattuna, joka oli parhaimmillaan hyytävä. Enkä minä siitäkään ollut aivan varma, miten Joe kirjan edetessä itsensä löysi. Olisi minusta voinut löytää itsensä toisellakin tavalla.

Niin tai näin, pidin silti kovasti. Täydellinen olisikin ehkä ollut liikaa sydänparalleni.

Moscow But Dreaming

Tässä talvella törmäsin Ekaterina Sedian novellikokoelman Moscow But Dreaming.

Joko alan kehittyä novellien lukijana tai Sedia on loistava. Kirjan alussa Jeffrey Ford kertoo, etteivät Sedian novellit ikinä oikeastaan mene sinne, minne niiden luulisi menevän, ja siinä hän on kyllä oikeassa. Tarinat eivät ole aina kovin siistejä, eivätkä todellakaan mitenkään siloiteltuja - mutta niiden käänteet, niiden julmuus tai rosoisuus ei ole ikinä sellaista kuin novellin alussa kuvitteli.

Novellit olivat paikoin aivan hyytävän tunnelmallisia. Joku siinä slaavilaisessa fiiliksessä tehoaa allekirjoittaneeseen. Olen myyty.

Niin, en tiedä. Pakko on olla jotain erikoista ihmisessä, jonka tarinassa "Bank of Burkina Faso" rahansa Burkina Fason pankkiin tallettaneet yrittävät epätoivoisesti saada talletustaan takaisin - kirjoittamalla loputtoman määrän sähköposteja, pyytäen tuntemattomilta apua. Herkullista, hauskaa ja kuitenkin hieman alakuloista.

House of Mystery vol. 1-2

Yksi niistä uudenvuodenlupauksista, joita en varsinaisesti tehnyt, oli olla päästämättä miehen kirjastosta roudaamia sarjakuvia noin vain lipumaan takaisin kirjastoon. Siispä House of Mystery, Matthew Sturgesin ja Bill "Fables" Willinghamin henkiinherättelemä sarjakuva.

Osa yksi, Room and Boredom alkaa mainiosti, kun hassunhauskan kaksikon Kainin ja Abelin toinen osapuoli huomaa talonsa kadonneen. (Minä löysin tästä tietenkin Sandman-viittauksen, mutta intertekstuaalisuuden juuret ovat ilmeisesti syvemmällä, enkä tarkoita nyt vain Raamattua.) Useita vuosia myöhemmin arkkitehtiopiskelija saapuu kummalliseen taloon, josta muutaman muun asukkaan tavoin ei pääse lähtemään. Albumin rakenne vuorottelee talon tapahtumien ja talossa hengaavien tyyppien tarinoiden kesken.

Että sillä tavalla ihan peruskauraa. Ja samalla linjalla jatkaa toinenkin albumi, Love Stories for Dead People.

Ihan perushyvä sarja tämä on, mutta jossain vaiheessa tuli sellainen olo, ettei mitään kovin uutta ja uraauurtavaa. Mutta koska kaiken ei pidäkään olla, niin kyllä House of Mysteryn iltavoikkarin seurana nautiskelee (vaikken nyt voi olla muistelematta, että osa tarinoista ei varsinaisesti ruokahalua herättänytkään.)

Wonder

I aten't dead. Luin vain hartaudella uutta Harkawayta, mutta nyt se on ohi ja muistin, että täällä oli tällainen blogikin. Siitä Harkawaysta lisää myöhemmin, ja vähän sarjisjuttujakin (hahaa mikä teaser! Nyt ette malta odottaa! Näppäimistönne F5-painike menee rikki kaikesta siitä hakkaamisesta!) mutta sitä ennen Robert J. Sawyerin WWW-trilogian päätösosa, Wonder.

Jonka kuuntelin äänikirjana, koska yksi kirjan lukijoista, Jessica Almasy, kehrää sellaisella äänellä, että olen jo selvitellyt, mitä muuta hän on lukenut.

Mutta oli Wonderilla muitakin puolia kuin hyvä lukija. Siinä siis verkossa kasvanut entiteetti, Webmind, ottaa ensiaskeleitaan itsenäisenä toimijana. Yhdysvaltain hallitus yrittää selvittää kantaansa Webmindiin, yksinäinen asiantuntija yrittää nitistää entiteetin ja teini-ikäinen Caitlin on Webbiksen innokkain suojelija. Juoni on sellainen trilogianloppumainen, ei siitä sen enempää. Hieman ehkä yllätti loppupuolen nopeatahtisuus ja se, miten tietyt kiusallisemmat juonikohdat ikään kuin ohitettiin. (Ihan hyvä niin, olin kärsimässä jo ikäviä myötäkiusaantuneisuuden fiiliksiä. Mutta kuitenkin.)

Sawyer on selvästi teknologiaan lähtökohtaisen positiivisesti suhtautuva, enkä kovasti pahastuisi, vaikka asuisin hänen tulevaisuusvisiossaan. Kiehtovinta oli kuitenkin tietynlainen eettinen pohdinta: Sawyer esittelee käsitteen "moral arrow through time", joka ilmeisesti kuvastaa sitä, miten ihmisestä (lajina) tulee ajan myötä eettisempi ja eettisempi, kun moraaliset valinnat ulotetaan koskevaksi yhä uusia ihmisryhmiä - ja lopulta väistämättä myös muita lajeja, otaksun, että siinä sitä on vastausta kaikille kasvissyöntiä periaatteesta vastustaville. Ja meille heikkoluonteisille: emme todellakaan ole moraalin trendsettereitä. Niin, minä kiinnostuin tästä muiden eläinten hyväksikäytöstä, Sawyer pohtii moraalisten tekojen ulottamista esimerkiksi webistä itsekseen sikiäviä entiteettejä ja ihmisalkioita kohtaan. Hyviä kysymyksiä molemmat! 

Koska oma teini-ikäni oli mustavalkoisen, kiihkeän ja näin jälkikäteen tarkasteltuna aivan saatanallisen rasittavan ateistinen, meinasin välillä menettää hermoni Sawyerin ateistiseen julistamiseen. Lopussa kuitenkin tehdään sellainenkin myönnytys, että uskovatkin ihmiset voivat olla älyllisesti epävajavaisia ja muutoinkin ihan ok, joten pelihousut jäivät repimättä.

Sawyer onnistuu minusta olemaan sekä viihdyttävä että ajatuksiaherättävä, vaikka 16-vuotiaan tytön sielunmaisemaan hän ei minusta aivan pääsekään sisälle.

The Dragons of Babel

Joskus nuorna plikkana en ollenkaan ymmärtänyt Michael Swanwickin Rautalohikäärmeen tyttären päälle, syistä, joita en todellakaan nyttemmin ymmärrä. Ehkä halusin fantasiani puhtoisen kiillotettuna? Mutta se aika on nyt poissa, ja Swanwickin uudempi teos, The Dragons of Babel, oli sanalla sanoen sikahyvä.

Kirjan päähenkilö Will joutuu erinäisten sattumusten vuoksi pakenemaan kotikylästään ja päätyy (pakolaisleirin kautta) Babelin kaupunkiin. Siellä hänestä tulee erinäisten seikkailujen kautta huijarin apupoika: tarkoituksena on toteuttaa vuosisadan vedätys.

Swanwickin maailma on ihan mahtava. Fantastinen sekoitus nykymaailmaa (pakolaisleirejä! McDonalds!) ja kaikenlaista kummallista, yliluonnollista ja höyrypunkahtavaakin. Kaikki istuu kirjaan saumatta. Tarinakin toimii ja pääjuoni oli tarpeeksi ovela tai minä tarpeeksi huolimaton lukija yllättyäkseni ja ilahtuakseni. Paikoin juoni tuntuu hieman pitkitetyltä, enkä jälkikäteen ole aivan varma kaikkien koukeroiden tarpeellisuudesta, mutta noidenkaan kohtien aikana ei lukijalle tule tylsää.

Riemastuttavaa, kerta kaikkiaan.

Luin tämän muuten Kobon kännysovelluksella; pakko sanoa, että Kindlen versio on parempi. Kobossa on kaikenlaista lukukokemuksen kannalta epäolennaista hilavitkutinta, mutta esimerkiksi kokonaiskäsitystä kirjan pituudesta on ihan mahdoton saada.

The Twelve

Justin Croninin The Twelve on jatkoa The Passagelle: vampyyriapokalypsin ja siitä toipumisen merkeissä mennään.

Ei tästä kauheasti sanottavaa jäänyt. Alkupuoli on vähän sitä samaa vanhaa, samaa vanhaa: hypätään takaisin vampyyriapokalypsin ensipäiviin, mutta eri silmin. Loppupuoli menee vähän eri merkeissä, tarpeeksi piristävissä, että viihtyy ... mutta sellainen tietty yksilöllisyyden korostaminen ja kirjojen kummallinen mystiikka kävivät välillä vähän riipimään.

Tota. Sopii ihmisille, jotka lähtökohtaisesti diggaavat vampyyri- tai zombiapokalypseista. Tuskin muille.

Enkelten verta

Sain Sinisalon uusimman, Enkelten verta, joululahjaksi. Viime vuonna. Nyt luin sen.

Viime vuonna silmäilin ohimennen yhden jos toisenkin blogipostauksen, joissa annettiin ymmärtää, että Enkelten verta on erinomainen, muttei helppo. Ja sellainenhan se juuri olikin: minusta aivan hyytävän hieno kirja, josta jäi surullinen olo. Sinisalo kirjoittaa voimakkaasti.

Tarinaa kerrotaan isän ja pojan kautta: Orvo miettii, onko hänenkin mehiläispesiinsä iskenyt pesäkato, kun taas Eero harrastaa aktivistihommia. Juoni aukeaa pikkuhiljaa: Sinisalon tulevaisuus on pelottava, mutta jollain kummallisella tavalla vähän toiveikaskin. Sellainen, ettei kaikki tähän pääty, vaikka ihmiskunta päättyisikin.

Kirja saa kyllä myös tarkastelemaan kriittisesti omia kulutus- ja ruokailutottumuksia. Niiden kuluttavuutta ja itsekkyyttä.

Voisin lukea uudestaankin.

Teurastamo 5

Olen koko aikuisikäni vältellyt Kurt Vonnegutia, koska kuvittelin aina kirjojensa olevan jotenkin vaikeita, liian surrealistisia tai jotain. Mutta sitten Itäkeskuksen ihanasta kirjastosta tarttui mukaan Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki (joka kaiken lisäksi sattui vielä olemaan yksi spefin 101 helmestä) - luin kirjasta leijonanosan yhdellä loputtoman pitkällä bussimatkalla Espooseen, eikä se ollutkaan yhtään vaikea. Hieno oli.

Kirjan päähenkilö elää elämäänsä epäjatkuvasti: pätkä sieltä, toinen täältä. Hieman nykyajassa (tapahtumien nykyajassa), paljon sota-ajassa, vähän muukalaisten sieppaamana.

Tässä tarvittaisiin nyt varmaan kirjallisuudentutkijaa analysoimaan kirjaa, mutta minulle se kertoi paljon sodasta - ja päähenkilönsä, koko elämänsä kulun tietävän Billy Pilgrimin kautta kirja tuntui puhuvan myös fatalismista. Pilgrim osoittaa toki tiettyä ihailtavaa stoalaisuutta elämänsä kulussa, mutta tuntuu myös jäävän paitsi suurista iloista ja suruista - asioista, joista me tunnekuohusta toiseen elävät emme ehkä haluaisi luopua.

Scifielementti tuntui hieman absurdilta ja paljon vertauskuvalliselta yhtä aikaa; tieteiskirjalliselta ei vähääkään.

Itse teksti imaisi mukaansa: nauratti, itketti ja kosketti.

Pitää ottaa ohjelmaan enemmänkin Vonnegutia.

Embassytown

Tämä Embassytown on se kirja, josta kolmasosan luettuaan herra Sivukirjasto heitti kirjalla seinää ja lupasi heittää Miévillellä vesilintua, jos herra joskus vastaan kävelee.

Kansi: Pan Macmillan

Tällä tavalla sopivasti prepattuna minä sen sijaan melkoisesti pidin Embassytownista, jos kohta on myönnettävä, että Miéville vaikuttaa ajoittain niin tietoiselta omasta näppäryydestään, etten hämmästy, mikäli hän myös säännönmukaisesti nauraa omille vitseilleen (kuten toki minäkin teen) ja lisäksi mielellään hieroo öljyä veistokselliseen vartaloonsa peilin edessä*.

Embassytown on alkuun hankala, tarkoituksellisen hankala (kuten Miévillen kirjat usein), mutta pikku hiljaa selviää, että päähenkilö Avice Benner Cho (miten äärettömän kauniilla rytmillä varustettu nimi! Eikö teistäkin?) on palannut kotiplaneetalleen ja sillä sijaitsevaan lähetystökaupunkiin, pieneen turvasatamaan planeetan alkuperäisväestön keskuudessa. Tuossa turvasatamassa lähettiläät ovat ainoita, jotka voivat alkuperäisasukkaiden kanssa viestiä.

Sitten saapuu emoplaneetalta uusi lähettiläs ja kaikki helvetti on valloillaan.

Embassytown käsittelee kieltä ja mielen teoriaa (joka isäntäotuksilla on erikoinen), ja vaikka se on tällaisena kauhean kiinnostava, ja monella muullakin tavalla kauhean kiinnostava, se hieman loppupuolella vesittää omat premissinsä - jos kohta tällöin voidaan melko perustellusti esittää kysymys siitä, kenen teoria mielestä lopulta onkaan omituinen; etten sanoisi puutteellinen.

Scifinä kirja oli sen sijaan lähes surrealistinen - ei sillä, että kovasti olisin jäänyt kaipaamaan tarkkoja teknisiä tietoja avaruusaluksista ja niiden toimintaperiaatteista.

* En tosin oikein tiedä, miltä kirjailija Miéville näyttää.