The City & The City

Uijuijui.

Suhteeni China Miévilleen ei ole ollut yksinomaan lämmin; siinä missä ensimmäinen herralta lukemani teos The Scar oli mainio, oli seuraava kirja Iron Council lähinnä raskas. Kolmas teos viehätti: lapsille suunnattu Un Lun Dun käsitteli sitä samaa alamaailma-tematiikkaa jota löytyy myös kirjoista Neverwhere ja juuri luettu The Secret History of Moscow (Un Lun Dun oli näistä kolmesta ehkä paras.)

Ja nyt sitten eräänlaista kaksoiskaupunkiteemaa jatkava The City & The City oli aivan herkullinen.

TC&TC on näennäisesti murhamysteeri, mutta päähuomion varastavat kaksi limittynyttä kaupunkia jossain itäisessä Euroopassa. Kaupungit ovat hurmaavat ja niiden limittyminen käsittämättömän pimeä keksintö - joka toimii loistavasti. Limittymistä on vaikea selittää, ja vaikkei olisi, en selittäisi - iso osa lukemisen riemusta on sitä, että yrittää hahmottaa, mistä oikeastaan on kyse. Kirjassa ei selitetä liikaa, vaan lukijan pitää itse olla valpas ja pohtiva.

Miévillen teksti, joka on joskus ollut himpun verran raskasta, toimii nyt erinomaisesti. Kaikin puolin mainio kirja.

This Is Not a Game

Joitakin vuosia sitten, kun kesämökillämme riippumatto riippui vielä optimaalisella paikallaan ja aurinko paistoi koko kesän, lojuin edellämainitussa riippumatossa niinikään edellämainitun kesän, söin Safari-keksejä* ja luin Walter Jon Williamsin Metropolitan-sarjaa (ja muutamia muita kirjoja, koska Metropolitan-sarja käsittää kaksi ei-niin-kovin-pitkää kirjaa.) Pidin sarjasta kovasti, ja niinpä Walter Jon Williamsin nimi liittyy siis minun päässäni vieläkin aurinkoon, riippumattoon, keksitaivaan tähtiin ja hyvään scifiin.

Siksipä, vaikka Williamsin This Is Not a Game ei ollut huono kirja, se oli kuitenkin lievä pettymys.

TINaG (lyhennettä käytetään muuten kirjassakin) ei liity konsoli- tai roolipeleihin, vaan eräänlaisiin vaihtoehtoistodellisuuspeleihin, joihin pelaajat heittäytyvät mukaan arkielämänsä puitteissa. Kirjan päähenkilö Dagmar suunnittelee tällaisia pelejä, ja kun läheinen ystävä murhataan, hän joutuu käyttämään pelaajayhteisön apua selvittääkseen, mistä oikein on kysymys.

Vaikka oli kiva lukea siitä, miten eräänlainen ryhmämieli auttaa ratkaisemaan vaikeatkin tilanteet kauhealla vauhdilla, ei kirja kuitenkaan tuntunut oikein edistyvän mihinkään. Mysteerit eivät tuntuneet niin kovin kauheilta ja pelottavilta, joten ei niistä jaksanut juuri kiinnostuakaan. Suuria yllätyksiä ei kirja tarjoile. Teksti on toki sujuvaa ja lukeminen mukavaa, mutta valitettavasti siihen se sitten jääkin.

*Meinasin tarjoilla teille linkin Safari-keksien sivuille, mutta käytyäni siellä itse ymmärsin, ettei kukaan halua tietää, montako kaloria yhdessä keksissä on. ETENKÄÄN jos on ikinä elänyt niillä kokonaisen kesän.

Rebel Angels

Täällä ollaan taas. Pakotettuun bloggaustaukoon ei tällä kertaa ollut syyllinen koira, vaan reitittimen muuntaja (!!!) joka sanoi sopimuksen irti. Ja kuten kaikki varmasti tietävät, on bloggaaminen vaikeaa ellei mahdotonta ilman langatonta verkkoa.

Aiemmin kesällä tuli luettua Libba Brayn kirja Rebel Angels, joka siis on jatkoa Kauhun ja kauneuden valtakunnalle. Tosin, kuten lienee ilmeistä, tällä kertaa en odotellut suomennosta.

RA sijoittui tällä kertaa sisäoppilaitosta enemmän Lontooseen, ja se oli miljöönä oikeastaan aika mukava - reippaat sankarittaremme matkustivat esimerkiksi metrossa, mikä ei tietenkään hienostotytöille ollut suoranaisesti sopivaa. Lisäksi käytiin oopperassa ja oltiin vallan romantillisia kosijaehdokkaiden ilmestyttyä peliin.
Taikavaltakunnassa tytöt myös etsivät kadonnutta sisarkunnan temppeliä, jotta taikuus saataisiin sidottua ja vältettyä taikuutta tavoittelevien sodat - mutta kynnyskysymys olikin, miten sitoa magia oikeudenmukaisesti. Arkkivihollinen Circe suorittaa kuvioihinpaluun.

Yleisesti ottaen ajan tulkinta on aika moderni: esimerkiksi kohta, jossa tytöt juovat absinttia ja päähenkilö Gemma päätyy hieman hankalaan tilanteeseen, ei varsinaisesti vastaa käsitystä 1900-luvun taitteen tapakulttuurista. Kirjoitustyyli on ihan mukava, mutta en vieläkään jaksanut olla kovin kiinnostunut henkilöhahmoista.

Ja kun on oma blogi kyseessä, aion vielä lähes absoluuttiseen totuuteen rinnastettavana mielipiteenäni kertoa, että kirjan nimi "Rebel Angels" on ihan kamalan kökkö.

Cry Wolf

Tuleva aviomieheni voitti kerran erään argumentin kysymällä, ettenkö ehkä ollut kuullut tarinasta, jossa "poika huusi kettu!" Nauroin liian kovaa jatkaakseni keskustelua.
Tämä ei liity varsinaisesti mihinkään, tulipa vaan mieleen Patricia Briggsin kirjan nimestä Cry Wolf.

Cry Wolf liittyy tavallaan siihen samaan universumiin, jossa myös Mercy Thompson vaikuttaa. Mercy ei kuitenkaan tässä kirjassa ole kuin sivumaininta, sillä pääosassa on ihmissusi Anna, joka ei todellakaan ole alfanaaras vaan jotain ihan muuta. Pohjois-Amerikan ihmissusien johtaja lähettää poikansa tekemään selvää Chicagon laumasta, jonka johtaja pahoinpitelee Annaa. Poika - jonka nimen olen jo autuaasti unohtanut, olisko ollut Charles - tekee työtä käskettyä ja päättää samantien, että Anna on hänen elämänkumppaninsa. Anna matkustaa johtajien johtajan laumaan Charlesin kanssa (sovitaan, että nimi oli Charles), jossa alkaa tapahtua kummia. Annan erikoistaidoille tulee käyttöä.

Ei ehkä tule ihan yllätyksenä, jos kerron, että kirjassa tavallaan tärkeintä on kuitenkin Annan ja Charlesin suhde. Melko romanttista ja sävyltään melko lailla perinteisempää kuin Mercy Thompson -kirjat (Mercyllähän olisi mies joka sormelle, mutta kun se ei oikein huoli ketään.) Varsinainen juoni on sekin ihan viihdyttävä, mutta kirjan pahiksen kanssa on menty metsästäkin maililla ohi - joillekin pahisparan repliikeille piti vain pyöritellä silmiä, niin kökköjä olivat. Ei sellaista kukaan ansaitse, ei edes merkityksettömistä merkityksettömin sivuhenkilö, saati sitten pääpahis.

Viimeinen tuomio: kevyttä ja viihdyttävää kesäkirjallisuutta.

Olen hidasta sorttia

Luin vasta nyt kesällä kirjahyllyssä useita vuosia odotelleen Eric Schlosserin Fast Food Nationin. (On vähän siinä ja siinä, kuuluisiko tämä postaus Korianterin puolelle vai tänne, mutta tänne se nyt kuitenkin päätyi.)

Ei suositella herkimmille - minä en ole herkimpiä, ja silti kuvotus valtasi vatsan ja yritti ryömiä kurkusta ylös kuin luin Yhdysvaltain lihatuotannosta. Kirjassa myös kerrotaan enemmän E. coli -bakteerista kuin kukaan oikeastaan voi haluta tietää.

Kirja on hyvä. Tosin ehkä paikoin hieman puiseva, ja siinä paikoin esitellyt surulliset ihmiskohtalot masentavat - mutta eivät nekään ihan niin paljoa kuin kirjan läpi esitelty surullinen maapallonkohtalo. Tai ihmiskunnan kohtalo, sillä jos jotain kirjaa lukiessa tulee selväksi niin se, miten monitahoinen ja laaja-alainen ongelma pikaruokateollisuus oikein onkaan - ja miten paljoon se on lähes suoraan syypää.

Rakkaat lukijat, minä en Mäkkärin oven saranoita juuri muutenkaan kuluta, mutta nyt en enää sitäkään vähää. Vaikka haluaisin uskoa, että Suomessa pikaruokateollisuus on paremmissa kantimissa kuin se vielä 2000-luvun alussa oli Yhdysvalloissa, suhtaudun maailmaan liian kyynisesti kyetäkseni tällaiseen uskonponnistukseen. En myöskään halua sentilläkään tukea mokomaa kuvottavaa yhtiötä tai sen kilpakumppaneita.

Sitäpaitsi itse tehty ruoka on pop - kannattaa vaikka joskus kokeilla tehdä itse ranskiksia. Tuskin on mitään parempaa.

The Secret History of Moscow

Avasin juuri toiveikkaana tämän postauksen luonnoksen, ja havaitsin, että olin saanut kirjoitettua vallan kokonaisen otsikon.

Kaiken kaikkiaan en enää ole ihan varma, mitä sanoisin. Suhtauduin jotenkin hirveän toiveikkaasti Ekaterina Sedian kirjaan The Secret History of Moscow, jonka kannessa on vielä Neil Gaimanin suositus (joka nyt sinänsä ei ole mikään ylittämätön laadun tae), mutta petyin ehkä hieman. Sitä ne suuret odotukset teettävät.

TSHoM:issa päähenkilö Galinan sisko Masha ottaa ja katoaa. Katoamispaikalta lehahtaa lentoon iso naakka. Galina alkaa tutkia tapausta yhdessä poliisi Yakovin kanssa, jonka tietoon on tullut useita epäilyttävän lintumaisia katoamistapauksia. Kaksikko päätyy yhdessä erään humaltuneen katutaiteilijan kanssa Moskovan alamaailmaan, jossa vastaan tulee koko kavalkadi venäläisten kansansatujen hahmoja.

Voisi ehkä ajatella, että jonkin verran tuttu kaava siis; ainakin niille, jotka Neverwherensä ovat lukeneet.

No, venäläisten kansansatujen hahmoistahan on ilo lukea. Henkilökohtaisesti riemastuin eritoten siitä, että Kuolematon Kasshei esiintyi kirjassa. Kassheihan on tuttu ja rakas (ainakin minulle) jo Eduard Uspenskin loistokirjasta Alas Taikavirtaa. (Joitakin muitakin lapsuudesta tuttuja hahmoja löytyi, mutta tulkinta oli joskus hankalaa - oli vähän hankala tajuta, että One-Eye Likho on yhtä kuin Iivari Pahasilmä.)

Kirjan kirjoitustyylissä oli myös jotain riemastuttavan venäläistä - tai sitten olen sekaisin, mitä mahdollisuutta ei pidä poissulkea. Siinä kerrottiin myös elävästi Neuvostoliiton ajoista, ja sehän toki on aina kiehtovaa; lähes toinen maailma jo sinällään.*

Kirjallisena elämyksenä TSHoM ei silti ollut vallan tajunnanräjäyttävä, ja jossain vaiheessa huomasin keskittymiseni herpaantuvan pahan kerran. Tosin koiruus oli tullut taloon juuri tämän kirjan aikoihin joten saatoin myös olla pelkästään rättiväsynyt.

Jos urbaani fantasia tai venäläiset asiat viehättävät, suosittelen silti. Ainakin itseäni Venäjä kiinnostaa juuri nyt; menin jopa niin pitkälle, että aloitin - ja aivan kohta lopetan - Dostojevskin Karamazovin veljekset. Mutta siitä lisää myöhemmin.


* Itsestään selvää lienee, että jos Venäjä tai Neuvostoliiton aika tahi Moskova kiinnostavat, on luettava heti Bulgakovin MAHTAVA Saatana Saapuu Moskovaan.

Children of God

Joops. Saatatte ehkä muistaa, että taannoin keväämmällä luin Mary Doria Russellin kirjan The Sparrow, johon en rrrrakastunut suoraa päätä. Tuolloin taannoin selvisi myös, että kirjalle on jatko-osa, Children of God, joka ehkä tekee TS:istakin hieman ymmärrettävämmän ja tarjoaa uutta näkökulmaa.

Kyllä, koko homman pointti kävi kuin kävikin ilmi CoG:ia lukiessa. Viimeiset ... hmmm ... 50 sivua ansaitsivat koko kirjalle lisätähden minun silmissäni. Valitettavasti sitä ennen piti lukea 450 enemmän tai vähemmän tuskaista sivua. Luvut kertoivat siitä, miten elämä eri planeetoilla - ja myöhemmin samalla planeetalla - eteni. Kiinnostukseni niin alieneita kuin pappeja kohtaan hiipui vuorotellen, mutta papit voittivat kuitenkin maalein 10-2, ehkä.

En osaa oikein nimetä vaikeuksieni syytä. Luultavasti en vain juurikaan välittänyt rouva Russellin kirjoitustyylistä. Hieno loppu kuitenkin korvasi paljon.

Suosittelen kirjaa varauksin. Jos kuvittelee, että ärsyyntyy seikoista, joista jo The Sparrow:n yhteydessä jupisin, kannattaa jättää väliin. Jos ei jaksa lukea kovin ihmismäisiltä vaikuttavista avaruusolennoista, kannattaa niinikään jättää väliin. Vaan jos scifi yleensä kiinnostaa, eikä ole niin herkästi ärsyyntyvä kuin minä, kannattaa ilman muuta tarjota tälle duologialle mahdollisuus.

The World Before

Lisää Karen Travissia, sano.

Tämä on nyt ihan kaamean tyhmää, mutta en muista The Wess'har Wars -sarjaa jatkavasta The World Beforesta hittojakaan enää. Aaargh. Paitsi, että pidin siitä kai. Mutta kuinka paljon pidin jos se on jo hiipunut mielestä?

Katsotaanpa. Päähenkilö Fran oli yhä tiukka eukko, ja Wess'harit tapasivat toisen sukuhaaransa joihin nähden Wess'harit vaikuttivat hieman amisheilta ... ilman uskontoa. Sitten oli diplomaattista selkkausta diplomaattisen selkkauksen jälkeen ja kirja kirjalta vahvistuva käsitys siitä, että ihminen on vastenmielinen loisolento. Lopussa giganttisluonteinen fuck-up - ainakin minusta - joka takaa sen, että sarjan tulevillekin kirjoille on aihetta.

Sivukirjasto jatkaa seuraavalla osalla - kunhan jaksaa.

Ink Exchange

Koira ei ole vielä täysin itseohjautuva - tai pikemminkin satunnaisesti se on jopa liian itseohjautuva - mutta luettujen kirjojen lista kasvaa niin, että kirjoitusaikaakin on löydettävä.

Melissa Marrin edellinenkin kirja, Ilki ihana (Wicked Lovely), pääsi Sivukirjaston hyllyille, ja nyt luettu Ink Exchange on siis jatko-osa. IE:n luin englanniksi, koska kirjasto päätti olla odottelematta suomennosta - päätös, jota tuen täysin.

Ink Exchange ei jatka suoraan Ilki ihanan päähenkilön Aislinnin tarinaa, vaan kertoo tämän kaverista Lesliestä. Lukioikäisellä Lesliellä ei varsinaisesti mene kovin hyvin, ja sitten kuvioihin astuu tumma muukalainen tai kaksi ja tatuointiliike. Ja taas nähdään keijuja.
Kirjan lopusta pidin hieman yllättäen - ratkaisu oli jotenkin vapauttava. Muutoinkaan kirja ei ollut hassumpi.

Koko saagalle olisi vielä luvassa epäilemättä sydäntäraastava jatko-osa. WL:n ja IE:n perusteella luen sen varmaankin kunhan kirjastossa saavat sen kokoelmiinsa hankittua...

Hidastunut lukutahti

Ehdin nykyään lukea vähemmän ja blogata vielä vähemmän. Syy on tässä:

Syyllinen on kuvassa juuri löytänyt luonteelleen sopivan, tarpeeksi ison kävyn. Loki a.k.a. Kapteeni Salama muutti meille kesäkuussa ja vaatii paljon huomiota ... jota sille toki mielellään suo. (Loki muuten ymmärtää kirjallisuuden päälle: se kömpi vielä vähän pienempänä mielellään kirjahyllyyn, ja muutenkin prosessoisi paperia aina kun voisi...)

Viimeksi bloggaamatta jäi Bulbul Sharman Munakoisojen kiukku. Sitä muuten luettiin Jamsin ylläpitämissä Ruokaisissa romaaneissa hiljattain. Itse en yleensä taivu mihinkään lukupiireihin - kunnianhimoinen yritys lukea Joycen Odysseus eräässä lukupiirissä masentaa vieläkin, vaikka Odysseushan onkin vain kesken eikä suinkaan lopullisesti sivussa. Mutta kannattaa ilman muuta liittyä rinkiin, jos kirjallisuus ja ruoka ovat sydäntä lähellä!

No mutta joka tapauksessa. Munakoisojen kiukku sisälsi tarinoita Intiasta, ja kaikkiin tarinoihin liittyi ruoka ... hurmaava ruoka, intialaisten ravintoloiden kanta-asiakkuuksiin yllyttävä ruoka. Tarinat olivat sympaattisia ja kulttuuri tuli niistä ihanasti esiin. Suosittelen lämmöllä.

The Weavers of Saramyr

Chris Woodingilla meinaa ottaa ohraleipä. Ensin lukemani The Fade oli ihan neljän tähden kirja, sitten lukemani The Haunting of Alaizabel Cray kiva kolmen tähden kirja ... ja nyt vuorossa ollut The Weavers of Saramyr tukevasti kahden tähden.

Sori, spoilasin itseäni. Selitän silti: TWoS on ensimmäinen osa The Braided Path -nimistä sarjaa, jota myydään kokoomaniteenä nyt. Mutta minä olen pihi, ja löysin TWoS:in yksittäisniteenä kirjastosta.

Onneksi onneksi onneksiiii en tuhlannut tähän rahojani.

Päällimmäinen fiilis oli, että alkuasetelmasta joku toinen olisi saattanut saada ihan kelvollisen kirjan. Mutta kirjoitustyyli oli puisevaa. (Haha, pikku sanaleikki, huomasitteko?) Asioita selitettiin useaan kertaan, ja tylsästi vieläpä. Sitäpaitsi päähenkilöt masensivat: niistä ei vaan voinut pitää. Epäuskottaviakin olivat.

Mutta ei niin pahaa, etteikö jotain hyvääkin: TWoS on julkaistu Wikipedia mukaan vuonna 2003, kun taas The Fade vuonna 2007. Ja se, ystävät, tarkoittaa, että kehitystä todistettavasti tapahtuu sekä maapallolla että Chris Woodingin kirjoitustavassa. Peukut sille.

The Accidental Sorcerer

Taas nähdään, että huumori on tikku lukijan silmässä, tai jotain. K. E. Millsin The Accidental Sorcereria mainostettiin nimittäin jossain hulvattoman hauskaksi ja jo omistuskirjoituksen kohdalla sai kuulemma kieriskellä naurusta.

En minä kieriskellyt.

TAS:issa päähenkilö Gerard (Gerald?) on kolmannen luokan velho, surullinen ja kehittymiskelvoton tapaus, joka erään pikku onnettomuuden jälkeen ottaa kiitollisna vastaan hovivelhon paikan kaukaisesta kuningaskunnasta. Harmi kyllä, kuningaskunnan valtias on sekaisin.

Kirjassa oli yksi ihan hauska hahmo, päähenkilön uskollinen kumppani, ihmisestä linnuksi taiottu Reg. Siihen se sitten jäikin. Muut hahmot, etenkin päähenkilö, tuppasivat lähinnä rasittamaan. Päähenkilö varsinkin muuttui loppua kohti tympeäksi itsesäälissä kieriskelijäksi. (En suvaitse itsesäälissä piehtarointia kuin itseltäni.)

Kirja saa minulta kolme tähteä ja kirjan aloittama sarja hyvän jatkon toivotukset.

Minulla on Mielipide

...mutta onneksi joku muu esittää sen paremmin:


see more Funny Graphs

Bwahahahaa.

(Poikaystävä kyllä sanoi, etten saa haukkua teinivampyyrikirjoja. Olen äärimmäisen katuvainen. En kuitenkaan niin katuvainen, etten postaisi tätä.)

Poison Study

Syystä, jota en enää muista, lainasin kirjastosta Maria V. Snyderin kirjan Poison Study. Ennakoitavasti tämä on sarjan ensimmäinen osa, ja loput osat luen jos koen tarvetta viihtyä.

Poison Studyssa kirjan sankaritar, kuolemaantuomittu rikollinen Yelena pääsee maassaan valtaannouseen komentajan ruoanmaistajaksi. Ruoanmaistajan tehtävä on tietenkin siirretty tuomio, koska on odotettavissa, että jossain välissä myrkky kuitenkin osuu omalle kohdalle - Yelena kuitenkin päättää ottaa riskin. Mutkia matkaan tuovat Yelenan heräävät maagiset kyvyt, jotka ovat kiusallisia, sillä magian käyttäjiä odottaa välitön kuolemaantuomio, sekä valtapelit maassa.

PS oli itse asiassa parempi kuin odotin, vaikka siinä oli vähän sellaista ennalta-arvattavaa romantillisuutta. Ensinnäkin olin jotenkin vaikuttunut yhteiskuntakuvauksesta - vaikka kirjasta kävi ilmi, että komentajan johtama sotilasvaltio on monella tapaa diktatuuri ja toimii hyvin huonosti, selväksi tehdään myös se, että sotilasvaltiota edeltänyt kuningaskunta ei ollut juuri millään muotoa parempi. Ongelmien luonne vain muuttui. Toisaalta kirja eteni mukavan reippaasti eteenpäin ja viihdytti ainakin minua, kun sen jonain viikonloppuna ahmaisin.

Ei kirja nyt ihan täydellinen kuitenkaan ollut. Jouduin äsken googlettamaan sankarittaren nimen kun ehdin sen tässä kuukauden tauon aikana jo unohtaa. Ja se kertoo jo jotakin.

Red Thunder

Aamubloggausten sarja jatkuu. Call me mad.

Olin itse asiassa hieman yllättynyt kuultuani pariltakin ihmiseltä, että he olivat lukeneet Sivukirjastoa eilen. Toinen näistä oli rakas avomieheni, joka ilmoitti jalomielisesti, että kyllähän sitä lukee jos et kirjoita niistä lohikäärmekirjoista tai avaruusaluksista. Tästä inspiroituneena aion kirjoittaa avaruusaluksista, mutta saatan palata musiikkiteemaankin vielä.

Red Thunder on John Varleyn tieteisseikkailu, tai ehkä pikemminkin tieteisfantasia. Se kertoo neljästä nuoresta jotka ottavat ja ystävystyvät entisen astronautin kanssa ja alkavat pykätä kasaan avaruusalusta. Sitten mennään Marsiin. Niin, luitte ihan oikein.

RT:ia on verrattu Robert A. Heinleinin kirjoihin - tai siis pikemminkin sanottu tribuutiksi. Minulla on sivistyksessä useita carcharodon megalodonin mentäviä aukkoja, joista yhdestä mahtuu myös Heinleinin tuotanto - joten tribuuteista en tiedä mitään. Sen tiedän, että Red Thunder on ihan vetävä seikkailu, mutta se vaatii lukijalta kahta asiaa:

1. Menestyksekästä suspension of disbeliefiä - anteeksi, en ole löytänyt hyvää suomennosta. Kirjan tieteisratkaisut tuntuvat kuitenkin ehkä hieman fantastisilta, mutta jos vaan kiukulla päättää olla kiinnittämättä niihin mitään huomiota, kirja toimii.
2. Patriotismin sietokykyä. MINÄ en näe mitään syytä siihen, että amerikkalaisten pitäisi oletusarvoisesti ehtiä Marsiin ennen kiinalaisia, mutta RT:in hahmot ilmeisesti näkevät.

Tälle olisi jotain jatko-osan tynkääkin tarjolla, mutta ilmeisesti sarjan osat voi lukea myös aiemmista osista tietämättä.

Sivukirjaston sivupolut

Tänään keskustellaan hetki musiikista. Onhan toki jokaisessa itseään kunnioittavassa kirjastossa musiikkiosasto, joten ei kai tämä nyt ole kummoinenkaan sivupolku.

Olin eilen Ratinan stadionilla katsomassa Bruce Springsteeniä ja E-Street Bandia. Niin niin, sillä keikalla jossa Hesarin mukaan yleisö oli "iältään varttuneempaa väkeä". (Ja mitäs sitä kiertelemään, kohtahan tässä ollaan jo 30.)

Springsteenistä diggailua (minun on ihan kauhean vaikea käyttää sana "fani" itsestäni missään olosuhteissa) on minusta ihan helppo perustella - äijä on tehnyt loistavaa musiikkia ja sen lisäksi on varmasti yksi maailman parhaista live-esiintyjistä - ja kyllä sitä joutuukin perustelemaan. Yleensä vastaan tulee joku törppö joka on kuullut Born in the USAsta kertsin ja kuvittelee, että biisi on patriotismin huipentuma ja esittäjä sen mukainen. Ei ole. Ja oikeus esittää Springsteen-aiheisia mielipiteitä pitäisi tällaisten lausuntojen jälkeen kieltää.

Eilinen keikka oli vakuuttava, joskaan ei aivan yhtä huimaava kuin viime kesän 3+ tuntia kestänyt. Silti, tukeva post-Springsteeniläinen masennus (termi pihistetty häpeilemättä Queen II Jane, approximately -blogista) on täksikin kesäksi hankittu. Sen kaikki komponentit (kuten tunne siitä, että tätä ei ehkä ikinä enää ole luvassa ja endorfiinikrapula) ovat voimallisesti läsnä jo heti aamutuimaan.

Tässä vielä Youtube-pätkä viime vuodelta. Nyt lähden töihin nyyhkyttämään.



(Ja tänään pitäisi vielä mennä Tavastialle kuuntelemaan jotain Gaslight Anthemia. Pffft. Arvatkaa kuinka paljon se eilisen jälkeen jaksaa kiinnostaa? Oikein arvasitte.)

Gullstruck Island

Frances Hardingen Gullstruck Islandin lukeminen vähän arvelutti. Hardingea on kyllä kehuttu, mutta aikaisemmin olen lukenut rouvalta (jos kirjailija on 6 vuotta itseä vanhempi, voinee rouvitella?) vain Fly by Nightin johon en nyt ihan rakastunut.

Gullstruck Islandin alku lupaili juuri sellaista kauheaa väärinkäsitysten soppaa, jota en voi sietää. Masentuneena luin eteenpäin ... ja ihastuin. Sopasta ei tietoakaan!

Kirjassa pienellä saarella osa väestöstä voi lapsuudestaan asti lähettää aistinsa kehon ulkopuolelle. Arilou-tytöllä, joka kuuluu hyljeksittyyn Lace-heimoon, on tällainen taito - mutta avustajaksi hän tarvitsee sisarensa Hathinin. Ariloun kykyihin liittyy kuitenkin salaisuus, ja kun samaan aikaan muuallakin saarella juonitaan, tempautuvat Arilou ja Hathin nopeatempoiseen seikkailuun.

Rrrrrakastin Gullstruck Islandia ... siis ympäristöä. Viidakko, tulivuoret ja meri olivat kaikki läsnä kirjassa - hyönteisten surinan melkein kuuli - ja väistämättä tulikin sellainen olo, että tuonne haluaisin käymään. Lisäksi päähenkilö Hathin oli sympaattinen tapaus ja kun juonikin vielä toimi, niin eipä tässä paljon valittamista ollut.

Muistojen huoneet

Luin joskus, ehkä kymmenen vuotta sitten, Richard Masonin aivan mainion kirjan Meren huoneissa. Ainakin se tuntui silloin 10 vuotta sitten aivan mainiolta. Sitten Mason lakkasi kirjoittamasta ja minä melkein unohdin koko jutun - kunnes Masonilta ilmestyi uusi kirja, Muistojen huoneet. Älkää kysykö, miksi suomentaja on fiksoitunut huoneisiin - kirjailija ei ole.

Muistojen huoneet kertoo vanhenevan äidin ja aikuisen tyttären suhteesta. Se kertoo vanhenemisesta harvinaisen sympaattisesti, ja se kertoo suvusta ... Ja omalla tavallaan se onkin hyvä kirja.

Se vain on aivan eri tavalla hyvä kirja kuin Meren huoneissa. Ja ainakin minuun vetosivat enemmän meren kuin muistojen huoneet, vaikka jollain tavalla jälkimmäisetkin koskettivat.

Linnunaivot

Minä olen myöhemmässä kuin kukaan ja luin Johanna Sinisalon Linnunaivot vasta viime kuussa. Oikeastaan se johtuu siitä, että toivoin kirjaa joululahjaksi, mutta vaikka kuljin 2 kuukautta ennen joulua paukuttaen patarumpua ja mainostaen kovaan ääneen, etten lainkaan pahastuisi jos paketista aattona löytyisi Sinisalon uusi kirja, joulupukki ei ottanut onkeensa. Hmph. Ehken sitten ollut kovin kiltti.

No, nyt sitten lainasin Linnunaivot kirjastosta, ja sepä jäikin sitten hieman kaivelemaan. Hyvää kotimaista kirjallisuutta on ilo tukea, ja Linnunaivot oli niin hyvä, että sen löytäisi mielellään omastakin hyllystä.

Minulle jäi lukemistani arvosteluista sellainen kuva, että kirja on suorastaan hyytävä, enkä oikein tiennyt mitä odottaa. Ilokseni kuitenkin huomasin, että hyytävyys oli sopivan pienieleistä ... ja ehkäpä patarumpua paukuttava jännitys ei hyytävyyden tunnusmerkkejä täytäkään. Patarummut ovat ilmeisesti ihan turha keksintö.

Pidin kirjoitustyylistä - siitä, että kahden päähenkilön osiot olivat erilaiset ja molemmat olivat uskottavia, pidin ajatuksista joita kirja herätti ja pidin niistä oivalluksista, joita Linnunaivoja lukiessa tuli. Henkilökohtaista ilahtumista aiheutti sekin, että iso osa kirjasta tapahtui Australiassa, jossa kävimme itsekin patarummun paukutuksen aikoihin - vallan eri suunnalla toki.

Linnunaivoja lukiessa ymmärsin myös (jälleen kerran), että lukulistalle on selvästi otettava myös Conradin Pimeyden sydän.

Crossing the Line

Crossing the Line on jatko-osa Karen Travissin kirjaan City of Pearl.

CtL jatkaa siis siitä, mihin CoP jäi - päähenkilö Shan Frankland on yhä muukalaisplaneetalla ja pikku hiljaa vähemmän ja vähemmän ihminen; ihmiset ja wess'har ja ne kolmannet otukset elävät hetki hetkeltä kireämmässä galaktis-poliittisessa ilmastossa ja jo CoP:ista tuttu Lindsay on henkilökohtaisen koston tiellä.

Ensimmäisen osan tavoin myös CtL:ssä kerronta hyppii joskus jopa hieman levottomasti hahmosta toiseen.

Alku junnasi. Ja junnasi. Ja junnasi hieman lisää. Puolivälissä ajattelin jo lopettaa sarjan lukemisen kakkososan jälkeen. Vaan eikös vaan tahti kiristynyt loppua kohti ja homma muuttunut kiinnostavammaksi - ja nyt on jo kolmaskin osa varattu kirjastosta. Lisää Travissia siis odotettavissa.

The Knife of Never Letting Go

Patrick Nessin The Knife of Never Letting Go osoittautui kirjaksi, johon oli helppo uppoutua sellaisinakin hetkinä kun ei olisi ikinä voinut kuvitellakaan uppoutuvansa kirjaan.

Siispä suorastaan ahmin sitä yön pimeinä tunteina ja aamuväsyksissä parvekkeella aamukahvilla.

Kirja alkoi hauskasti - lähes kaikki odotukset, joita kirjasta teki, käännettiin jollain lailla päälaelleen. Tuntui, että kirjailija ei selittänyt kauheasti, vaan tarinaan liittyvät tärkeät taustatiedot annettiin kun oli tarpeellista. Siksipä en viitsi juonesta selittää kauheasti; sen verran vain, että kirjassa ihmisillä oli kumma vaiva - kaikki kuulivat kaikkien miesten ajatukset. Miesten, vaan ei naisten.

Kirja loppui kuitenkin niin käsittämättömään cliffhangeriin, ettei oikein tiennyt, miten siihen olisi pitänyt suhtautua. Kiukustuako? Oliko koko tähän asti kuljettu matka sittenkin turha? Ärsytti niin, että piti heti tilata seuraava osa.

Tyhjäntoimituksen välikysymys

Aloin pohtia, olisiko kellekään hyötyä siitä, että tageissa listattaisiin myös kirjailija?

Pros:
+ Olisi helpompi nähdä, olenko jorissut mitään jostain kirjailijasta A.

Cons:
- Tagilistasta tulisi valtavan pitkä.

Mielipiteitä?

The Judging Eye

Nyt sitä luvattua fantasiaa sitten. R. Scott Bakkeria suositellaan siellä täällä sellaisella tunteen palolla, että päätin antaa herran fantasiakirjoillekin toisen mahdollisuuden. Aiemmin tuli siis jo luettua hieman tulevaisuushenkinen trilleri Neuropath, ja nyt oli vuorossa toisen fantasiatrilogian (The Aspect-Emperor) ensimmäinen osa The Judging Eye.

Sitä voisi kuvitella, ettei ole ihan kärryillä tapahtumista jos ei ole lukenut sitä ensimmäistä fantasiatrilogiaa (The Prince of Nothing) - tämä toinen kun on sille ensimmäiselle jatkoa. (Ja nytpä pitää tunnustaa, etten itse asiassa tiedä tuleeko TA-E olemaan trilogia. Ainakin duologia.) Mutta kärryillä kyllä pysyy. Tässä on jumalallinen keisari siis vihdoin saanut valtaistuimensa ja lähtenyt sotaan. Samaan aikaan keisarin entinen opettaja laukkaa ympäri karttaa etsien jotain myyttistä, ja keisarin vaimo kamppailee hallitakseen keisarikuntaa ja lapsiaan jotka ovat ihan erityisen etova ryhmä keskenkasvuisia.

Bakkerin kirjoitustyyli on vähän erityinen. Välillä oikein mukaansatempaava, välillä - eritoten joissakin taistelukohtauksissa - kaikkea muuta, ja sitä saa taistella pysyäkseen edes jotenkin perillä siitä, mitä kohtauksessa tapahtuu. Haluaisin sanoa, että kehitystä on kuitenkin tapahtunut ykköstrilogian jälkeen, mutten tunne olevani uskottava tuomari - enhän päässyt The Prince of Nothingissa prologin alkua pidemmälle.

En myöskään pitänyt yhdestäkään The Judging Eyen päähenkilöstä, joita kirjassa oli useita. Tämä teki kokemuksesta myös omalla tavallaan erityisen.

Yhteenvetona: Vaikka saatan jatkaa Bakkerin kirjojen lueskelua tulevaisuudessa, en luultavasti aio ikinä palata sen ensimmäisen trilogian tapahtumiin. Joskus on annettava itselleen armoa.

The Sparrow

Mjahans. Uskontoa käsittelevien scifikirjojen sarja saa jatkoa. Mary Doria Russellin The Sparrow on julkaistu jo 90-luvun puolella, mutta minä kaivoin sen kirjastosta vasta nyt - jossain sitä hehkutettiin.

Hehkutus on yleensä vaarallista, ja niin nytkin. En ollut kovin ihastunut. Kirja saa ylimääräisen tähden ehkä vain siksi, että se käsittelee katolista kirkkoa, joka on syystä tai toisesta yksi suosikkiaiheitani. (Tässä yhteydessä haluaisin huomauttaa, että juuri loppunut BBC:n sarja Ilmestyksiä on parasta mitä telkkarista on tullut sitten Buffy Vampyyrintappajan. Hieman erilaista tosin.)

Juonesta sen verran, että SETI-ohjelma löytää viitteitä maan ulkopuolisesta älystä, ja sillä välin, kun maan planeetat tappelevat siitä, pitäisikö paikalle tehdä tutkimusretki, jesuiitat varustavat avaruusaluksen ja humauttavat matkaan. Miehistöksi lähtee retkue, joka on tutustunut toisiinsa sattuman kautta, tullut toisilleen äärettömän tärkeäksi ja sitten käy ilmi, että lähes kaikki reissussa tarvittava talentti löytyy ko. ryhmästä. Kätevää!

Kaksi asiaa häiritsi:

1. Henkilöhahmojen välinen enkelikuoroa muistuttava harmonia ja joidenkin henkilöhahmojen yleinen ylivertaisuus alkoivat nyppiä. Pahasti. Kas kun näillä ei suorastaan kasvanut kukkia jalanjäljissä.
   
2. Luettuani Karen Travissia vähän aikaa sitten, silmään pisti kovasti se, että ensi töikseen vieraalle planeetalle saavuttuaan tyypit pistelevät poskiinsa paikallista faunaa. Sehän olisi voinut olla vaikka älykäs olento! WTF!

Puolikkaan vähän häiritsi -merkinnän voisi antaa sille, miten helposti ihmiset tulivat toimeen maan ulkopuolisen älyn kanssa, mutta jossain kohtaa on kai vaan annettava kirjailijalle mahdollisuus.

Kaksijakoista suhtautumistani kirjaan kuvaa ehkä se, että ilman katolisen kirkon tuomaa kiehtovaa maailmaa tämä olisi ehkä lentänyt seinään. Toisaalta kävi juuri ilmi, että tälle on jatko-osa jonka lukemista harkitsen vakavasti.

Scifi ja uskonto -teemaan kyllästyneille tiedoksi, että tässä jatkumossa oli kyse ihan silkasta sattumasta ja seuraavassa postauksessa palaamme fantasian pariin.

The Night Sessions

Ahem. Olen taas jäljessä melko lailla siitä, tämän Ken MacLeodin The Night Sessionsinkin luin joskus kuukausi sitten.

Ken MacLeodia on tullut luettua ennenkin, ja tässä varmaan huomaa kontekstin. Viime vuonna luin ihanan Robin McKinleyn kaamean kirjan Dragonhaven juuri ennen MacLeodiin tarttumista, ja kas vain - The Execution Channel vaikutti tosi hyvältä. Mutta nyt sitten olen lukenut esimerkiksi Tamar Yellinin mainion Kafka in Brontëlandin, ja kas vain osa II. The Night Sessions on korkeintaan ihanhyvä.

TNS sijoittuu lähitulevaisuuden Skotlantiin, jossa uskonto on korkeintaan siedettyä. Sitten joku tappaa papin. Kirjassa on myös paljon robotteja. Minusta uskonto on aiheena kiehtova - huomattavasti kiehtovampi kuin robotit, vaikka voi kyllä nähdä miksi nämä kaksi halutaan yhdistää - joten olin myönteisen odottavalla tuulella. Siksi "korkeintaan ihanhyvä" tuntui vähän pettymykseltä.

Ei TNS kuitenkaan huono ole. Jostain syystä minulle jäi TNS:ista vähän samanlainen kuva kuin TEC:ista - naseva alku ja keskikohta hyytyivät tehokkaasti loppua kohti ja viimeisillä sivuilla sitä lähinnä mietti, mitä pitäisi ostaa kaupasta ja miksi kirjahyllyssä on aukko ikään kuin siitä olisi pihistetty joku kirja. (Oikeasti, miksi?) Kirjan parissa viihtyi silti ihan hyvin.

Kafka in Brontëland

Ihan toden sanoakseni en tiennyt, mitä odottaa Tamar Yellinin kirjalta Kafka in Brontëland.

Ja nyt iski rimakauhu. En ole tarpeeksi hyvä kommentoimaan aihetta. Suosittelen silti lämmöllä: Kafka in Brontëland on kokoelma pieniä helmiä. Ja nyt sen saa kirjastostakin, vaikka tekisi melkein mieli ostaa omaksi.

Holder of Lightning

S. L. Farrellin Holder of Lightning on melkoisen suoraviivaista fantasiaa, joka varmaan vetoaa kelttiläisestä miljööstä pitäville.

Kirjassa 16-vuotias Jenna löytää kiven. Hieman myöhemmin käy ilmi, että kivi on voimakas taikaesine, suurin koko joukosta kiviä. Kiven kulloinenkin kantaja saa käyttöönsä kiven voiman, mutta kantaja on kuka tahansa jamppa, joka sattuu lojumaan jätettyyn kiveen kompastumaan. Ja kaikki tietysti himoitsevat kiviä kovasti, etenkin sitä päähenkilön kaikkein voimakkainta kiveä. Nykyinen kantaja tulee puolestaan jollain tapaa riippuvaiseksi kivestään ja ilmeisesti mieluummin kuolee kuin antaa kiven jollekulle toiselle. (Minulle tuli vähän mieleen eräs Taru Sormusten Herrasta...)

Tavallaan HoL vetosi minuunkin. Miljöö - etenkin luonto - oli nimittäin tosi viehättävä, ja se tuli hyvin esille kirjasta. Tietysti sitten kun siirryttiin kaupunkeihin, miljöön tenho väheni ja tilalle tuli ... päähenkilö.

Päähenkilö Jenna olikin sitten ihan mahdollisimman ärsyttävä eukko. Addiktista on varmaan aika vaikea tehdä sympaattista päähenkilöä, eikä Farrell siinä onnistunutkaan. Addiktion hieman helpotettua olisi voinut kuvitella, että päähenkilöstä tulee miellyttävämpi - mutta mitä vielä. Vainoharhainen ja ilkeä. Päähenkilö herätti ainakin minussa monia tunteita, joista päällimmäisenä tulee mieleen raivo ja turhautuminen.

Aion silti lukea sarjan seuraavankin osan.

Nykymuotoinen Sivukirjasto*

...on palvellut lukijoitaan (kaikkia kahta) tasan vuoden. Jeee! (En voi uskoa, etten muistanut tätä töistä tullessa ja käynyt ostamassa skumppaa. Mrrrr.)

Kirjoista on hauska jorista. Mutta ei kaikista kirjoista. Esimerkiksi Greg Bearin City at the End of Timesta en haluaisi sanoa mitään. Kun se oli niin kummallinen ja vähän raskas. Satunnaisesti toki tosi hieno. Mutta enimmäkseen kummallinen ja vähän raskas.

Kirjan kannessa sanotaan "stunning". Otaksun, että sillä voidaan viitata myös siihen mitähäh-oloon, joka ainakin minut välillä valtasi.

Suunnitelmani oli oikeastaan kätkeä CatEoT:en liittyvän sanottavan puutteeni blogin 1-vuotissynttäreihin. Niiden kunniaksi esittelen toisen kirjahyllyni. Kirjahyllymme. Sitä kelpaa esitellä, koska se on siivottu 2. pääsiäispäivänä niin tehokkaasti, etten selkäkivultani pystynyt juuri liikkumaan viikkoon. (Ei, en ole 90-vuotias.)

Huomannette, että ylähyllylle tuli uudelleenjärjestelyn myötä tilaa. Joudun luultavasti ostamaan hieman kirjoja.


* Kuvittelin joskus haluavani kirjoittaa haircuttia, mutta ei siitä mitään tullut.

Wild Cards

Wild Cards on George R. R. Martinin toimittama eräänlainen shared world -sarja, jossa lauma kirjailijoita kirjoittaa samasta alkuasetelmasta käsin. Ja samoista hahmoista. Alkuasetelma on siis avaruusolentojen maapallolle istuttama virus, jonka saaneista osa kuolee, osasta tulee hirviömäisiä otuksia (jokereita) ja hyvin pienestä osasta tulee superhenkareita, ässiä.

Muistelin jostain syystä ykkösosan jälkeen, että sarja olisi ollut novellikokoelma, ja ehkä ykkösosa olikin, mutta kakkososa, Aces High, on kasa tarinoita joiden olisi tarkoitus muodostaa yhtenäinen kirja.

Minusta se oli vähän rasittava sekametelisoppa. Juonenkäänteitä oli kauheasti (oli avaruusolentojen hyökkäystä ja pahaenteistä salaseuraa ja mystisen esineen perässä juoksentelua ja avaruusalukseen kaappausta ja mitähän vielä) ja osa tarinoista oli vain ... huonoja. (Yhdestäkin tuli sellainen nolo olo, että tämän pitäisi olla varmaan jotenkin hauska slapstick-henkinen pala, vaan kun ei ollut. Olen armollisesti unohtanut kirjoittajan ja tarinan nimen.)

Ei niin huonoa, etteikö jotain hyvääkin: toimittaja-kirjailija Martinin oma tarina oli oikein hyvä.

The Enchantress of Florence

Nyt on hieman sellainen olo, että mitä sanottavaa mulla vois muka olla mistään vakavahenkisestä kirjallisuudesta ... vaikka ehkä ei pitäisi ajatella niin. Salman Rushdien The Enchantress of Florence oli mainio.

Siinä Intian keisarin luo tulee tarinankertoja, joka kertoma tarina Firenzeläiset lumonneesta prinsessa Qara Közista lumoaa keisarin ... vaikka kukaan ei oikein tiedäkään, mitä tarinasta pitäisi ajatella. Kirja on loistava esimerkki maagisesta realismista - kuvitelmat heräävät henkiin ja taiteilijat häviävät omiin maalauksiinsa. Silti, parhaiden tarinoiden tapaan, kaikki toimii.

Minulle tulivat jotenkin mieleen Tuhannen ja yhden yön tarinat. Pidin kovasti.

Incandescence

Greg Eganin Incandescence on sekä sanana vaikea että kirjana ... mielenkiintoinen.

Incandescence muistuttaa ainakin alkupuolensa ajan nimittäin elävästi lukiofysiikan tuntia, ja kun sanon "elävästi", tarkoitan vain toki siinä määrin kuin lukiofysiikan tunnilla minkään voi sanoa olevan elossa. Niin, minä en juuri pitänyt fyssasta - matikassa oli aina enemmän mieltä.

Incandescencessä (että voikin olla hankala sana) ei ole edes sitä bonusta, että fysiikan lakeja olisi visualisoimassa joku opettaja. Itse pitää yrittää tajuta - tai sitten tehdä kuten minä, ja antaa fysiikan lakien mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Kirjan edetessä - ja etenkin sen loppupuolella - sinnikkyys nimittäin palkitaan. Loppuratkaisu on hieno, kirjassa on jotenkin hyvin onnistunut muukalaiskuvaus (siis avaruusolentoja) ja kirjailijan visio aukeaa pikku hiljaa. Kohta heittäydyn runolliseksi ja etsin kauheita vertauskuvia vision avautumiselle.

Kirjan aikajänteitä on jossain kritisoitu, mutta minusta ratkaisu ja tietty epämääräisyys oli ihan oikea ratkaisu. Loistavaa. Paitsi fysiikka-allergikoille.

Black Juice

Margo Lanaganin novellikokoelma Black Juice oli ihan hyvä.

Englannin kielessä on fraasi "to damn with faint praise". Se, että joku on ihan hyvä, voisi olla juuri tällaista kiroamista, mutta ei se nyt oikeastaan ole tarkoitus. Vähän nihkeästi mulla ei kuitenkaan ole asiasta oikein muuta sanottavaa. Oletin ehkä, että pitäisin BJ:stä ihan hirveästi, mutta ei siitä kauheasti kyllä mieleen jäänyt.

Voisin kuitenkin huomauttaa, että ensimmäinen novelli Singing My Sister Down on julkaistu myös suomeksi kirjassa Uuskummaa?*. Tykkäsin siitä alkukielellä ihan kauhean paljon enemmän, joten näin jälkikäteen rupesin miettimään, että millainen se suomennos oikein oli. Anteeksi suomentaja, jos luet tätä. Vika oli luultavasti minussa. Myös Uuskummaa?-antologiassa SMSD oli ehkä parasta antia.


* En tajua alkuunkaan sitä helkkarin kysymysmerkkiä kirjan nimessä. WTF?

Ikuisen rakkauden saari

Daína Chavianon Ikuisen rakkauden saari fiittasi jo Korianterissa, kun lueskelin sitä yhden naisen illassani pari viikkoa sitten.

Yhden naisen iltaan se sopi kyllä ihan hyvin.
Mutta mitään järisyttävän pysyvää vaikutusta se ei kyllä tehnyt siitä huolimatta.

Ikuisen rakkauden saaressa kuubalaissyntyinen nainen pohtii elämänsä tyhjyyttä Miamissa, ja tapaa vanhan naisen jonka kertoma myyttinen tarina sotkee yhteen kolmen maan kansalaisia, mytologiaa ja noituutta, ja paljon rakkautta.

Chaviano on itsekin Yhdysvaltoihin muuttanut kuubalainen, joka Kuubassa asuessaan kirjoitti paikallisesti suosittuja fantasiakirjoja. Ikuisen rakkauden saari ei siitä huolimatta ole mikään genrefantasia, vaan varmaan sopisi myös esim. romantiikasta nauttiville ihan hyvin - vaikka ei se romantiikankaan osalta ole mikään genrekirja. Viihdyttävä ja hyvä kirja kuitenkin.

Nälkäpeli

Qaikussa ehdittiin jo todeta, että onpas Suzanne Collinsin kirjalla Nälkäpeli ihan tajuttoman typerä nimi. (Eikö olekin?) Sitäpaitsi Nälkäpeliä on suositellut Stephanie Meyer, joka minusta on jonkinlainen kirjallinen sielunvihollinen.

Mutta siihen se typeryys jääkin, jos onnistuu uskomaan perusasetelman. Eräänlaisessa post-apokalyptisessa Amerikassa (tai mitä siitä nyt on jäljellä) 24 nuorta kisaa joka vuosi Nälkäpelissä, valtaisassa tosi-tv -ohjelmassa, jossa vain yksi voi voittaa. Ja selvitä hengissä. Muut kuolevat.

Ensin tuntui siltä, että Nälkäpelin konsepti oli hieman kaukaa haettu. Mutta tuhon jälkeinen yhteiskunta oli kyllä todella kiero, ja onhan sitä ihmiskunnan historiassa ennenkin nähty vaikka minkälaista julmuutta.

Hyväksyttyään alkuasetelman voi keskittyä nauttimaan kirjasta, joka on hyvä. Mainio. Nopeatempoinen ja kiehtova, hyvin kirjoitettu ja hyvin suomennettu. En voi kuin suositella.

City of Pearl

Olen yhä flunssassa. Kirottua.

Syystä tai toisesta päädyin lukemaan Karen Travissin kirjan City of Pearl, jossa retkue ihmisiä matkustaa tarkastamaan kaukaiselle planeetalle sijoittuneen siirtokunnan kohtaloa. Kaukaisella planeetalla on muitakin. Siis muitakin kuin ihmisiä.

CoP oli tosi hyvä. Siinä on aika mielenkiintoinen näkökulma ihmiskunnan tulevaan kehitykseen ja vielä mielenkiintoisempi - ja valitettavan todentuntuinen - näkökulma ihmiskunnan taipumukseen tuntea itsensä luomakunnan kruunuksi.

Ihmiskunnalle ei kirjassa ole käynyt erityisen hyvin. Liikakansoitus vaivaa, ja kaikki ruoka on suuryritysten patentoimaa niin, etteivät viljelijät esimerkiksi omista enää ainoatakaan siementä - tämänkaltaista kehitystähän on kai jo valitettavasti vähän nähtävissä. Tämä ahdinko tuntuu kyllä lähinnä ansaitulta, kun näkee, miten ihmiset käyttäytyvät toisia muukalaislajeja kohtaan.

Sitäpaitsi päähenkilö vaikutti hyvältä tyypiltä. Ei ehkä tyypiltä, jonka kanssa haluaisin oluelle, mutta kuitenkin tyypiltä josta oli mukava lukea.

Jatko-osa on jo varattu kirjastosta.

Kirja kolmella nimellä

Nukkumassa pitäis olla, että paranisi flunssasta, mutta täällä sitä vaan joristaan kirjoista.

Alison Goodmanin kirja The Two Pearls of Wisdom on julkaistu kahdella muullakin nimellä. Jenkeissä se on Eon: Dragoneye Reborn ja brittimarkkinoilla Eon: Rise of the Dragoneye. TTPoW on siis alkuperäisnimi Australiassa, jos mietitte, että missä se kolmas markkina-alue on. Minusta The Two Pearls of Wisdom on kaikkeista paras nimi (joten nyt käytämme sitä, vaikka luinkin brittikappaleen) ja kustantajat typäreitä, mutta ehkä he kuitenkin sitten parhaiten tietävät, mikä nimii osuu ja uppoaa kohderyhmään.

TTPoW on aasialaisvaikutteita saanut mainio fantasia, jossa 12 lohikäärmeherraa hallitsee 12 energialohikäärmettä. Louhikäärmeet auttavat keisarikuntaa. Päähenkilö Eon on yksi oppipojista, jolla on mahdollisuus tulla valituksi tiukkaan lohikäärmeherrakoulutukseen - joka vuosi valitaan siis yksi oppipoika koulutukseen, ettei turhan helpoksi menisi. Eonilla on vaan synkkä salaisuus, ja keisarikuntakin hoippuu tuhon partaalla. Seikkailua seuraa.

TTPoW tuntui kerrassaa omalaatuiselta ideoidensa puolesta, enkä ihan malttaisi odottaa seuraavaa osaa. Sitäpaitsi kirjaa lukiessa jännitti välillä niin, etten meinannut uskaltaa kääntää sivua. Tiedä sitten, onko se pelkästään hyvä asia - välillä lukeminen vähän ahdistikin. Enkä kokenut mitään hirveän suurta läheisyyttä päähenkilöön. Eon oli nimittäin sitä sorttia sankari, joka tajuaa keskeiset asiat vasta kun lukija on jo hakenut rautalankaa saattaakseen pari faktaa jakeluun myös päähenkilölle.

Paljon hyvää, vähän parannettavaakin - kerrassaan mainio kokemus.

Foundling

D. M. Cornishin nuortenkirjasarjan jatko-osaa on suositeltu, ja siten tietenkin myös osa 1 piti lukea. Osan 1 nimi on Foundling, mutta sitä on vaikea huomata, kun sarjan nimi on kirjoitettu niin hullun isolla kanteen.

Foundling eli löytölapsi on kirjan sankari, poika jolla on tytön nimi ja joka orpokodista lähtee taivaltamaan uutta opinahjoaan ja ammattiaan kohti. Valitettavasti vaan matkalla on ketkuja ihmisiä ja ennen kaikkea hirviöitä vaaniskelee siellä täällä.

Foundling ei ollut ihan huono. Siinä oli paljon hyviä juttuja, ja kiinnostavia - joskaan ei kaikista omaperäisimpiä - huomioita siitä, miten ihmiset ovat joskus pahimpia hirviöitä. Minua vaan häiritsi noin sivulta 50 se, että Tärkeä Juonenkäänne oli jotenkin täysin epälooginen ja vaikea perustella. Tässä siis Henkilö A tekee jotain, josta seuraa em. Tärkeä Juonenkäänne. Mutta entäs sitten kun ei voi ollenkaan ymmärtää Henkilö A:n motiiveja? Ei sitten yhtään? Vaikea lukea kirjaa loppuun asti, sitä sitten. (No, voi tietysti olla, että kaikki selviää sarjan myöhemmissä osissa, mutta kyllä minusta yksittäisenkin osan pitäisi olla luettavissa itsenäisenä kirjana.)

Yhteenveto: Saatan lukea sarjan kakkososankin.

Empire in Black and Gold

Aikaisemmin lukemani tekele, Winterbirth, sai minut melkein skippaamaan myös Adrian Tchaikovskyn kirjan Empire in Black and Gold. (Ne oli sentään lainattu kirjastosta samaan aikaan, joten oli luonnollista olettaa, että niillä oli muutakin tekemistä toistensa kanssa.)

Se olisi ollut vähän sääli, sillä kirjassa oli paljon kiinnostavia ajatuksia, jos nyt ei ihan varsinainen täysosuma ollutkaan.

Juonesta sen verran, että paha keisarikunta yrittää valloittaa pieniä vapaita kaupunkeja, mutta joukko oikeamielisiä vapaiden kaupunkien asukkaita laittaa kapuloita rattaisiin minkä ehtii.

Kiinnostavista ajatuksista parhain oli ehkä ihmisten yhteys erilaisiin hyönteisiin. Hyönteisiltä - ja muilta öttiäisiltä - oli jotenkin saatu jotain ominaisuuksia, kuten nyt vaikka lentokyky tai teknologinen ymmärrys. Näiden ominaisuuksien mukaan ihmiset olivat sitten jakautuneet kansoihin.

Ei ihan täysosuma -puolella on sanottava, etten koko kirjan aikana tajunnut, miten kourallinen kapinallisia siellä ja tiu täällä voi olla jollekin massiiviselle keisarikunnalle niin suuri ongelma, että kapinallisia jahdataan ihan pataljoonien avulla. Sikstoisekseen tämä ei ollut myöskään genren mukaansatempaavinta tekstiä ja taistelukohtauksia oli Liinan asteikolla (TM) IHAN LIIKAA.

Puhdasta eeppistä fantasiaa arvostaville varoitukseksi kerrottakoon, että EiBaG on aika teknologinen fantasia, ja kirjan maailma on maailma jossa teknologinen kehitys on käynnistynyt täyteen höyryyn. Pun intended.

Huomatkaa muuten myös kirjan kansikuva. Siinä näkyy nykyfantasian uusi trendi, jossa tumma viittaan pukeutunut huppupäinen hahmo poseeraa pahaenteisesti vaalealla taustalla.
Olen tullut siihen tulokseen, että pahaenteinen, tummanpuhuva hahmo vaalealla taustalla on varmaan tosi halpa sekä piirtää että painaa. Itse en niin trendistä tykkää, kirjoja on vaikea erottaa toisistaan, ja kun on lukenut yhden, luulee lukeneensa ne kaikki.

Paheiden palatsi

Jassoo.

Minulla ja Tim Powersilla on hieman hankala suhde, jossa minä hampaat irvessä luin Powersin kirjoja ymmärtämättä ihan täysin mikä niissä oli niin hienoa ... kunnes sitten yhden kirjan kohdalla aloin vähän nähdä valoa tunnelin päässä, ja sitten luin Last Callin ja se oli rakkautta.

Powersia on suomennettukin; Anubiksen portit (kahdessa osassa) ja Paheiden palatsi. Kaikki suomennetut Powersit löytää kirjastosta jostain syystä ihan äärettömän tuhruisina kappaleina. Ilmeisesti kaikki Powersia ennen minua lukeneet tupakoivat ketjussa ja syövät rasvaista ruokaa samalla kun lukevat.

Anubiksen porteista en siis ikinä oikein riemastunut, ja Paheiden palatsi jäi lukematta. Nyt sitten huomasin kuitenkin, että sitä kehuttiin jossain ja päätin tarttua kirjaan.


Meh.

Fiilis tästä oli suunnilleen sama kuin Anubiksesta. Että kyllähän sen luki, ja varmasti voisi aikansa huonomminkin käyttää, mutta mistään elämää suuremmasta ei kyllä ollut kyse.
En tiedä, onko suomennoksella jotain vaikutusta - luulen, että on - mutta ainakaan minä en suuremmin riemastunut kaikista suomennosratkaisuista, vaikka en tietenkään parempiakaan osaa antaa tilalle. Tietysti Powers tuskin on helpoin suomennettavakaan - mutta silti, kultti jonka johtaja on nimeltään Närhenpuska ei vaan oikein kuulosta millään muotoa vakavasti otettavalta.

Jos Powers kiinnostaa, kannattaa mieluummin ehkä lukea englanniksi. Ja ehkä Last Call.

The Steel Remains

Avot.

Richard Morgan on päässyt Sivukirjastoon ennenkin, ja pitää nyt siis varmaan juhlia kotonaan. (Linkitin itseeni. Olen nolostunut.) (Kätevää kuitenkin, että tässä pohjassa linkkiväri on sama kuin leipätekstin väri, joten ette luultavasti löydä linkkiä ja voin lakata nolostumasta.)

The Steel Remains on Morganin (ilmeisesti ensimmäinen) fantasiakirja, ja se oli oikein mainio. Reipasta toimintaa ja pidettäviä hahmoja halki kirjan. Myös aika kainostelemattomin sanankääntein kuvattua seksiä, joten tämä ei soveltune kahdeksanvuotiaalle, englantia taitavalle serkullenne synttärilahjaksi.
Jatkoakin kai tulee piisaamaan.

Morganin tavassa kirjoittaa on jotain tuttua. Puolet ajasta luulin lukevani jonkun muun kirjaa, mahdollisesti Scott Lynchin, ja jouduin silloin tällöin nipistämään itseäni, jotta muistaisin, kenestä on kyse. Tämä nyt ei kuitenkaan ole moite, koska kirja oli tosiaan mukavaa luettavaa, vaikka ei ehkä ollutkaan elämää suurempi eeppinen fantasia*.

Iso miinus siitä, että ainakin kovakantinen versio oli ilmeisesti liimasidottu käyttäen sylkeä liiman sijasta.


* Morganin setä ei kai arvosta kovasti Tolkienia, mistä olin hieman järkyttynyt. On tietysti totta, että kaikilla on mielipide, mutta yhtälailla totta on, että tässä Tolkien-asiassa minä olen oikeassa.

Darkmans

Taisin aiemmin mainita, että Nicola Barkerin Darkmans kannattaa lukea?

Toivottavasti kaikki uskoivat. Darkmans on mainio. (Se on myös jonkin tahon ... erm ... Guardianin listalla niistä (luullakseni) SF/F-kirjoista joita pitää lukea. Listoja ei ole pakko uskoa, mutta joskus kannattaa.)

Noin, nyt kaikki sulut on suljettu. Minä lainasin Darkmansin sen listan perusteella. Darkmansin kannessa lukee jotain sen suuntaista kuin "Luettuani nämä 837 sivua olisin halunnut vielä 837 sivua lisää". Ymmärtänette, että lyhyiden kirjojen kannatusyhdistyksen jäsenenä olin skeptinen.

Mutta oikeassa olivat. Darkmansia olisi lukenut lisääkin.

Itse juoni on hieman ... jopa ... vaikeasti selitettävä. Kirja kertoo useammasta ihmisestä, joiden elämät ovat kietoutuneet yhteen, ja joiden elämässä vaikuttaa suoraan keskiajalta peräisin oleva kaaos. Kirjoitustyyli on omintakeinen, mutta sopiva.

Mahtava kirja.

Winterbirth

Noin periaatteessa minusta on erittäin ok lukea tyhjänpäiväisiä fantasiaseikkailuita, mikäli ne onnistuvat olemaan viihdyttäviä.

Brian Ruckleyn Winterbirth oli viihdyttävä kuin valkoinen tapetti. Eli ei yhtään.
Kaiken lisäksi se melkein teki pitkäpiimäisyydellään minut allergiseksi eeppiselle fantasialle - jota sentään olen lukenut vaikka kuinka ja kauan.

Ei voi jaksaa tällaista valloitusretkijorinaa jossa juostaan karttaa läpi ja tipahdetaan talviseen virtaan keskellä metsää ilman vaihtovaatteita eikä muka saada keuhkokuumetta ja ollaan selittämättömästi pahiksia ja vähintään yhtä selittämättömästi päähenkilöitä luonteella joka on täydellinen lääke unettomuuteen. Yyyyh.

Tulva

(Ihan ekaks, jukoliste, tätä lukee ainakin 4 ihmistä, tai ehkä 3. Klikatkaa tuota Follow this blog -juttua jonka omin käsin siihen lisäsin. Blogger Dashboardilla, jossa nää asiat on tehty helpoksi, mutta silti. Minäkin haluan elvistellä lukijakunnallani :D)

Ilmastokatastrofeista kiinnostuneet voivat kiinnostuneena seurata jalanjäljissäni ja lukea Stephen Baxterin scifikirjan Flood. Siinä tulvii ja rankasti.


Kirjassa seurataan tulvan etenemistä tietyn porukan ja lähinnä yhden päähenkilön silmin ja elämän kautta. Se on ihan hyvä valinta, vaikka siellä täällä on vuosien aukkojan ihmisten elämässä ja välillä tuleekin vähän sellainen tunne, että päähenkilön elämää seurataan vain uusien katastrofien nostamiseksi esille. Minua se ei haittaa, sillä minä pidän katastrofeista kirjoissa ja leffoissa ja olen näin siis todistanut täydellisen hyvän maun puutteeni. (Katsoin jopa Day After Tomorrowia aaltoon asti. Sen jälkeen kiinnostus lopahti.)

Juoni vaikuttaa siis ajankohtaiselta - tosin kirja on täyttä fiktiota. Ilmeisesti, jos kirjaa on uskominen - seuraava voi olla lohdullinen tieto tai sitten ei - jos napajäät sulavat, maapallo ei peity vedellä. Elinkelpoisesta alasta menee tietty suuri osa. Floodissa vedenpaisumuksen syyt ovat muualla.

Sivuhuomautus: kun luin tätä, ajattelin tosi usein haikeasti yhtä viime vuoden parhaista kirjoista, Chris Adrianin The Children's Hospitalia. Siinäkin on vedenpaisumus, vaan tosi paljon raamatullisempi. Ja SIINÄ kirjassa on tunnelmaa vaikka haikaloille syöttää.

TCH ei kuitenkaan tee Floodista sen huonompaa kirjaa. Jos ei kestä uskonnollisaiheista kirjallisuutta, kannattaa harkita olisivatko sietokyvyn rajat venytettävissä, ja sitten lukea molemmat.

Tyylikkään köyhäilyn taito

Tyylikkään köyhäilyn taidon kirjoittajan, Alexander von Schönburgin, suvulla on väitetysti 500 vuoden kokemus sosiaalisesta alamäestä.


Hyvä juttu. Herra von Schönburg osaa antaa vinkkejä ajalle, jolloin - kuten hän ennustaa - meillä kaikilla tulee olemaan vähemmän rahaa. Nyt tietysti on tulossa lama, joten tämä on erityisen tarpeellista.

Vinkit kirjassa eivät kuitenkaan liity tarjouskuponkien leikkelyyn lehdestä. Enemmänkin kirja on puheenvuoro hysteeristä kuluttajuutta vastaan. Siis sitä, jossa onnea yritetään ostaa. Kyllä te tiedätte.

Puhutaanpa hetki tähdistä. Minulle kirja oli viiden tähden kirja.
Jollekulle toiselle se toki saattaa olla jotain ihan muuta, mutta koska kirja osui ja upposi aiheellaan niin sopivasti, käsitellen juuri niitä juttuja joita olin itsekin hapuillen miettinyt, saakoon se nyt täydet viisi tähteä.

Itsehän olen pitkään toteuttanut itseäni kuluttamalla. Varsinainen markkinatalouden unelmalapsi. Syystä tai toisesta (mutta melko lailla itsekkäistä syistä silti) olin kuitenkin viime vuoden puolella pariinkin otteeseen ostamatta mitään. Siitä ei yllättäen tullutkaan paha olo, elämä tuntui jopa jollakin tavalla kevyemmältä kuin ennen.
(Nyt on pakko sanoa aihetta sivuten, että ahdistun myös himpun verran nykyään kovin suosittujen ekoblogien kanssa. Niissä kun tuntuu olevan helposti pelkkää tuotekatalogia. On tietysti parempi ostaa kirpparilta tai luontoystävällisesti tuotettuna se, minkä ostaa - mutta kuten olen ennenkin jossain sanonut, se on silti pikemminkin lääke oireisiin kuin vaivaan. Ja minä haluan apua vaivaan.)

No, pitkä tie tässä on vielä edessä, ja siitä todistaa sekin, että Tyylikkään köyhäilyn taitoa teki heti mieli ostaa 10 kappaletta ja jakaa ympäriinsä. Saatan kuitenkin keventämispäätöksistä huolimatta ostaa itselleni yhden. Koska tästä voisi ehkä jatkossa olla apua.

Templatetestausta

Testing testing 123.

Kokeilen vaan, saanko nuo päivämäärät toimimaan tällä templatella. Jos en saa, kiroan koko ihmiskunnan.

Asiaa odotellessanne voitte varata Nicola Barkerin Darkmansin kirjastosta. Se on hyvä.

Twilight

Nyt ei sitten kaunistella!

Minulla on aina ollut periaatteena, etten voi haukkua kirjaa täysipainoisesti jos en ole sitä kokonaan lukenut.


Pyysin - ja sain - kaverilta lainaan Stephanie Meyerin Twilightin ja luin sen hampaita kiristellen loppuun. Vihasin kaikkia hahmoja suunnattomasti. Sain vatsanpuruja siirapista, jota sivujen välistä pursusi. Tiesin jo helmikuussa lukeneeni vuoden 2009 huonoimman kirjan.

Myönnän, minulla oli ennakkoasenne. Olin melko varma, ettei se ihan NIIN huono voi olla.

Jos rekka olisi ajanut ylitseni kirjan ollessa kesken, olisin ollut tosi vihainen siitä, että tämä olisi ollut viimeinen kirja johon aikaani tuhlasin. Olisin ehkä ilmestynyt poltergeistina kanssanisäkkäälleni, joka olisi joutunut lukemaan minulle iltaisin ääneen vastineeksi siitä, etten heitä konsoleita pihalle.

Ei sillä, etteikö olisi jotenkin ymmärrettävääkin se, miksi niin monet Twilightista pitävät. Minulle kumminkin huonot puolet ajoivat hyvien - tai pitäisi ehkä sanoa, koukuttavien - puolien yli ACME-höyryjyrällä.
Olen varmaan liian vanha. Lähestyn eläkeikää (nykylainsäädännöllä siihen on enää noin 39 vuotta), tuota unelmissani siintävää paratiisia jossa olen maagisesti kehittänyt viherpeukalon ja hoidan kukkia päivät pitkät, ja illat istun takkatulen ääressä. En vaan enää ymmärrä, mikä siinä muka on romanttista, että joku kiipeää nukkuvan tytön huoneeseen tuijottamaan. Tuijottamaan sitä nukkuvaa tyttöä. Kuvottavaa.


...Toisaalta kaverini kertoo kauhean viihdyttävästi sarjan myöhemmät olennaiset juonenkäänteet. Teehetket töissä ovat olleet hurjan rattoisia viimeisen parin viikon ajan, kun keskustellaan siitä, miten kaamea Edward on. Että ei niin pahaa, etteikö jotain hyvääkin.

Neuropaatti

Halusin vaan kirjoittaa "neuropaatti" (se on melkein yhtä kiva sana kuin "psykonautti".) (Psychonauts on peli.)


Ensimmäiseksi haluan tunnustaa, että edellinen Scott Bakkerin kirja masensi minut täydellisesti sivulla 5, ja jäi kesken. Se oli joku eeppinen fantasia, jonka nimen olen autuaasti häivyttänyt muististani. (Ja minä kun en yleensä jätä MITÄÄN kesken.) Neuropath oli onneksi kevyesti scifi trilleri, ei ziljardia sivua ja niin edelleen.

Kevyesti scifillä tarkoitan, että sijaittiin parinkymmenen vuoden päässä ja ihmisten aivoja alettiin ymmärtää vielä nykyaikaa paljon paremmin. Sitten oli murhaaja, joka käytti häiritsevällä tavalla ihmisten aivoja heitä itseään vastaan.
Kirja oli myös melkoisen hyytävää luettavaa neurotieteineen, mutta sellainen on minunkin aivojeni voima että olen jo pahimmat ilmestykset unohtanut.

Tosi monet kevyesti scifit trillerit on munsta aina hyviä jonnekin sivulle S-80, jossa S=kokonaissivumäärä. Tässä hetkellä S-80 alkaa yleensä jonkinlainen loppuratkaisu, joka tyypillisesti pitää haukotella läpi. Siis päätöstä (ja valitettavasti usein myös paatosta) vaaditaan, ok, mutta älköön kukaan kirjailija enää kiusatko minua tarpeellaan selittää hyvät juonenkäänteet pilalle.

En ole ihan varma, selittikö Bakker hyvät juonenkäänteet pihalle; tiedän vain, että kohdassa S-80 kirja menetti kiinnostavuuttaan kovaa vauhtia. Siihen asti kelpo kirja. Suosittelen.

The Haunting of Alaizabel Cray

Chris Woodingin The Haunting of Alaizabel Cray oli kirja, josta jotenkin ihan epätoivoisesti halusin pitää.

Asetelma oli herkullinen: Viktorian ajan Lontoo kärsii erilaisten demonien ja pahojen henkien kourissa. Pahalaiset ovat vallanneet jo puoli kaupunkia, ja ihmiset ovat joutuneet väistymään. Päähenkilö, Thaniel Fox, metsästää näitä otuksia työkseen ja tapaa siinä sivussa tyttösen joka on menettänyt muistinsa, ja tietenkin tätä kautta huomaa kompastuneensa pirulliseen juoneen.

Siis ihan tosissaan halusin pitää, luettuani sen ensimmäisen luvun. Tai ehkä kaksi ensimmäistä. Mutta kirja ei ainakaan minulle lunastanut ihan niitä lupauksia, joita annettiin. Vähän oli tylsänpuoleinen. Enkä edes enää muista, miten se loppui - eikä tästä nyt ole varmaan viikkoakaan kun sain sen loppuun. Aaaaaargh. Turhauttavaa.

Sitäpaitsi on hämmentävää huomata, että toivoo sankarin häviötä jotta status quo säilyisi. Mutta niin kävi. Ehkä lopussa sankarit voittivat ja pahalaiset hävisivät ja minä olen vain halunnut sen aktiivisesti unohtaa? Ei voi tietää.

Already Dead

Toinen alkuvuoden vampyyrikirjoista on C... Charlien Hustonin Already Dead, jossa vampyyri Joe Pitt toimii jonkinlaisena yksityisetsivä/yksityiskonna -tyyppisenä yrittäjänä vampyyriklaanien välissä puikkelehtien.


Sijainti: New York
Kohtalokkaita naisia: tuskin yhtään
Romantillisia vampyyrikohtauksia: tasan nolla

Already Dead ei ollut yhtään huono, ja jälkikäteen selvisi, että se oli vuoden 2008 -parhaat master listin satoa myös. Tälle tulee kai jatkoakin. Aika raaka se kyllä on, ehkä vähän yllättikin paikoin.
Joten jos kuvittelee kaikkien vampyyrikirjojen olevan jotenkin Stephanie Meyer -henkisiä, voi varautua nyt jo yllätykseen. (Kyllä, alkuvuoden toinen vampyyrikirja oli Twilight ja voin kertoa jo etukäteen, että se ei tule saamaan viittä tähteä.)

Lainan päivä 8.2.

Lainan päivää vietetään sunnuntaina 8.2. ja ainakin pääkaupunkiseudun kirjastoilla on yhteinen tarjous: varausmaksuja ei peritä Lainan päivänä lainkaan.

Jee :D

Perinteisestihän Lainan päivänä on saanut sakkomaksut myöhästyneistä kirjoista anteeksi, mutta se ei ainakaan minua kiinnosta - mainion Helmet-järjestelmän käyttöönoton jälkeen ei ole juuri mitään syytä siihen, että kirjat olisivat myöhässä. Webissä ne voi uusia koska vaan, vips.

Mutta varauksia mulla on nytkin 3 odottamassa ja yykaakoonee ... viisi matkalla. Toivotaan, että kaikki ehtii sunnuntaiksi, niin voin käydä säästämässä 4€ tai siis lähinnä sen vaivan, että kaivan pankkikortin esiin.

Niin, monet kirjastot ovat siis sunnuntaina auki ainakin täällä pääkaupunkiseudulla.

The Lees of Laughter's End

Avot. En enää muista, mistä olen kirjoittanut. Piti käyttää hakua.
Hieman järkyttyneenä huomasin myös, että Sivukirjasto on ollut pystyssä jo monta kuukautta. Siis vallan. Apua.

No, aiemmin olen siis maininnut lukevani ajoittain Malazan Empire -sarjaa, jota pääasiassa kirjoittaa eräs Steven Erikson, mutta johon soppaan on lusikkansa tunkenut myös Ian C. Esslemont. Malazan Empire on varsin eeppistä fantasiaa ja jos taide määritellään sen kyvyllä tainnuttaa öinen murtovaras, myös sarjan pokkariversiot ovat mitä korkeinta taidetta. Sarjan lukeminen etenee hieman hitaasti ainakin minulla, koska jotenkin masentaa tarttua mihinkään kirjaan jossa on yli 900 sivua. Okei, yli 700.

No, huutooni on nyt vastattu, kun Eriksonin setä kirjoitti Malazan Empire -sarjaan liittyvän pienoisromaanin The Lees of Laughter's End. Tässä taisi olla 115 sivua, ja aika ilmava taitto.

Tulkoon vielä mainittua, että Erikson on kyllä minusta yleensä ihan hyvä, Esslemontista en pitänyt.

Mutta TLoLE oli kyllä jotenkin ihan sikatylsä. Jos pitää pakottaa itsensä kahlaamaan 115-sivuinen teos läpi, niin jotain on pielessä. Olen valmis myös otaksumaan, että vika on minussa eikä kirjassa, mutta koska en voi vaihtaa itseäni lukijana, kirja saa kaksi tähteä.