Nykymuotoinen Sivukirjasto*

...on palvellut lukijoitaan (kaikkia kahta) tasan vuoden. Jeee! (En voi uskoa, etten muistanut tätä töistä tullessa ja käynyt ostamassa skumppaa. Mrrrr.)

Kirjoista on hauska jorista. Mutta ei kaikista kirjoista. Esimerkiksi Greg Bearin City at the End of Timesta en haluaisi sanoa mitään. Kun se oli niin kummallinen ja vähän raskas. Satunnaisesti toki tosi hieno. Mutta enimmäkseen kummallinen ja vähän raskas.

Kirjan kannessa sanotaan "stunning". Otaksun, että sillä voidaan viitata myös siihen mitähäh-oloon, joka ainakin minut välillä valtasi.

Suunnitelmani oli oikeastaan kätkeä CatEoT:en liittyvän sanottavan puutteeni blogin 1-vuotissynttäreihin. Niiden kunniaksi esittelen toisen kirjahyllyni. Kirjahyllymme. Sitä kelpaa esitellä, koska se on siivottu 2. pääsiäispäivänä niin tehokkaasti, etten selkäkivultani pystynyt juuri liikkumaan viikkoon. (Ei, en ole 90-vuotias.)

Huomannette, että ylähyllylle tuli uudelleenjärjestelyn myötä tilaa. Joudun luultavasti ostamaan hieman kirjoja.


* Kuvittelin joskus haluavani kirjoittaa haircuttia, mutta ei siitä mitään tullut.

Wild Cards

Wild Cards on George R. R. Martinin toimittama eräänlainen shared world -sarja, jossa lauma kirjailijoita kirjoittaa samasta alkuasetelmasta käsin. Ja samoista hahmoista. Alkuasetelma on siis avaruusolentojen maapallolle istuttama virus, jonka saaneista osa kuolee, osasta tulee hirviömäisiä otuksia (jokereita) ja hyvin pienestä osasta tulee superhenkareita, ässiä.

Muistelin jostain syystä ykkösosan jälkeen, että sarja olisi ollut novellikokoelma, ja ehkä ykkösosa olikin, mutta kakkososa, Aces High, on kasa tarinoita joiden olisi tarkoitus muodostaa yhtenäinen kirja.

Minusta se oli vähän rasittava sekametelisoppa. Juonenkäänteitä oli kauheasti (oli avaruusolentojen hyökkäystä ja pahaenteistä salaseuraa ja mystisen esineen perässä juoksentelua ja avaruusalukseen kaappausta ja mitähän vielä) ja osa tarinoista oli vain ... huonoja. (Yhdestäkin tuli sellainen nolo olo, että tämän pitäisi olla varmaan jotenkin hauska slapstick-henkinen pala, vaan kun ei ollut. Olen armollisesti unohtanut kirjoittajan ja tarinan nimen.)

Ei niin huonoa, etteikö jotain hyvääkin: toimittaja-kirjailija Martinin oma tarina oli oikein hyvä.

The Enchantress of Florence

Nyt on hieman sellainen olo, että mitä sanottavaa mulla vois muka olla mistään vakavahenkisestä kirjallisuudesta ... vaikka ehkä ei pitäisi ajatella niin. Salman Rushdien The Enchantress of Florence oli mainio.

Siinä Intian keisarin luo tulee tarinankertoja, joka kertoma tarina Firenzeläiset lumonneesta prinsessa Qara Közista lumoaa keisarin ... vaikka kukaan ei oikein tiedäkään, mitä tarinasta pitäisi ajatella. Kirja on loistava esimerkki maagisesta realismista - kuvitelmat heräävät henkiin ja taiteilijat häviävät omiin maalauksiinsa. Silti, parhaiden tarinoiden tapaan, kaikki toimii.

Minulle tulivat jotenkin mieleen Tuhannen ja yhden yön tarinat. Pidin kovasti.

Incandescence

Greg Eganin Incandescence on sekä sanana vaikea että kirjana ... mielenkiintoinen.

Incandescence muistuttaa ainakin alkupuolensa ajan nimittäin elävästi lukiofysiikan tuntia, ja kun sanon "elävästi", tarkoitan vain toki siinä määrin kuin lukiofysiikan tunnilla minkään voi sanoa olevan elossa. Niin, minä en juuri pitänyt fyssasta - matikassa oli aina enemmän mieltä.

Incandescencessä (että voikin olla hankala sana) ei ole edes sitä bonusta, että fysiikan lakeja olisi visualisoimassa joku opettaja. Itse pitää yrittää tajuta - tai sitten tehdä kuten minä, ja antaa fysiikan lakien mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Kirjan edetessä - ja etenkin sen loppupuolella - sinnikkyys nimittäin palkitaan. Loppuratkaisu on hieno, kirjassa on jotenkin hyvin onnistunut muukalaiskuvaus (siis avaruusolentoja) ja kirjailijan visio aukeaa pikku hiljaa. Kohta heittäydyn runolliseksi ja etsin kauheita vertauskuvia vision avautumiselle.

Kirjan aikajänteitä on jossain kritisoitu, mutta minusta ratkaisu ja tietty epämääräisyys oli ihan oikea ratkaisu. Loistavaa. Paitsi fysiikka-allergikoille.

Black Juice

Margo Lanaganin novellikokoelma Black Juice oli ihan hyvä.

Englannin kielessä on fraasi "to damn with faint praise". Se, että joku on ihan hyvä, voisi olla juuri tällaista kiroamista, mutta ei se nyt oikeastaan ole tarkoitus. Vähän nihkeästi mulla ei kuitenkaan ole asiasta oikein muuta sanottavaa. Oletin ehkä, että pitäisin BJ:stä ihan hirveästi, mutta ei siitä kauheasti kyllä mieleen jäänyt.

Voisin kuitenkin huomauttaa, että ensimmäinen novelli Singing My Sister Down on julkaistu myös suomeksi kirjassa Uuskummaa?*. Tykkäsin siitä alkukielellä ihan kauhean paljon enemmän, joten näin jälkikäteen rupesin miettimään, että millainen se suomennos oikein oli. Anteeksi suomentaja, jos luet tätä. Vika oli luultavasti minussa. Myös Uuskummaa?-antologiassa SMSD oli ehkä parasta antia.


* En tajua alkuunkaan sitä helkkarin kysymysmerkkiä kirjan nimessä. WTF?

Ikuisen rakkauden saari

Daína Chavianon Ikuisen rakkauden saari fiittasi jo Korianterissa, kun lueskelin sitä yhden naisen illassani pari viikkoa sitten.

Yhden naisen iltaan se sopi kyllä ihan hyvin.
Mutta mitään järisyttävän pysyvää vaikutusta se ei kyllä tehnyt siitä huolimatta.

Ikuisen rakkauden saaressa kuubalaissyntyinen nainen pohtii elämänsä tyhjyyttä Miamissa, ja tapaa vanhan naisen jonka kertoma myyttinen tarina sotkee yhteen kolmen maan kansalaisia, mytologiaa ja noituutta, ja paljon rakkautta.

Chaviano on itsekin Yhdysvaltoihin muuttanut kuubalainen, joka Kuubassa asuessaan kirjoitti paikallisesti suosittuja fantasiakirjoja. Ikuisen rakkauden saari ei siitä huolimatta ole mikään genrefantasia, vaan varmaan sopisi myös esim. romantiikasta nauttiville ihan hyvin - vaikka ei se romantiikankaan osalta ole mikään genrekirja. Viihdyttävä ja hyvä kirja kuitenkin.

Nälkäpeli

Qaikussa ehdittiin jo todeta, että onpas Suzanne Collinsin kirjalla Nälkäpeli ihan tajuttoman typerä nimi. (Eikö olekin?) Sitäpaitsi Nälkäpeliä on suositellut Stephanie Meyer, joka minusta on jonkinlainen kirjallinen sielunvihollinen.

Mutta siihen se typeryys jääkin, jos onnistuu uskomaan perusasetelman. Eräänlaisessa post-apokalyptisessa Amerikassa (tai mitä siitä nyt on jäljellä) 24 nuorta kisaa joka vuosi Nälkäpelissä, valtaisassa tosi-tv -ohjelmassa, jossa vain yksi voi voittaa. Ja selvitä hengissä. Muut kuolevat.

Ensin tuntui siltä, että Nälkäpelin konsepti oli hieman kaukaa haettu. Mutta tuhon jälkeinen yhteiskunta oli kyllä todella kiero, ja onhan sitä ihmiskunnan historiassa ennenkin nähty vaikka minkälaista julmuutta.

Hyväksyttyään alkuasetelman voi keskittyä nauttimaan kirjasta, joka on hyvä. Mainio. Nopeatempoinen ja kiehtova, hyvin kirjoitettu ja hyvin suomennettu. En voi kuin suositella.

City of Pearl

Olen yhä flunssassa. Kirottua.

Syystä tai toisesta päädyin lukemaan Karen Travissin kirjan City of Pearl, jossa retkue ihmisiä matkustaa tarkastamaan kaukaiselle planeetalle sijoittuneen siirtokunnan kohtaloa. Kaukaisella planeetalla on muitakin. Siis muitakin kuin ihmisiä.

CoP oli tosi hyvä. Siinä on aika mielenkiintoinen näkökulma ihmiskunnan tulevaan kehitykseen ja vielä mielenkiintoisempi - ja valitettavan todentuntuinen - näkökulma ihmiskunnan taipumukseen tuntea itsensä luomakunnan kruunuksi.

Ihmiskunnalle ei kirjassa ole käynyt erityisen hyvin. Liikakansoitus vaivaa, ja kaikki ruoka on suuryritysten patentoimaa niin, etteivät viljelijät esimerkiksi omista enää ainoatakaan siementä - tämänkaltaista kehitystähän on kai jo valitettavasti vähän nähtävissä. Tämä ahdinko tuntuu kyllä lähinnä ansaitulta, kun näkee, miten ihmiset käyttäytyvät toisia muukalaislajeja kohtaan.

Sitäpaitsi päähenkilö vaikutti hyvältä tyypiltä. Ei ehkä tyypiltä, jonka kanssa haluaisin oluelle, mutta kuitenkin tyypiltä josta oli mukava lukea.

Jatko-osa on jo varattu kirjastosta.

Kirja kolmella nimellä

Nukkumassa pitäis olla, että paranisi flunssasta, mutta täällä sitä vaan joristaan kirjoista.

Alison Goodmanin kirja The Two Pearls of Wisdom on julkaistu kahdella muullakin nimellä. Jenkeissä se on Eon: Dragoneye Reborn ja brittimarkkinoilla Eon: Rise of the Dragoneye. TTPoW on siis alkuperäisnimi Australiassa, jos mietitte, että missä se kolmas markkina-alue on. Minusta The Two Pearls of Wisdom on kaikkeista paras nimi (joten nyt käytämme sitä, vaikka luinkin brittikappaleen) ja kustantajat typäreitä, mutta ehkä he kuitenkin sitten parhaiten tietävät, mikä nimii osuu ja uppoaa kohderyhmään.

TTPoW on aasialaisvaikutteita saanut mainio fantasia, jossa 12 lohikäärmeherraa hallitsee 12 energialohikäärmettä. Louhikäärmeet auttavat keisarikuntaa. Päähenkilö Eon on yksi oppipojista, jolla on mahdollisuus tulla valituksi tiukkaan lohikäärmeherrakoulutukseen - joka vuosi valitaan siis yksi oppipoika koulutukseen, ettei turhan helpoksi menisi. Eonilla on vaan synkkä salaisuus, ja keisarikuntakin hoippuu tuhon partaalla. Seikkailua seuraa.

TTPoW tuntui kerrassaa omalaatuiselta ideoidensa puolesta, enkä ihan malttaisi odottaa seuraavaa osaa. Sitäpaitsi kirjaa lukiessa jännitti välillä niin, etten meinannut uskaltaa kääntää sivua. Tiedä sitten, onko se pelkästään hyvä asia - välillä lukeminen vähän ahdistikin. Enkä kokenut mitään hirveän suurta läheisyyttä päähenkilöön. Eon oli nimittäin sitä sorttia sankari, joka tajuaa keskeiset asiat vasta kun lukija on jo hakenut rautalankaa saattaakseen pari faktaa jakeluun myös päähenkilölle.

Paljon hyvää, vähän parannettavaakin - kerrassaan mainio kokemus.

Foundling

D. M. Cornishin nuortenkirjasarjan jatko-osaa on suositeltu, ja siten tietenkin myös osa 1 piti lukea. Osan 1 nimi on Foundling, mutta sitä on vaikea huomata, kun sarjan nimi on kirjoitettu niin hullun isolla kanteen.

Foundling eli löytölapsi on kirjan sankari, poika jolla on tytön nimi ja joka orpokodista lähtee taivaltamaan uutta opinahjoaan ja ammattiaan kohti. Valitettavasti vaan matkalla on ketkuja ihmisiä ja ennen kaikkea hirviöitä vaaniskelee siellä täällä.

Foundling ei ollut ihan huono. Siinä oli paljon hyviä juttuja, ja kiinnostavia - joskaan ei kaikista omaperäisimpiä - huomioita siitä, miten ihmiset ovat joskus pahimpia hirviöitä. Minua vaan häiritsi noin sivulta 50 se, että Tärkeä Juonenkäänne oli jotenkin täysin epälooginen ja vaikea perustella. Tässä siis Henkilö A tekee jotain, josta seuraa em. Tärkeä Juonenkäänne. Mutta entäs sitten kun ei voi ollenkaan ymmärtää Henkilö A:n motiiveja? Ei sitten yhtään? Vaikea lukea kirjaa loppuun asti, sitä sitten. (No, voi tietysti olla, että kaikki selviää sarjan myöhemmissä osissa, mutta kyllä minusta yksittäisenkin osan pitäisi olla luettavissa itsenäisenä kirjana.)

Yhteenveto: Saatan lukea sarjan kakkososankin.

Empire in Black and Gold

Aikaisemmin lukemani tekele, Winterbirth, sai minut melkein skippaamaan myös Adrian Tchaikovskyn kirjan Empire in Black and Gold. (Ne oli sentään lainattu kirjastosta samaan aikaan, joten oli luonnollista olettaa, että niillä oli muutakin tekemistä toistensa kanssa.)

Se olisi ollut vähän sääli, sillä kirjassa oli paljon kiinnostavia ajatuksia, jos nyt ei ihan varsinainen täysosuma ollutkaan.

Juonesta sen verran, että paha keisarikunta yrittää valloittaa pieniä vapaita kaupunkeja, mutta joukko oikeamielisiä vapaiden kaupunkien asukkaita laittaa kapuloita rattaisiin minkä ehtii.

Kiinnostavista ajatuksista parhain oli ehkä ihmisten yhteys erilaisiin hyönteisiin. Hyönteisiltä - ja muilta öttiäisiltä - oli jotenkin saatu jotain ominaisuuksia, kuten nyt vaikka lentokyky tai teknologinen ymmärrys. Näiden ominaisuuksien mukaan ihmiset olivat sitten jakautuneet kansoihin.

Ei ihan täysosuma -puolella on sanottava, etten koko kirjan aikana tajunnut, miten kourallinen kapinallisia siellä ja tiu täällä voi olla jollekin massiiviselle keisarikunnalle niin suuri ongelma, että kapinallisia jahdataan ihan pataljoonien avulla. Sikstoisekseen tämä ei ollut myöskään genren mukaansatempaavinta tekstiä ja taistelukohtauksia oli Liinan asteikolla (TM) IHAN LIIKAA.

Puhdasta eeppistä fantasiaa arvostaville varoitukseksi kerrottakoon, että EiBaG on aika teknologinen fantasia, ja kirjan maailma on maailma jossa teknologinen kehitys on käynnistynyt täyteen höyryyn. Pun intended.

Huomatkaa muuten myös kirjan kansikuva. Siinä näkyy nykyfantasian uusi trendi, jossa tumma viittaan pukeutunut huppupäinen hahmo poseeraa pahaenteisesti vaalealla taustalla.
Olen tullut siihen tulokseen, että pahaenteinen, tummanpuhuva hahmo vaalealla taustalla on varmaan tosi halpa sekä piirtää että painaa. Itse en niin trendistä tykkää, kirjoja on vaikea erottaa toisistaan, ja kun on lukenut yhden, luulee lukeneensa ne kaikki.

Paheiden palatsi

Jassoo.

Minulla ja Tim Powersilla on hieman hankala suhde, jossa minä hampaat irvessä luin Powersin kirjoja ymmärtämättä ihan täysin mikä niissä oli niin hienoa ... kunnes sitten yhden kirjan kohdalla aloin vähän nähdä valoa tunnelin päässä, ja sitten luin Last Callin ja se oli rakkautta.

Powersia on suomennettukin; Anubiksen portit (kahdessa osassa) ja Paheiden palatsi. Kaikki suomennetut Powersit löytää kirjastosta jostain syystä ihan äärettömän tuhruisina kappaleina. Ilmeisesti kaikki Powersia ennen minua lukeneet tupakoivat ketjussa ja syövät rasvaista ruokaa samalla kun lukevat.

Anubiksen porteista en siis ikinä oikein riemastunut, ja Paheiden palatsi jäi lukematta. Nyt sitten huomasin kuitenkin, että sitä kehuttiin jossain ja päätin tarttua kirjaan.


Meh.

Fiilis tästä oli suunnilleen sama kuin Anubiksesta. Että kyllähän sen luki, ja varmasti voisi aikansa huonomminkin käyttää, mutta mistään elämää suuremmasta ei kyllä ollut kyse.
En tiedä, onko suomennoksella jotain vaikutusta - luulen, että on - mutta ainakaan minä en suuremmin riemastunut kaikista suomennosratkaisuista, vaikka en tietenkään parempiakaan osaa antaa tilalle. Tietysti Powers tuskin on helpoin suomennettavakaan - mutta silti, kultti jonka johtaja on nimeltään Närhenpuska ei vaan oikein kuulosta millään muotoa vakavasti otettavalta.

Jos Powers kiinnostaa, kannattaa mieluummin ehkä lukea englanniksi. Ja ehkä Last Call.

The Steel Remains

Avot.

Richard Morgan on päässyt Sivukirjastoon ennenkin, ja pitää nyt siis varmaan juhlia kotonaan. (Linkitin itseeni. Olen nolostunut.) (Kätevää kuitenkin, että tässä pohjassa linkkiväri on sama kuin leipätekstin väri, joten ette luultavasti löydä linkkiä ja voin lakata nolostumasta.)

The Steel Remains on Morganin (ilmeisesti ensimmäinen) fantasiakirja, ja se oli oikein mainio. Reipasta toimintaa ja pidettäviä hahmoja halki kirjan. Myös aika kainostelemattomin sanankääntein kuvattua seksiä, joten tämä ei soveltune kahdeksanvuotiaalle, englantia taitavalle serkullenne synttärilahjaksi.
Jatkoakin kai tulee piisaamaan.

Morganin tavassa kirjoittaa on jotain tuttua. Puolet ajasta luulin lukevani jonkun muun kirjaa, mahdollisesti Scott Lynchin, ja jouduin silloin tällöin nipistämään itseäni, jotta muistaisin, kenestä on kyse. Tämä nyt ei kuitenkaan ole moite, koska kirja oli tosiaan mukavaa luettavaa, vaikka ei ehkä ollutkaan elämää suurempi eeppinen fantasia*.

Iso miinus siitä, että ainakin kovakantinen versio oli ilmeisesti liimasidottu käyttäen sylkeä liiman sijasta.


* Morganin setä ei kai arvosta kovasti Tolkienia, mistä olin hieman järkyttynyt. On tietysti totta, että kaikilla on mielipide, mutta yhtälailla totta on, että tässä Tolkien-asiassa minä olen oikeassa.

Darkmans

Taisin aiemmin mainita, että Nicola Barkerin Darkmans kannattaa lukea?

Toivottavasti kaikki uskoivat. Darkmans on mainio. (Se on myös jonkin tahon ... erm ... Guardianin listalla niistä (luullakseni) SF/F-kirjoista joita pitää lukea. Listoja ei ole pakko uskoa, mutta joskus kannattaa.)

Noin, nyt kaikki sulut on suljettu. Minä lainasin Darkmansin sen listan perusteella. Darkmansin kannessa lukee jotain sen suuntaista kuin "Luettuani nämä 837 sivua olisin halunnut vielä 837 sivua lisää". Ymmärtänette, että lyhyiden kirjojen kannatusyhdistyksen jäsenenä olin skeptinen.

Mutta oikeassa olivat. Darkmansia olisi lukenut lisääkin.

Itse juoni on hieman ... jopa ... vaikeasti selitettävä. Kirja kertoo useammasta ihmisestä, joiden elämät ovat kietoutuneet yhteen, ja joiden elämässä vaikuttaa suoraan keskiajalta peräisin oleva kaaos. Kirjoitustyyli on omintakeinen, mutta sopiva.

Mahtava kirja.

Winterbirth

Noin periaatteessa minusta on erittäin ok lukea tyhjänpäiväisiä fantasiaseikkailuita, mikäli ne onnistuvat olemaan viihdyttäviä.

Brian Ruckleyn Winterbirth oli viihdyttävä kuin valkoinen tapetti. Eli ei yhtään.
Kaiken lisäksi se melkein teki pitkäpiimäisyydellään minut allergiseksi eeppiselle fantasialle - jota sentään olen lukenut vaikka kuinka ja kauan.

Ei voi jaksaa tällaista valloitusretkijorinaa jossa juostaan karttaa läpi ja tipahdetaan talviseen virtaan keskellä metsää ilman vaihtovaatteita eikä muka saada keuhkokuumetta ja ollaan selittämättömästi pahiksia ja vähintään yhtä selittämättömästi päähenkilöitä luonteella joka on täydellinen lääke unettomuuteen. Yyyyh.

Tulva

(Ihan ekaks, jukoliste, tätä lukee ainakin 4 ihmistä, tai ehkä 3. Klikatkaa tuota Follow this blog -juttua jonka omin käsin siihen lisäsin. Blogger Dashboardilla, jossa nää asiat on tehty helpoksi, mutta silti. Minäkin haluan elvistellä lukijakunnallani :D)

Ilmastokatastrofeista kiinnostuneet voivat kiinnostuneena seurata jalanjäljissäni ja lukea Stephen Baxterin scifikirjan Flood. Siinä tulvii ja rankasti.


Kirjassa seurataan tulvan etenemistä tietyn porukan ja lähinnä yhden päähenkilön silmin ja elämän kautta. Se on ihan hyvä valinta, vaikka siellä täällä on vuosien aukkojan ihmisten elämässä ja välillä tuleekin vähän sellainen tunne, että päähenkilön elämää seurataan vain uusien katastrofien nostamiseksi esille. Minua se ei haittaa, sillä minä pidän katastrofeista kirjoissa ja leffoissa ja olen näin siis todistanut täydellisen hyvän maun puutteeni. (Katsoin jopa Day After Tomorrowia aaltoon asti. Sen jälkeen kiinnostus lopahti.)

Juoni vaikuttaa siis ajankohtaiselta - tosin kirja on täyttä fiktiota. Ilmeisesti, jos kirjaa on uskominen - seuraava voi olla lohdullinen tieto tai sitten ei - jos napajäät sulavat, maapallo ei peity vedellä. Elinkelpoisesta alasta menee tietty suuri osa. Floodissa vedenpaisumuksen syyt ovat muualla.

Sivuhuomautus: kun luin tätä, ajattelin tosi usein haikeasti yhtä viime vuoden parhaista kirjoista, Chris Adrianin The Children's Hospitalia. Siinäkin on vedenpaisumus, vaan tosi paljon raamatullisempi. Ja SIINÄ kirjassa on tunnelmaa vaikka haikaloille syöttää.

TCH ei kuitenkaan tee Floodista sen huonompaa kirjaa. Jos ei kestä uskonnollisaiheista kirjallisuutta, kannattaa harkita olisivatko sietokyvyn rajat venytettävissä, ja sitten lukea molemmat.

Tyylikkään köyhäilyn taito

Tyylikkään köyhäilyn taidon kirjoittajan, Alexander von Schönburgin, suvulla on väitetysti 500 vuoden kokemus sosiaalisesta alamäestä.


Hyvä juttu. Herra von Schönburg osaa antaa vinkkejä ajalle, jolloin - kuten hän ennustaa - meillä kaikilla tulee olemaan vähemmän rahaa. Nyt tietysti on tulossa lama, joten tämä on erityisen tarpeellista.

Vinkit kirjassa eivät kuitenkaan liity tarjouskuponkien leikkelyyn lehdestä. Enemmänkin kirja on puheenvuoro hysteeristä kuluttajuutta vastaan. Siis sitä, jossa onnea yritetään ostaa. Kyllä te tiedätte.

Puhutaanpa hetki tähdistä. Minulle kirja oli viiden tähden kirja.
Jollekulle toiselle se toki saattaa olla jotain ihan muuta, mutta koska kirja osui ja upposi aiheellaan niin sopivasti, käsitellen juuri niitä juttuja joita olin itsekin hapuillen miettinyt, saakoon se nyt täydet viisi tähteä.

Itsehän olen pitkään toteuttanut itseäni kuluttamalla. Varsinainen markkinatalouden unelmalapsi. Syystä tai toisesta (mutta melko lailla itsekkäistä syistä silti) olin kuitenkin viime vuoden puolella pariinkin otteeseen ostamatta mitään. Siitä ei yllättäen tullutkaan paha olo, elämä tuntui jopa jollakin tavalla kevyemmältä kuin ennen.
(Nyt on pakko sanoa aihetta sivuten, että ahdistun myös himpun verran nykyään kovin suosittujen ekoblogien kanssa. Niissä kun tuntuu olevan helposti pelkkää tuotekatalogia. On tietysti parempi ostaa kirpparilta tai luontoystävällisesti tuotettuna se, minkä ostaa - mutta kuten olen ennenkin jossain sanonut, se on silti pikemminkin lääke oireisiin kuin vaivaan. Ja minä haluan apua vaivaan.)

No, pitkä tie tässä on vielä edessä, ja siitä todistaa sekin, että Tyylikkään köyhäilyn taitoa teki heti mieli ostaa 10 kappaletta ja jakaa ympäriinsä. Saatan kuitenkin keventämispäätöksistä huolimatta ostaa itselleni yhden. Koska tästä voisi ehkä jatkossa olla apua.

Templatetestausta

Testing testing 123.

Kokeilen vaan, saanko nuo päivämäärät toimimaan tällä templatella. Jos en saa, kiroan koko ihmiskunnan.

Asiaa odotellessanne voitte varata Nicola Barkerin Darkmansin kirjastosta. Se on hyvä.

Twilight

Nyt ei sitten kaunistella!

Minulla on aina ollut periaatteena, etten voi haukkua kirjaa täysipainoisesti jos en ole sitä kokonaan lukenut.


Pyysin - ja sain - kaverilta lainaan Stephanie Meyerin Twilightin ja luin sen hampaita kiristellen loppuun. Vihasin kaikkia hahmoja suunnattomasti. Sain vatsanpuruja siirapista, jota sivujen välistä pursusi. Tiesin jo helmikuussa lukeneeni vuoden 2009 huonoimman kirjan.

Myönnän, minulla oli ennakkoasenne. Olin melko varma, ettei se ihan NIIN huono voi olla.

Jos rekka olisi ajanut ylitseni kirjan ollessa kesken, olisin ollut tosi vihainen siitä, että tämä olisi ollut viimeinen kirja johon aikaani tuhlasin. Olisin ehkä ilmestynyt poltergeistina kanssanisäkkäälleni, joka olisi joutunut lukemaan minulle iltaisin ääneen vastineeksi siitä, etten heitä konsoleita pihalle.

Ei sillä, etteikö olisi jotenkin ymmärrettävääkin se, miksi niin monet Twilightista pitävät. Minulle kumminkin huonot puolet ajoivat hyvien - tai pitäisi ehkä sanoa, koukuttavien - puolien yli ACME-höyryjyrällä.
Olen varmaan liian vanha. Lähestyn eläkeikää (nykylainsäädännöllä siihen on enää noin 39 vuotta), tuota unelmissani siintävää paratiisia jossa olen maagisesti kehittänyt viherpeukalon ja hoidan kukkia päivät pitkät, ja illat istun takkatulen ääressä. En vaan enää ymmärrä, mikä siinä muka on romanttista, että joku kiipeää nukkuvan tytön huoneeseen tuijottamaan. Tuijottamaan sitä nukkuvaa tyttöä. Kuvottavaa.


...Toisaalta kaverini kertoo kauhean viihdyttävästi sarjan myöhemmät olennaiset juonenkäänteet. Teehetket töissä ovat olleet hurjan rattoisia viimeisen parin viikon ajan, kun keskustellaan siitä, miten kaamea Edward on. Että ei niin pahaa, etteikö jotain hyvääkin.

Neuropaatti

Halusin vaan kirjoittaa "neuropaatti" (se on melkein yhtä kiva sana kuin "psykonautti".) (Psychonauts on peli.)


Ensimmäiseksi haluan tunnustaa, että edellinen Scott Bakkerin kirja masensi minut täydellisesti sivulla 5, ja jäi kesken. Se oli joku eeppinen fantasia, jonka nimen olen autuaasti häivyttänyt muististani. (Ja minä kun en yleensä jätä MITÄÄN kesken.) Neuropath oli onneksi kevyesti scifi trilleri, ei ziljardia sivua ja niin edelleen.

Kevyesti scifillä tarkoitan, että sijaittiin parinkymmenen vuoden päässä ja ihmisten aivoja alettiin ymmärtää vielä nykyaikaa paljon paremmin. Sitten oli murhaaja, joka käytti häiritsevällä tavalla ihmisten aivoja heitä itseään vastaan.
Kirja oli myös melkoisen hyytävää luettavaa neurotieteineen, mutta sellainen on minunkin aivojeni voima että olen jo pahimmat ilmestykset unohtanut.

Tosi monet kevyesti scifit trillerit on munsta aina hyviä jonnekin sivulle S-80, jossa S=kokonaissivumäärä. Tässä hetkellä S-80 alkaa yleensä jonkinlainen loppuratkaisu, joka tyypillisesti pitää haukotella läpi. Siis päätöstä (ja valitettavasti usein myös paatosta) vaaditaan, ok, mutta älköön kukaan kirjailija enää kiusatko minua tarpeellaan selittää hyvät juonenkäänteet pilalle.

En ole ihan varma, selittikö Bakker hyvät juonenkäänteet pihalle; tiedän vain, että kohdassa S-80 kirja menetti kiinnostavuuttaan kovaa vauhtia. Siihen asti kelpo kirja. Suosittelen.

The Haunting of Alaizabel Cray

Chris Woodingin The Haunting of Alaizabel Cray oli kirja, josta jotenkin ihan epätoivoisesti halusin pitää.

Asetelma oli herkullinen: Viktorian ajan Lontoo kärsii erilaisten demonien ja pahojen henkien kourissa. Pahalaiset ovat vallanneet jo puoli kaupunkia, ja ihmiset ovat joutuneet väistymään. Päähenkilö, Thaniel Fox, metsästää näitä otuksia työkseen ja tapaa siinä sivussa tyttösen joka on menettänyt muistinsa, ja tietenkin tätä kautta huomaa kompastuneensa pirulliseen juoneen.

Siis ihan tosissaan halusin pitää, luettuani sen ensimmäisen luvun. Tai ehkä kaksi ensimmäistä. Mutta kirja ei ainakaan minulle lunastanut ihan niitä lupauksia, joita annettiin. Vähän oli tylsänpuoleinen. Enkä edes enää muista, miten se loppui - eikä tästä nyt ole varmaan viikkoakaan kun sain sen loppuun. Aaaaaargh. Turhauttavaa.

Sitäpaitsi on hämmentävää huomata, että toivoo sankarin häviötä jotta status quo säilyisi. Mutta niin kävi. Ehkä lopussa sankarit voittivat ja pahalaiset hävisivät ja minä olen vain halunnut sen aktiivisesti unohtaa? Ei voi tietää.

Already Dead

Toinen alkuvuoden vampyyrikirjoista on C... Charlien Hustonin Already Dead, jossa vampyyri Joe Pitt toimii jonkinlaisena yksityisetsivä/yksityiskonna -tyyppisenä yrittäjänä vampyyriklaanien välissä puikkelehtien.


Sijainti: New York
Kohtalokkaita naisia: tuskin yhtään
Romantillisia vampyyrikohtauksia: tasan nolla

Already Dead ei ollut yhtään huono, ja jälkikäteen selvisi, että se oli vuoden 2008 -parhaat master listin satoa myös. Tälle tulee kai jatkoakin. Aika raaka se kyllä on, ehkä vähän yllättikin paikoin.
Joten jos kuvittelee kaikkien vampyyrikirjojen olevan jotenkin Stephanie Meyer -henkisiä, voi varautua nyt jo yllätykseen. (Kyllä, alkuvuoden toinen vampyyrikirja oli Twilight ja voin kertoa jo etukäteen, että se ei tule saamaan viittä tähteä.)

Lainan päivä 8.2.

Lainan päivää vietetään sunnuntaina 8.2. ja ainakin pääkaupunkiseudun kirjastoilla on yhteinen tarjous: varausmaksuja ei peritä Lainan päivänä lainkaan.

Jee :D

Perinteisestihän Lainan päivänä on saanut sakkomaksut myöhästyneistä kirjoista anteeksi, mutta se ei ainakaan minua kiinnosta - mainion Helmet-järjestelmän käyttöönoton jälkeen ei ole juuri mitään syytä siihen, että kirjat olisivat myöhässä. Webissä ne voi uusia koska vaan, vips.

Mutta varauksia mulla on nytkin 3 odottamassa ja yykaakoonee ... viisi matkalla. Toivotaan, että kaikki ehtii sunnuntaiksi, niin voin käydä säästämässä 4€ tai siis lähinnä sen vaivan, että kaivan pankkikortin esiin.

Niin, monet kirjastot ovat siis sunnuntaina auki ainakin täällä pääkaupunkiseudulla.

The Lees of Laughter's End

Avot. En enää muista, mistä olen kirjoittanut. Piti käyttää hakua.
Hieman järkyttyneenä huomasin myös, että Sivukirjasto on ollut pystyssä jo monta kuukautta. Siis vallan. Apua.

No, aiemmin olen siis maininnut lukevani ajoittain Malazan Empire -sarjaa, jota pääasiassa kirjoittaa eräs Steven Erikson, mutta johon soppaan on lusikkansa tunkenut myös Ian C. Esslemont. Malazan Empire on varsin eeppistä fantasiaa ja jos taide määritellään sen kyvyllä tainnuttaa öinen murtovaras, myös sarjan pokkariversiot ovat mitä korkeinta taidetta. Sarjan lukeminen etenee hieman hitaasti ainakin minulla, koska jotenkin masentaa tarttua mihinkään kirjaan jossa on yli 900 sivua. Okei, yli 700.

No, huutooni on nyt vastattu, kun Eriksonin setä kirjoitti Malazan Empire -sarjaan liittyvän pienoisromaanin The Lees of Laughter's End. Tässä taisi olla 115 sivua, ja aika ilmava taitto.

Tulkoon vielä mainittua, että Erikson on kyllä minusta yleensä ihan hyvä, Esslemontista en pitänyt.

Mutta TLoLE oli kyllä jotenkin ihan sikatylsä. Jos pitää pakottaa itsensä kahlaamaan 115-sivuinen teos läpi, niin jotain on pielessä. Olen valmis myös otaksumaan, että vika on minussa eikä kirjassa, mutta koska en voi vaihtaa itseäni lukijana, kirja saa kaksi tähteä.

The Master of the Fallen Chairs

Aina välillä sitä tulee tuhlattua elämäänsä tavalla, joka hieman tuskallisesti muistuttaa siitä, että paremminkin aikansa voisi käyttää.

Henry Porterin The Master of the Fallen Chairs ei ollut oikeastaan huono (lasten)kirja, mutta ei se ollut ihan erityisen ihmeellinenkään. Minä sitäpaitsi vielä uskon, että hyvästä lastenkirjasta nauttii aikuinenkin. Tästä nyt kuitenkin puuttui sellainen taianomainen fiilis, jota usein kirjoista etsin.
Sen sijaan oli orpoja ja iso, vanha talo, ja aikamatkustustakin oli. Aika paljon siis kaikkea, jonka pitäisi olla tosi kivaa.
Ja nyt on kyllä sanottava, että useimmiten kun aikamatkustus otetaan kehiin, niin kiinnostavuus katoaa. Jotenkin ne juonikuviot muuttuvat aina niin masentavan monimutkaisiksi - tulee sellainen fiilis, että kirjailija esittelee lähinnä omaa nokkeluuttaan. Ainoa hyvin aikamatkustuksesta kirjoittanut kirjailija on Kage Baker. (Baker onkin sitten tosi hyvä.)

Mutta kansikuva oli tosi kiva.

Pilvikartasto

Maatuskamainen kerronta blaablaablaa.
Lukekaa joku arvostelu vaikka, en nyt jaksa mennä sen syvemmälle Pilvikartaston rakenteeseen - vaikka se ihan jännä olikin.


Pilvikartasto on siis David Mitchellin kirja, joka on joitakin palkintojakin voittanut, ja jota silmäilin alkukotikaupunkini Infon välipäiväalessa kiinnostuneena ja sitten varasin kirjastosta.

Pilvikartasto oli kyllä hyvä, hyvin kirjoitettu ja kiinnostava - mutta. Niin, mutta - mutta kun minä en oikein saanut mitään kosketusta niihin tarinoiden hahmoihin. Tuntui vähän yhdentekevältä, että mitä niille oikein tapahtuu. Osa jutuista kyllä kiinnosti enemmän kuin toiset, ja useimmat muuttuivat kiinnostavammiksi loppua kohden, mutta ei tätä ollut mikään pakko ahmia yötä myöden. Ainakaan minun.

Ei se toki tarkoita, etteikö Pilvikartastoa kannattaisi lukea. Ei se missään nimessä huono kirja ole, mutta ehkä meillä ei vain ollut sitä yhteyttä, joka jenkkien tosi-tv -sarjoissa tärkeäksi mainitaan.

The Armageddon Rag

Hahaa kuulkaas lapset, olen päässyt ns. nykyhetkeen tässä bloggauksessa. Toisin sanoen tämä on viimeinen bloggausta odotellut kirja ja nyt te joudutte odottamaan, että luen jotain. Ja juu, kaksi geetä.

:D

George R. R. Martin on tosi hyvä, kaikki ovat sitä mieltä. Nykyään GRRM yrittää vältellä A Song of Ice and Fire -sarjan kirjoittamista. Sillä välin kustantaja julkaisee uudestaan GRRM:n vanhoja kirjoja, kuten nyt The Armageddon Rag.

The Armageddon Rag käsittelee 60-luvun hippiaatetta ja musiikin voimaa ja saatanallisia kultteja. Hyvä se on, ja sopii jännästi Little Brotherin jälkeen luettavaksi. Vaikka siinä onkin ihan saatanallisen tylsiä takaumakohtauksia, silti - mielenkiinto pysyi yllä.

Moni on maininnut, että GRRM:n useissa kirjoissa on tiettyä surumielisyyttä. Se on totta, ja sitä löytyy myös TARista. MUTTA jos et ole lukenut aikaisemmin mitään GRRM:n tuotantoa, suosittelen silti aloittamaan Fevre Dreamista. Siinä vasta surumielinen ja mainio kirja. Vieläkin tulee haikea mieli kun ajattelen sitä, ja vähän jopa pelottaa ajatus siitä, että ostaisi sen omaksi. Niin syvän vaikutuksen teki.

Vuoden parhaat

On muodikasta listata vuoden parhaat lukuelämykset. Tässä minun.
Joka kuukaudelle on valittu paras kirja, paitsi niille, joilla on kaksi parasta, ja niille, joilla ei ole yhtään.

Edgar Allan Poe: Kootut kertomukset (tammikuu)
Cormac McCarthy: All the Pretty Horses (helmikuu)
Viivi Hyvönen: Apina ja uusikuu (maaliskuu)
Chris Adrian: The Children's Hospital (huhtikuu)
Jo Walton: Farthing (huhtikuu)
W. G. Sebald: Austerlitz (heinäkuu)
Kage Baker: Mother Aegypt (heinäkuu)
Richard Bowes: Minions of the Moon (syyskuu)
Ursula K. LeGuin: Lavinia (lokakuu)
Ray Bradbury: Something Wicked This Way Comes (marraskuu)
Neal Stephenson: Quicksilver (joulukuu)


Bubbling under:
Scott Westerfeld: Specials, Jeff Somers: The Electric Church, Charles G. Finney: The Circus of Dr. Lao, Chris Wooding: The Fade, Jonathan Carroll: Naurujen maa, Liz Williams: Snake Agent & Winterstrike, Antal Szerb: Pendragonin legenda, Brian Francis Slattery: Avaruusblues, Jacqueline Carey: Kushiel's Avatar

Pikkuveli

Äh. "Pikkuveli" on mulle kauhean suurella merkityksellä ladattu sana.

Nyt kuitenkin ajattelin puhua Cory Doctorowin kirjasta Little Brother. Nimi on ihan suora viittaus Big Brotheriin, enkä nyt puhu tv-ohjelmasta.

Little Brotherissa teini-ikäinen Marcus on väärässä paikassa väärään aikaan ja joutuu kuullustelluksi ainakin näennäisesti terrori-iskusta epäiltynä. Systeemi selvästi haisee, ja Marcus päättää tehdä asialle jotain.

Ensinnäkin olen vapaa-ajallani jotakuinkin paranoidi ja vakuuttunut siitä, että Google yrittää vallata maailman. Ainakin minun yksityisyyteni. Ja jos eivät ne, niin jenkit. Molempi pahempi.
Ja tämä kirja käsitteli ihan hyytävällä tavalla yksityisyyden menetystä. Saatan ruveta ammattiparanoidiksi vielä.

LB oli myös hyvin kirjoitettu, ajoittain hauska, ajoittain tunteita herättävä, ajoittain kuin (kiinnostava) historiantunti - kaikin puolin älyttömän hyvä. Kannattaa lukea, ihan ilman muuta. Sitten kannattaa ostaa se omaksi ja lukea uudestaan.

Ja aina kannattaa muistaa, että ne jotka vaihtavat vapauden turvallisuuteen eivät ansaitse kumpaakaan.

Blood of Elves

Andrzej Sapkowski on puolalainen suuruus, jonka kirjat ovat ilmeisesti kotimaassaan saavuttaneet suurta suosiota ja joita on nyt sitten muutama käännetty - englanniksi tietysti.

Blood of Elves on näistä käännöksistä jälkimmäinen, eikä se huono olekaan - jonkin kirjan ensimmäisenä kolmenasatana sivuna. Itsenäisenä teoksena se jää melkoisen kesken. Sarjaa siis pukkaa.

BoE siis jatkaa Sapkowskin ensimmäisessä englanniksi käännetyssä kirjassa (The Last Wish) aloittamaa Geraltin tarinaa. Geralt on jonkun sortin demonien metsästäjä. Muka kaikkien vihaama, vaikka ei siitä kovasti evidenssiä kirjoissa näy.

The Last Wishiä suosittelisin kyllä suuremmalla innolla kuin tätä jälkimmäistä. Mutta TLW onkin kokoelma tarinoita ja toimii ihan itsenäisenä kirjanakin.

Miehet jotka vihaavat naisia

Miehet jotka vihaavat naisia on ollut lukulistalla siitä asti, kun Sivukirjasto avattiin. Kuvittelin tosissani, että se olisi päätynyt tänne jo aiemmin, vaan ei.

Stieg Larsson on kyllä hyvä. Jotenkin uskottava, sellaisella tavalla, etteivät kaikki osaa olla. Varsinkaan kauheuksista kirjoittaessaan. Ja aika kauheita Mjvn:ssa tapahtuukin. Naisten vihaaminen on toki ikävä aihe. Mutta aihe, josta varmaankin pitää puhua. Näin naisena en oikein ymmärrä miksi kukaan vihaisi mua yksinomaan sukupuoleni vuoksi, mutta on kai näitä.

Päähenkilökaksikko on hassu. Eikä lopussa ole mitään erityisen helppoja ratkaisuja, ja oikeassa elämässä haluaisin varmaan lyödä molempia nenään, mutta kirjassa päähenkilöihin kyllä kiintyi. Olinkin melko ilahtunut, kun selvisi, että sama kaksikko jatkaa Larssonin seuraavassa kirjassa Tyttö joka leikki tulella. (Toisaalta sen kirjan takakansiteksti jo sai mut vähän ahdistumaan. Inhoan sitä kun syyttömiä vainotaan ja niiden pitää todistaa syyttömyytensä.)

Quicksilver

Neal Stephenson on siitä vähän rasittava kirjailija, että kirjat tuntuvat kärsivän jonkunlaisesta pöhötaudista. Ollen silti niin hyviä, että niitä pitää lukea.

Aikoinaan luin Cryptonomiconia kuukauden. Pokkarina 1000+ sivua. Pienintä mahdollista tekstiä, jota ilman suurennuslasia voi lukea. Luvun vaihtuminen ilmaistiin vähän korkeampana rivinvälinä, johon oli tungettu luvun numero. Mutta hyvä se kuitenkin oli.

Crypton jälkeen kuitenkin vähän arastelin Quicksilveriä. Sille on nimittäin kaksi jatko-osaakin. Toisaalta se on juuri ja juuri alle 1000 sivua pitkä. Mutta sopiva Australian matkalle. Ja se olikin yllättävän mukaansatempaava ja kiehtova! Luin ekat 200 sivua muutaman päivän aika Sydneyssä ja loput 700 lennolla Sydneystä Frankfurtiin (Frankfurtin jälkeen luin iltalehdykäiset ja NYTin ja ruokapakkauksen tekstejä silmät väsymyksestä ristissä.)

Quicksilver on eräänlainen vaihtoehtoinen historia, mutta ei varsinaisesti mitään scifiä ja/tai fantasiaa. Kellään ei esim. ole mitään maagillisia voimia. Tarina käsittelee aikansa politiikkaa, kauppaa ja tieteitä - mutta minulle jäivät päällimmäiseksi mieleen tieteet ja matemaattikkojen taistelut. Vaikka olihan siellä sitä politiikkaakin, vakoilua ja vaikka mitä. Ja kryptografiaakin vähän, että Cryptonomiconin esi-osaksi tämän nimittäminen on ymmärrettävää muutenkin kuin pituuden suhteen.

Kaikin puolin kiehtova, ei voi kuin suositella.

Imajica

Clive Barkerin Imajica oli yksi niistä kolmesta hulvattoman paksusta kirjasta, jotka otin mukaan Australian reissulle. Kirjat riittivät justiinsa. Vaikka löytyi sieltäkin sitten kirjakauppa, että ei olisi varmaan tarvinnut joutua maitopurkkia tavaamaan paluulennollakaan.

Duoda. Tykkään monista Barkerin kirjoista ihan hirveästi - esimerkiksi Weaveworld on hieno - ja myös Imajica on sitä. Mutta aika, joka vaadittiin siihen, että pääsi ikään kuin juonesta kiinni, oli ainakin minulle melko pitkä. Ja päähenkilöt taas ... olivat kaikki vähän hankalia siinä mielessä, että niihin oli vaikea kiintyä.

Loppu oli sitten toisaalta hieno, todella hieno. Se korvasi muutaman vähemmän hienon hetken. Julmuus ja kauneus kyllä kohtasivat Imajicassa.

Sir Terry ja Phèdre

Terry Pratchett on nyt Sir Terry Pratchett! My word.

Hieno juttu. Tiedän, ettei kaikki suostu uskomaan, mutta Discworld-kirjoissakin käsitellään välillä ihan ällistyttäviä juttuja. Olin myös aika surullinen kun Sir Terrencellä diagnosoitiin Alzheimer, mutta hyvinhän tuo näyttää vielä toimivan. Oma isoisäni ei toimi enää ollenkaan hyvin, ja juuri samasta syystä. Se on kauhean surullista myös.

No, se Alzheimerista.

Siirrytään muihin uutisiin, eli siihen, että sain vihdoinkin ensimmäisen Kushiel-trilogian luettua loppuun. Tulkoon sanotuksi, että minä pidin koko trilogiasta, mutta aika paksuja ne kirjat kyllä olivat. Huu.

Kushiel's Avatar oli hyvä, siinä missä ne edellisetkin osat. Tiedän, etteivät kaikki voi suunnilleen sietää Jacqueline Careyn kirjoitustyyliä, mutta minä pidän siitä, jos nyt yleensä kestääkin hetki, että siihen pääsee sisään. Ja juoni - mitä siitä nyt voi sanoa. Juonittelua, ja ymmärrän kyllä, ettei se ihan uskottavalta vaikuta että maailman voi pelastaa seksillä, mutta viihdyttävää kuitenkin.

Iron Kissed

Iron Kissed on kolmas Mercedes Thompson -kirja. Mercystä kirjoittaa Patricia Briggs, joka ei siis ole ihan yhtä tuottelias kuin Carrie Vaughn, joka suoltaa samantyyppistä sarjaa (josta on aikaisemmin ollut puhetta myös, kaivakaa arkistoista, en jaksa linkittää itseeni.)

Ehkä ei pitäisi sanoa "suoltaa". Anteeksi.

Iron Kissed oli ehkä ensimmäinen Mercy-kirja, josta pidin enemmänkin. Aluksi olin sitä mieltä, että se on hyvinkin neljän tähden kirja. Mutta yleensä kahden viikon päästä käyn vääntämässä tähtihanoja pienemmälle, ja niin IK:nkin kanssa. Nyt se on enää kolmen tähden kirja.

Sanottakoon, että Mercyssä on hyvä annos Mary Sueta - kaksi tarkoitan kolme alfaurosta tappelemassa sankarittaresta on luoja paratkoon liikaa - mutta tässä nyt päästiin edes valitsemaan alfauroista yksi. Oikeampi. En kerro kumpi, lukekaa itse. Niin ja tapahtui siinä muutakin.

(Minä suollan tekstiä jotta saisin tänä vuonna lukemani kirjat joskus dokumentoitua ja voisin kerrankin tehdä vuositilinpäätöksen jee.)

Avaruusblues: Muuan rakkauslaulu

Meinasin lukea Avaruusbluesin jo turhautuneesti e-kirjana kännykän näytöltä, mutta sitten kirjasto vihdoin ymmärsi sanattoman mulkoiluni ja hankki kirjan kokoelmiinsa josta minä lainasin sen. Ei siis tarvinnut ruveta epätoivoisiin tekoihin.

Ensinnäkin, Karisto on julkaissut SF/F-kirjan jonka kannessa ei ole glitteriä. Se on jo jonkinlainen merkkitapaus ainakin minun universumissani. Sitäpaitsi on kivaa, kun ihan oikea kirjailija suomentaa kirjan.

Toiseksi, Brian Francis Slattery on kirjoittanut melkolailla vauhdikkaan, hengästyttävän scifiromaanin, jonka parissa aika kyllä kuluu nopeammin kuin uskoisikaan. Kirjassa katoaa muuan Manuel Rodrigo Guzmán González, jonka Wendell Apogee (ensinmainitun rakastettu) päättää löytää. Tavallaan kirjassa onkin kaksi päähenkilöä, vaikka Manuel R. G. G. ei siinä oikeastaan näyttäydy kertaakaan ihan alkua lukuunottamatta. Mutta Wendellin seikkailuja on hyvä ihmisen seurata.

Kirjaa on minun lisäkseni kehunut myös esim. Jeff Vandermeer, mikä nyt ainakin minulle on melkein enemmän antisuositus mutta kaikille kai ei.

Something Wicked This Way Comes

Ray Bradburyn kirjalla on maailman paras nimi: Something Wicked This Way Comes.
Miettikää nyt. Tunnustelkaa sitä. Ei voi olla parempaa nimeä. Alunperin lauseen on ilmeisesti kirjoittanut eräs W. Shakespeare, mutta minusta on silkkaa neroutta käyttää sitä kirjan nimenä.

Uskomattomalla tavalla en ollut lukenut kirjaa ennen tämän vuoden (kirjoitan tätä siis vuonna 2008, katsotaan koska muistan julkaista) marraskuuta, mutta sitten vihdoin tartuin toimeen.

Something Wicked This Way Comes on ... hieno. Tematiikka on tietysti sinänsä tuttua, että samaa teemaa on sittemmin versioitu ja paljon, mutta kyllä SWTWC on ihan omaa luokkaansa. Tykkäsin hahmojen tietynlaisesta moniulotteisuudesta ja inhimillisyydestä, tykkäsin kirjoitustavasta ja tykkäsin juonesta.

Mahtava. Ja se nimi. Anteeksi. Ei mulla nyt ole muuta sanottavaa tästä. Oli vaan niin hyvä.

Dzur

Pidin Vlad Taltos -kirjoista kuin hullu puurosta ja sitten näin kirjailijan valokuvan. Kuvassa kirjailijalla (Steven Brust) on pitkä tukka, lerppuvat viikset, viitta ja lierihattu ja samettipaita. JA papukaija kädessä.
Tämä kaikki oli vähän liikaa, ja aika pitkään jouduin ponnistelemaan unohtaakseni viikset kun luin Stephen-sedän kirjoja.

Nyt googletin lisää löytääkseni kuvan, ja totesin, että useimmissa kuvissa kirjailija näyttää sentään enemmän keski-ikäistyvältä rokkijätkältä (vakiovarusteista eli viiksistä ja lierihatusta huolimatta). Tämä on anteeksiannettavissa ja voin hyvillä mielin lukea lisää Brustin kirjoja.

Dzur on uusin kirja Vlad Taltos -sarjassa, ja sen lukemista viikset ja papukaija vähän häiritsivät vielä. Toisaalta kirjan jokainen luku alkaa ruokakuvauksella. Se on kaunista, vaikka haittapuolena on toki se, että sitä saattaa tulla helposti nälkäiseksi ruokakuvauksista.

Vlad Taltos on salamurhaaja maassa, jossa ihmiset ovat vähemmistönä eivätkä maahanmuuttajina välttämättä nauti suurta suosiota paikallisväestön keskuudessa. Tästä huolimatta Vlad - joka siis on ihminen - on onnistunut hankkimaan itselleen kohtuullisen aseman rikollisjärjestössä ja vaikutusvaltaisia ystäviä alkuperäiskansasta, Dragaeran (jotka ovat pitkäikäisiä ja joiden toiveikkaasti ajattelin näyttävän vähän liskoilta mutta jotka ehkä ovatkin enemmän jotain haltiasorttia pyh.)

Dzurissa Vlad joutuu palaamaan rikollisjärjestöönsä selvittämään vähän asioita ja erinomaiselle illalliselle.

Jos ei ole lukenut Vladista aiemmin, ei kannata välttämättä aloittaa Dzurista vaan jostain aiempaa. Mutta kannattaa aloittaa.

Trial of Flowers

Jay Lake oli yksi vuoden 2008 uusista tuttavuuksista minulle. En ole ihan varma vieläkään, miten paljon pidin Trial of Flowers-kirjasta.

Tai siis, pidin. Kirja oli hyvä - ajoittain hauska ja ajoittain vakava. Mutta aika ... julma? Ehkä paikoin hieman väkivaltainen? Minulle tuli välillä vähän paha olo joistakin kohtauksista, enkä nyt ehkä ole korttelin herkin kukkainen. Toiseksi herkin voin olla, mutta en herkin.

Viime aikoina, tuntuu, on fantasiakirjallisuudessa ollut paljon tällaisia kaupunkien kaupunkeja, kuten nyt ToFissakin on. ToF:n kaupunkien kaupungissa ei mene niin kovin lujaa, ja muutama ... antisankari ... pyrkii muuttamaan tilannetta. Lähtöajatus ei ehkä ole niin kaunis, vaan enemmän omaa etua tavoitteleva, mutta tällainen omanapalähinnä-ajatus valjastuu sittemmin yhteisen hyvän käyttöön päähenkilöiden taistelustakin piittaamatta.

Aion ehdottomasti lukea lisää Lakea - jos nyt en muusta syystä niin siksi, että toinen kirja odottaa hyllyssä - mutta ihan täysin varauksetta en voi tätä suositella. Jos on korttelin herkin kukka, voi tästä tulla paikoin huono mieli.

City of Ashes

Aikaisemmin taidettiin puhua Mary Suesta, ja olen kuullut väitettävän - jossain määrin perustellusti - että Cassandra Claren The Mortal Instruments -sarjan päähenkilö ... jonka nimen olen unohtanut niin onnellisesti että pitää googlettaa ... ahaa, Clary - on iso ja violettisilmäinen Mary Sue (no, silmien väristä en ole ihan varma), mutta ei se tarkoita, etteikö sarja olisi ihan viihdyttävä.

Ekan osan, City of Bonesin, luin joskus keväällä, ja syksyllä oli vuorossa kakkososa City of Ashes. Otaksun, että kirjasto ostaa kolmannen osan maaliskuussa vikkelästi, ettei mun tarvitse. (Välillä harkitsen alkavani kirjoittaa englanniksi, ihan vaan jotta voin käyttää termejä "post-haste" ja "pronto".)

Vähän kyllä tuntui kuin seuraisi jotain teinisaippuaa, kiellettyine rakkauksineen ja kaikkineen. Odotan melkoisella mielenkiinnolla mikä jännittävä käänne kolmososassa tapahtuu niin, että mahdoton rakkaus muuttuu mahdolliseksi. Siihen kaikki viittaa. Tai sitten päähenkilöt jäävät kärvistelemään loppuelämäkseen ja itkemään violetit silmänsä punaisiksi.
Niin tai näin, hillittömän viihdyttävää, enkä minä mitenkään katso olevan teinisaippuoiden yläpuolella.

Sarjassa siis joukko teinejä, nephilim-sorttia, tietää ylipahiksen suunnitelmista ennen kuin kukaan vastuullisista aikuisista (jotka siis myös ovat nephilim-sorttia). Tämähän on nuortenkirjallisuudessa tavallista. Nephilim ovat jonkun sortin jälkeläisiä enkeleille, tehtävänään murhata demoneita ja muita pahalaisia ja tämän lisäksi kulkea nokka pystyssä. Päähenkilö Clary on kätketty nephilim-lapsonen, ja tämä juonenkäänne, joka siis paljastuu ykköskirjan alkupäässä, yllättää varmasti kaikilta hiukset päästä.

Nojoo. Juonenkäänteet eivät siis ehkä ole kaikkein omaperäisimpiä, mutta kaikkea ei voi saada ja jos viihtyy niin eikös se ole jo jotain?

Neulomisesta ja lukemisesta ei välttämättä tule hyvää jälkeä

Harmittaa kun en osaa kirjoittaa kirja-arvostelua enkä jaksa opetellakaan, mutta jos tämä nyt sitten on jonkunlainen lukupäiväkirja.

Marraskuussa luin ja neuloin yhtäaikaa. Neuloin pipoa, josta tuli ihan hillittömän epätasainen - kirjallisuudella saattoi olla asian kanssa jotain tekemistä - ja luin Liz Williamsin kirjaa Winterstrike josta pidin ihan hillittömästi.

Winterstrike kuvaa Marsin yhteiskuntia, joissa miehiä ei oikeastaan ole. Paitsi lainsuojattomina vuorilla, geneettisesti muuntuneina. Tästä ... ja muustakin seuraa sitten kaiken näköistä. Kirja seuraa hienostoperheen tytärtä, joka etsii sisartaan, ja tyttären serkkua, joka on vakooja.

Jollain käsittämättömällä tavalla kirja toimi. Olisin kuvitellut, että se on tylsä, mutta sitähän piti ihan ahmia. Sitäpaitsi talvikuvaukset olivat jotenkin erityisen ihania, täällä kun sitä lunta vaan toiveikkaasti odottelee.

Ladies of Grace Adieu

Ladies of Grace Adieu on Susanna Clarken novellikokoelma, joka sijoittuu pitkälti, tai siis täysin, samaan universumiin kuin Jonathan Strange & Mr Norrel, josta itsekin kovasti pidin.

Nyt kun rupesin miettimään, en kuitenkaan LoGA:sta muistanut juuri kuin niminovellin. Novellien nimiä tutkimalla muisti alkoi palailla kuuluisasti pätkittäin, mutta täydellistä palautumista ei tapahtunut.

Osa novelleista oli oikein mainioita, osa ei niin kovin - mutta kirjoitustyyli oli enimmäkseen sujuvaa ja mukavaa niin mikäs sitä oli lukiessa. (Kun nyt kirjoitustyyli tuli mainittua, niin on sanottava, että oikein vanhahtavalla kielellä tahallaan kirjoittaminen on vähän samalla tavalla ärsyttävää kuin se, että ravintoloitsija kirjoittaa ruokalistansa vain italiaksi (muualla kuin Italiassa) ja mumisten kääntää listan ja olettaa, että asiakkaat muistavat kaikki 23 eri vaihtoehtoa. Mikä on myös koettu.
Okei, ravintolaesimerkki on ehkä vielä ärsyttävämpi, semminkin kun Clarken kieli on kyllä ihan luettavaa vaikka olisikin tahallaan vanhahtavaa.)

Yhteenveto: Jos piti JS&MN:sta, pitää varmaan tästäkin.

Lavinia

En uskalla avata blogireaderia, koska olen ollut kolme viikkoa poissa sen äärestä. Joten jospa nyt jorisen jotain blogosfäärin täytteeksi. Varmaan se koliseekin tyhjyyttään vain koska minä en ole sitä lukemassa.

Kolme viikkoa kuluivat mukavasti Australiassa, jossa luin suunnilleen tiiliskiven viikossa. Tai viimeisin kyllä hujahti suurimmaksi osaksi lentokoneessa. Yäk että inhoan lentämistä. Miten se onkin niin ankeeta?

Aiemmin syksyllä luin Ursula K. LeGuinin uutuuden Lavinia.

Jotenkin aluksi ajattelin, että jaksankohan lukea. Tyhmä minä.
Tunnustaa täytyy, että olen lukenut LeGuinilta lähinnä Maameren tarinoita ja uudemmat nuortenkirjat (Gifts, Voices, Powers). Vanhempi scifi ei ole niin kiinnostanut. Mutta kaikki LeGuinin tuotanto on ollut ihan hirveän isosti lukemisen arvoista. Niin myös Lavinia, joka perustuu Vergiliuksen Aeneis-runo..elmaan.

Lavinia on ilmeisesti Aeneiksessa sivuhahmo - näin päättelin, kun en ole Aeneista lukenut. Mutta LeGuinin Lavinia ei ole sivuhahmo, vaan aktiivinen ja voimakas ja tunteva ja ajatteleva nainen, joka tekee itse valinnat elämässään - vaikka saakin kohtalostaan vihjeitä jo etukäteen. Kirja kertoo Lavinian elämästä, eikä juonensa puolesta välttämättä tyydytä niitä lukijoita, jotka toivovat fantasiaopustensa etusivulle karttaa, mutta minusta tämä kotiin jäävien valintoja käsittelevä teos oli vähintäänkin kiehtova.

LeGuinin tyyli kirjoittaa on minusta jotenkin hyvin omintakeinen ja rauhallinen ja voimakas, eikä Lavinia ole tässä suhteessa poikkeus ainakaan minulle. Harvoin kirjasta jää näin hyvä mieli.

Richard Bowes

I'm on a roll.

Lainasin Richard Bowesin Minions of the Moon -kirjan kirjastosta silkasta närkästyksestä. Yritin nimittäin metsästää Bowesin kirjaa Streetcar Dreams and Other Midnight Fancies, ja sitä ei saa enää mistään, paitsi tosi kalliilla esi-omistettuna versiona. Ja ajattelin tutustua Bowesin tuotantoon ihan ylipäänsä ensin. Sitäpaitsi olin jotenkin vahingossa tilannut Bowesin toisen kirjan aikaisemmin, ja sekin lisäsi närkästystäni. Ja ei, en osaa kertoa, miten voi vahingossa tilata jonkun kirjan.

Tykkäsinkin sitten kuitenkin MotM:ista ihan hirveästi. Kirja on tarina miehestä, jolla on varjo. Elävä varjo, eräänlainen paha kaksoisolento, mutta ei sittenkään kaksoisolento vaan päähenkilön toinen puoli. Itsenäinen, kuitenkin, ainakin välillä.

Lisäksi kirjaan liittyi karuselli, jota osaan arvostaa kunnolla vasta nyt, luettuani Ray Bradburyn Something Wicked This Way Comes -kirjan (josta lisää myöhemmin.)

Minions oli kirjoitettu tosi viehättävästi, enkä voinut kuin tykätä sen päähenkilöstä. Surku tuli, kun kirja loppui.

Nyt olenkin sitten vain onnellinen, että From the Files of the Time Rangers odottaa hyllyssä. Mutta jos jollakulla on se Streetcar Dreams myydä kohtuulliseen hintaan, tai lainata suklaakeksejä vastaan, olen kiinnostunut.

The Rosetta Codex ja vähän muutakin

Richard Paul Russon The Rosetta Codex kertoo vähän siitä, mistä sen olettaisikin kertovan - kommunikaatiosta kadonneen kulttuurin kanssa, käännösavaimesta, sen sellaisesta. Nuori poika löytää avaimen ja kohtalonsa - mutta mitä tehdä avaimella, jota muutkin havittelevat?

TRC on hyvä, ei kahta puhetta siitä. Hieman hyytäväkin, mutta ei liiaksi. Sopivasti eeppinen. En kyllä tiedä, onko "eeppinen" tässä kohtaa oikea sana, mutta ymmärtänette.
Se ei kuitenkaan ole yhtä hyvä kuin Richard Paul Russon edellinen kirja Ship of Fools (jota myös Unto Leviathan -nimellä myydään.) SoF oli niin hyvä, että luin sitä keskeytyksettä ja hiukset pystyssä. Paljon hyytävä. Sitten sen luki avopuolisoni, joka oli samaa mieltä kirjan ansioista. SoF:ssa päämääränsä hukannut avaruusalus löytää tyhjän muukalaisille kuuluvan avaruusaluksen. Toimii.

Jos pitäisi valita, suosittelisin ehdottomasti Ship of Foolsia Russon kirjoista. Onneksi ei tarvitse. Molemmat kannattaa lukea. TRC on vähemmän kauhea. Jos ei pidä kauheasta.

Pendragon

Ymmärsin juuri, että palkkatyöni lisäksi olen surkea myös kirjabloggaajana, mutta minkäs teet. En vaan osaa - enkä kyllä viitsi opetellakaan - vääntää kunnollista kirja-arvostelua.

Nytkin aion kertoa, että Antal Szerbin joskus vuonna miekka ja kirves kirjoitettu ja vasta suomennettu Pendragonin legenda oli tosi mainio salaseuroineen ja linnoineen ja vielä paljon mainiompi asenteineen.

Olen sopimattomasti hihitellyt esimerkiksi seuraavalle kirjan päähenkilön huomiolle:
"En jaksa tuntea vetoa sellaisiin naisiin, joita pidän hyvin viisaina. Se lähentelee minusta jollakin tavalla homoseksuaalisuutta."

En tiedä, onko kommentti tietoisesti esitetty vai kuvastaako se oikeasti aikaansa, eikä kyllä kiinnostakaan. Riittää, että olen huvitettu.

Pendragon oli ainakin minusta paljon viihdyttävämpi kuin tuoreemmat salaseuraromskut (viittaan nyt erääseenkin DaVinci-koodiin), mutta minulla onkin näköjään taito hihitellä sopimattomissa paikoissa. Tämä siis ehdottomasti kannattaa lukea, jos osaa ottaa sopimattomuudet keveästi, ja jos on pienenä koputellut kotitalonsa (50-luvun aikaansaannos) porraskäytävän puupaneeleita salakäytävän toivossa.

The Wizard Knight

Nyt pelkään, että työkaverini, joka Gene Wolfen The Wizard Knight -tiiliskiven (1100 sivua) (pientä tekstiä) (hyvin pientä) minulle lainasi, löytää tänne ja tulee surulliseksi kun en rrrrrakastunut kirjaan.

TWK oli hyvä, paikoin oikein hyvä, mutta ei mun lempparein kirja ikinä. Ja koska en lähtökohtaisesti pidä hillittömän paksuista kirjoista, minun oli myös suhtauduttava teoksen eri osiin eri kirjoina. Muuten olisin masentunut jo lähtökuopissa. (Hillittömän paksun kirjan pitää tehdä erityisesti töitä todistaakseen arvonsa.)

Nyt on kaiken lisäksi hirveä tunne siitä, että tästä piti sanoa jotain järjellistäkin, mutta en kuollaksenikaan muista, että mitä. Aion kyllä jatkaa Wolfen parissa. Johan sitä suosittelee Gaimankin. Ja Gaiman oli oikeassa Susanna Clarkestakin.

Tiedän muutamia ihmisiä, jotka varmaan kehräisivät jo nähdessään kirjan sivumäärän. Tiedän, että olette siellä. Lukekaa se. TWK:iin voi uppoutua.

Outo Thomas

Lukaisin tuossa taannoin putkeen Dean Koontzin suomennetuista Odd Thomas -kirjoista 2 viimeksi suomennettua, eli Odd Thomas - Kuolleiden kasino ja Odd Thomas - Luostarin kirous. Kirjoissahan Odd Thomas näkee kuolleita ihmisiä.


Näistä tykkäsin Luostarista selvästi enemmän kuin Kuolleiden Prostokvashinosta. Anteeksi, suollan hyvin huonoa huumoria nyt siihen edes erityisemmin pyrkimättä.

Luostari oli kasinoa kivempi siksi, että miljöö yksinkertaisesti kiehtoi enemmän. Tällaisina päivinä, kun ymmärrän, että leipätyössäni olen kelvoton (ja joskus jos parisuhde takkuaa), harkitsen vetäytymistä luostariin. Kasvattamaan yrttejä. Ja ehkä chilejä, mutta se tuntuu jotenkin sopimattomalta luostarissa. Sitäpaitsi pidän lumesta. Joten luostari, jossa tapahtuu outoja lumimyrskyn keskellä oli hieno tapahtumapaikka.

Kasino ei ollut niin kiehtova. Sinne oli Oddin kaveri kaapattu, kasinon raunioihin keskellä erämaata. Sitäpaitsi kasinon tapahtumat sijoittuivat jotakuinkin yhteen päivään ja minusta sellainen on usein vähän hermostuttavaa. On kiva, kun päähenkilö käy välillä rauhassa nukkumaan.

Joku Odd Thomaseissa jaksaa kuitenkin nyppiä. Olen päätellyt, että se on joko kirjoitustyyli tai suomennostyyli. Mutta mukavia välipaloja olivat silti. Luostari tähden verran mukavampi.

The Last Argument of Kings

"Eihän tässä ole mitään järkeä", sanoi työkaverini. "Kirjan nimi on The Last Argument of Kings, joka 3. osa sarjassa First Law. Jotain rotia numerointiin nyt."

TLAoK on Joe Abercrombien kirjoittama, ja tosiaan sarjansa viimeinen osa. Sarjan jokaista osaa on luonnehtinut irvokas huumori ja ensimmäisten sadan sivun takkuilu ja jos rakastaa pitkiä fantasiasarjoja, joissa veri roiskuu ja jotka loppuvat töksähdellen, tämä sopii kuin nenä päähän.

Kaikki sarjan kirjat muuten näyttävät suunnilleen samalta. Veriseltä.

Pomo

Kävin kesällä katsomassa Bruce Springsteenin keikan Olympiastadionilla, ja sehän oli muuten tosi hyvä. Olin jotenkin ihan lamassa viikkotolkulla keikan jälkeen enkä tehnyt muuta kuin kuuntelin The Riveria repeatilla (levyä sentään, enkä vain biisiä.)

On se kyllä. Hieno mies, hieno levy. Ja kaikkea.

Sitten luin Brucen elämäkerran, jota on paiskattu viehättävällä nimellä "Bruce Springsteen : Pomon tarina : 1972 -2004". Sen on kirjoittanut Dave Marsh, eikä se nyt ole ihan niin hieno, mutta ei niin huonokaan. Siihen oli yhdistetty kaksi kirjaa ja kaikkineen elämys oli ehkä hieman raskas, mutta antoi kyllä sekä kontekstia musiikille että lähihistoriallista näkemystä. Puhumattakaan siitä entistäkin vahvemmasta fiiliksestä, että pitää ostaa koko Brucen tuotanto. Vituittaa, kun tulee noi keikat niin kalliiksi.

En tiiä. Jos koki, että heinäkuun soittohetki oli elämää suurempi, ja tuntee rohkeutta tarttua yli 600-sivuiseen, pienellä painettuun kirjaan, tästä voi tykätäkin. Muussa tapauksessa ei ehkä kannata vaivautua.
Ja jos ei ymmärrä, että heinäkuun soittohetki oli elämää suurempi, kantsii ottaa korva käteen ja kuunnella.

Seuraava artistielämäkerta saattaa muuten käsitellä Leonard Cohenia. Oon vieläkin aika lamassa perjantailta.

391

Sain J. Pekka Mäkelän kirjan 391 kanssanisäkkään pikkusisarelta muutamien muiden erinomaisten kirjojen yhteydessä viime jouluna, ja jo elokuussa luin sen (mikä on mun to-read -pinoja katsoessa itse asiassa kohtuullinen aika) ja jo lokakuussa saan blogattua asiasta, että hyvin menee.

391 sisältää aikamatkailua, hillittömän sympaattisella tavalla. Olin jotenkin tosi vaikuttunut, koska ... jotenkin pelkäsin, että kirja olisi ollut kovin kotikutoinen (en minä sille mitään voi, että kotimaiset teokset tuntuvat välillä siltä) mutta ei se ollutkaan, ei yhtään. Toimiva itsenäinen kokonaisuus joka kaiken lisäksi onnistui tekemään kuvaamansa historiallisen pätkän elävän oloiseksi.

Toimii, kuten työkaverini sanoisi.