The Moon Is a Harsh Mistress

Voi argh kuulkaa, jostain syystä tuntuu, ettei mulla ole mitään järkevää tai järjetöntä sanottavaa Robert A. Heinleinin kirjasta The Moon Is a Harsh Mistress - paitsi, että teoksen nimi kuuluu ilman muuta niiden kirjojen joukkoon, jotka kilpailevat parhaasta kirjannimestä ikinä. (Suomennoksen nimi, Kuu on julma, on vain aneeminen varjo alkukielisestä.) Muita genren klassikoita kisassa ovat Bradburyn Something Wicked This Way Comes (johdossa, mutta nimi onkin Shakespearelta pihistetty) ja tällä hetkellä kesken oleva Dickin Do Androids Dream of Electric Sheep?

TMIaHM oli kyllä hyvä - on siihen selvästi syynsä, että klassikko on klassikko. Heinlein on ollut melkoinen visionääri, sillä ajatus Kuusta rangaistussiirtolana tuntuu vieläkin vinkeältä idealta. Kirjan kertoja-päähenkilö päätyy sattumalta Kuun kapinallisten vallankumousrintaman johtoon löydettyään taivaankappaleen ihmisasutusta ylläpitävältä tietokoneelta tietoisuuden, mutta vallankumouksen aloittaminen on helpompaa kuin sen loppuunvieminen.

Heinlein keskittyy melkoisesti Kuun - tai Lunan - nykyihmisenkin näkökulmasta melko omalaatuiseen yhteiskuntamalliin, jossa naisten vähyys on pakottanut ihmiset elämään melkoisen monimutkaisissa polygamisissa avioliitoissa - ja pitämään naisia kuin kukkia kämmenellä. Itse koin osan lunalaisten naistenpalvonnasta jopa hieman kiusallisena, mahdollisesti siksi, että näennäisesti moderni naiskuva tuntui kuitenkin pintaraapaisun jälkeen olevan aikansa perinteinen lapsi.

Heinlein kirjoittaa melko omalaatuisesti - kahden ensimmäisen sivun jälkeen olin valmis tuomitsemaan tyylin rasittavana, mutta ensivaikutelma petti jälleen. Teksti oli sujuvaa ja mukavaa luettavaa vaikka kirjoittaja olikin selvästi päättänyt luoda tulevaisuuden lunalaisilleen oman, selkeästi erottuvan tapansa puhua (ainakin oletan, että kyse on tästä, eikä siitä, että Heinlein kirjoitti aina vähän kummallisesti.)

Kaiken kaikkiaan Heinleinin teos oli kiinnostava ja aikaansa nähden rohkea kuin mikä.

Ilmeetön mies

Anu Holopainen on tähän asti ollut ainakin minulle tuttu nuortenkirjoista (joita luin parikymppisenä hieman nolostusta tuntien - aikansa guilty pleasure) - mutta Spefin 101 helmen joukossa on Holopaisen ensimmäinen aikuisille suunnattu kirja, Ilmeetön mies.

Jotenkin tuli sellainen olo, että Ilmeetöntä miestä olisi ollut hyvä hehkuttaa kustantajankin puolesta (vai olenko vain elänyt omassa kuplassani taas?) hieman enemmänkin. Kirja oli nimittäin mainio: se kertoo sairaalassa työskentelevästä Irmasta, joka törmää vallan omalaatuiseen naapuriinsa. Naapurin mies ei puhu, ei pukahda, mutta Irma haluaa kertoa miehelle elämäntarinansa, joka siis lukijallekin kirjan edetessä pikkuhiljaa aukeaa.

Hesarin arvio moitti kirjan tasapaksua tyyliä, mutta minä koin asian toisin - itse asiassa Holopaisen teksti oli minusta kovasti virkistävää - kielellisiä leikkejä ei ehkä löytynyt, mutta toisaalta kirja oli myös hyvin vaivattoman oloinen. (Koen äidinkielläni lukemisen nykyään usein raskaaksi, luullakseni siksi, että monet (kirjoitus- tai suomennos-) tyylit vaikuttavat jollain tavalla ... pakotetuilta. Ilmeetön mies olikin ainakin itselleni virkistävä osoitus siitä, että Sivukirjastossa lukija ja teksti voivat yhä kohdata myös ensimmäisellä kotimaisella.)

Ainoat valituksen aiheeni olivat Irman ex-miehen juoneen tuoma kuvio, joka jäi itselleni hieman epäselväksi, ja loppu, joka jätti kuitenkin sitten hieman kylmäksi huolellisesti rakennetun koukun jälkeen. Silti, oli ihan mahtavaa lukea näin laadukasta kotimaista reaalifantasiaa. Lisää tällaista s'il vous plaît.

Varjojen kirja

Oi onnea, minulle! Synttäripäivä on huippu päivä, etenkin jos sattuu saamaan tällaisen lahjan:

En tiedä, miten herra Sivukirjasto aina onnistuukin hommaamaan parhaat lahjat, mutta niin vain käy. Don Patersonin aforismit ovat hykerryttäviä. Tässä yksi lemppareistani (tähän asti, kun kaivoin tätä kirjasta, törmäsin tietysti sataan muuhun helmeen):

En pysty lukemaan mitään Hartley Coleridgen tai John Claren kirjoittamaa enempää kuin yhden rivin, en edes katkelmaa kirjeenvaihdosta, muistamatta mitä Rilke tunsi koiria kohtaan: hän rakasti koiria niin paljon ettei kestänyt olla samassa huoneessa niiden kanssa, häntä kauhistuttivat "nämä luontokappaleet... joita olemme auttaneet saavuttamaan sielun, jota varten ei ole taivasta", ja niiden kirottu kyky tuntea kaikkea. John Clare, John Clare, jo hänen pelkkä nimensäkin pieksee minut.
- Don Paterson, Varjojen kirja, s. 44

Olen lukenut aforismeista osan englanniksikin, ja on pakko saattaa tietoonne vielä jotain muutakin: suomentaja Anni Sumari on onnistunut hommassaan erinomaisesti. Kiitos kääntäjä Sumarin, aforismit ovat paikoin nautinnollisempia (ja niistä saa enemmän irti) suomeksi kuin englanniksi - ja tässä kehu, jonka voi harvoin suustaan päästää.

Suosittelen varauksetta kaikille (mutta en luettavaksi putkeen, vaan silloin tällöin ja hitaasti nautiskeltavaksi.)

An Autumn War

Sivumennen sanoen: loma on ihan huippukeksintö.

Jostain syystä en innostunut ihan kauheasti Daniel Abrahamin The Long Price Quartetin aloitusosista, mutta sitten luin netistä, miksi niistä pitäisi pitää, ja ... no, tietenkin An Autumn War upposi sitten vähän paremmin.

Luen tätä nykyä aika vähän eeppistä fantasiaa, ja etenkin kaikenlainen kartan läpi ratsastus aivottomine taisteluineen saa karvat pystyyn. Siksipä onkin melkoisen onni, ettei Abraham vaivaa minua sellaisella. AAW jatkaa - käsittääkseni - sarjan kahden ensimmäisen osan tapahtumia useamman vuoden jälkeen. (Useampia vuosia on välissä siis sekä sarjan kirjoilla että minulla lukijana, joten vähän huteralla mielikuvalla mennään.) No, joka tapauksessa, kaksi valtiota käyvät sotaan. Toisella on ollut perinteisesti aseenaan eräänlaisia henkiä, joiden avulla sota on tähän asti vältetty - mutta kun toinen valtio löytää tavan neutraloida epätasapainoinen pelote ja samalla varmistaa, ettei hengistä jatkossa ole huolta, syttyy sota, jota kuvaillaan useiden päähenkilöiden kautta.

Vaikka AAW on paikoin hieman hidastempoinen eikä ainakaan minusta yhtä kiinnostavalla tavalla monimutkainen kuin vaikkapa Martinin saaga (tämä vertaus tuli mieleen siksi, että Martin taisi kehua kaveriaan Abrahamia AAW:n kannessa*) käy se kuitenkin pohdintaa jollaista eeppiseltä fantasialta ihan suoraan sanottuna harvoin näkee. Lisäksi kirjan loppu on monella tavoin sydäntäraastava, jos nyt samalla julmasti oikeudenmukainen. Aion lukea sarjan viimeisenkin osan pikimmiten ja suosittelen muillekin.

* Ehkä. Muistini on kadonnut johonkin. Tule takaisin, muisti.

A Curse Dark as Gold

Rumpelstiltskinin - tai, suomeksi, Tittelintuuren - tarina on minusta ollut aina jotenkin epäreiluuden huipentuma. Ajatelkaa nyt: tyttö suljetaan oman mylläri-isänsä ja maan kuninkaan toimesta tornihuoneeseen kolmeksi yöksi kehräämään oljesta kultaa tai muuten. Ja kun epätoivoinen mimmi (joka tietenkään ei osaa kehrätä oljesta kultaa) tornissa suunnittelee omia hautajaisiaan, ainoa, joka edes yrittää auttaa, on kummallinen nimetön kääpiö, josta tietenkin lopuksi tehdään tarinan konna. Eikä nyt edes mennä siihen, että palkinnoksi "onnistuneesta" kehruu-urakasta sankaritar pakkonaitetaan maan prinssille.

Tämä ei mitenkään selitä sitä, miksi päädyin hommaamaan seuraavaksi äänikirjaksi Elizabeth C. Buncen uudelleenkerronnan Rumplestiltskinin tarinasta nimellä A Curse Dark as Gold, mutta näin nyt kuitenkin kävi. Ja jälkikäteen fiilikset olivat tosi ristiriitaiset.

Aloitetaan hyvästä. Kirjailijatar Bunce ilmeisesti inhoaa pohjatarinaa samoista syistä kuin minä, ja ACDaG onkin enemmän tarina oikeudenmukaisuudesta: siitä, miten myllärin tytär Charlotte yrittää ymmärtää sukunsa yllä leijuvaa kirousta ja sovittaa vanhat tapahtumat. Se on myös kiehtova katsaus vesivoimalla toimivien, kankaiden tuottamiseen keskittyvien myllyjen toimintaan ja se on monella tapaa mukavan kotoisa - ei lainkaan eeppinen, vaan lämmin ja kodin piiriin ja toimintaan keskittyvä. Kirous, joka mylläreiden suvun yllä lepää, paljastuu hiljalleen, mutta välillä Charlotten elämässä on tilaa myös onnellisille hetkille.

...Mutta sitten se ärsyttävä. Ensinnäkin kaikki se huonon onnen määrä, joka kirjan keskuksena toimivaa myllyä koettelee, on suoraan sanottuna jo hieman ahdistavaa. Ehkä vaikutus olisi ollut vähäisempi luettuna, mutta kuunneltuna ... välillä teki mieli heittää puhelin pusikkoon. No, ei vähä mitään - se, mitä todella inhosin kirjassa, oli raivostuttavaksi yltyvä päähenkilö Charlotte. On kahdensorttisia juonikuvioita, joita todella en arvosta:

1. Kaikki pohjautuu typerälle valheelle -juonikuviot (erityisen käytettyjä huonoissa komedioissa)
2. Päähenkilö yrittää selvitä kaikesta yksin, puhumatta ongelmistaan ikinä kellekään (etenkään kellekään, joka välittäisi koska heitähän ennen kaikkea tulee suojella kaikilta maailman ikävyyksiltä) -juonikuviot*, jollaista ACDaG erinomaisesti ilmentää.

Päähenkilön puhumattomuuden typeryys sai minut, avoimen ja verbaalisen viestinnän ikuisen kannattajan, todella repimään hiuksia päästäni, enkä ole ihan varma, korvasiko lopussa tapahtunut kasvu sillä saralla ihan kauheasti. Loppu kyllä pelasti paljon - sävelsin jo päässäni postausta, jossa haukun kirjan kokonaisuudessaan maan rakoon.

No, tunteita tämä ainakin herätti.

* Nimeäisin nämä mielihyvin Atlastyttö- (tai Atlaspoika-) juoniksi, ellei herra Sivukirjasto käyttäisi sitä sanaa kuvaamaan erästä Liina Sivukirjastoa joka yrittää kuljettaa selkärepussaan liikaa tavaraa.

Daughter of Hounds

...Onneksi on moderni selain, joka tajuaa, että kun Liina kirjoittaa osoitekenttään blggg, tarkoittaa se hapuilevaa yritystä päästä käsiksi Bloggeriin. Eläköön uudet ylivaltiaamme planeetta Googlelta!

Toinen Caitlín R. Kiernanilta lukemani kirja oli Daughter of Hounds, jota oli jossain kehuttu (jolloin olin sen hyllyyn ostanut, ja nyt vihdoin tulin lukeneeksi, tiedättehän te varmaan, miten homma toimii.) Kirja alkaa sillä, että kirjailijatar lupaa agentilleen kirjoittaa vielä joskus jotain piristävää.

Tämän jälkeen ei tule hirveänä yllätyksenä se, että DoH on niitä kirjoja, joissa on aina yö, myös päivisin. Kirja kertoo vaihdokkaista, joita ghoulit (onko tälle hyvää suomennosta olemassakaan?) varastavat ihmisiltä: Soldier-nimisestä nuoresta naisesta joka on kasvatettu ghoulien parissa ja tekee nyt rumaa jälkeä palkkamurhaajana; ja Emmie-nimisestä pienestä tytöstä, jota leskeksi jäänyt isä kasvattaa Providencessa, Uudessa-Englannissa. (Toivottavasti kaikille on selvää, että Uusi-Englanti on tämän pallon kaamein ja mahdollisesti myös kaunein paikka - en tosin ole käynyt, enkä kyllä tiedä uskallanko mennäkään.) Kun Soldier ja Emmie kohtaavat, heidän pitää selvittää, mitä heidän historiassaan on yhteistä.

Kirjan tunnelma on siis synkkä enkä suosittelisi DoH:ia väkivaltaa kavahtavalle. Soldier etenkin on paha suustaan ja osa kohtauksista on aika raakoja. Kirjassa on kuitenkin ihan omanlaisensa tunnelma, josta ainakin itse nautin kauheasti; samaan hengenvetoon on sanottava, että miljöö vetosi ihan kauheasti. No, Uuden-Englannin kanssa on vaan vaikea mennä pieleen.

Kirjahankintoja

Kirjahamsteri täällä päivää. Olen koko aikuisikäni - ja teini-ikäni - ollut kohtuullisen reipas likka ostamaan kirjoja, tapa, jonka olen luullakseni perinyt ennen kaikkea isäpuoleltani. Isäpuoleni kanssa olenkin päätynyt kaavaan, jolla voi arvioida tarpeen sille, kuinka paljon hyllyssä pitäisi minä tahansa hetkenä olla uutta luettavaa, ettei iske ahdistus: noin viiden vuoden edestä.

Tämä tarkoittaa, että jos lukee noin sata kirjaa vuodessa, olisi hyllyssä hyvä olla koko ajan 5x100 = 500 lukematonta kirjaa.

Sittemmin muutamat elämän realiteetit, kuten rajallinen tila / rajallinen vauraus ovat piirtyneet tajuntaani, ja ostettuani Kindlen olen rajoittanut kirjahankintoja melko lailla.* Itse asiassa ihmettelen hieman, ettei Akateeminen kirjakauppa ole vielä mennyt konkurssiin sen jälkeen, kun olen lakannut tukemasta sitä tuntuvalla kuukausilahjoituksella - älköön kukaan kuitenkaan luulko, että olisin tästä jotenkin pettynyt. Akateeminen kirjakauppa on yksi lempipaikoistani maailmassa.

Alkukesästä olen kuitenkin hieman lipsunut:

Kuvaan ei mahtunut George R. R. Martinin uusin, A Dance with Dragons, joka on suunnilleen yhtä paksu kuin muut yhteensä.

Viimeksi Akateemisesta poistuttuamme synkkää teeskentelevä herra Sivukirjasto sanoi, että jokainen ostettu kirja on tappio. (Synkkä ilme ei kuitenkaan ollut täysin uskottava tyytyväisen pohjavireensä vuoksi - yksi tappiokirjoista hankittiin juurikin herra Sivukirjastolle.)

Erityismaininta kuvan kirjapinon alimmaiselle: Kim Hargreavesin Whisper on juuri sellainen kirja, johon en yleensä ikinä sijoita. Se pitää nimittäin sisällään neuleohjeita, ja kuten kuka tahansa neuleohjekirjoja selaillut tietää, tyypillisesti tämän lajityypin kirjat sisältävät noin 6,5% kiinnostavia ohjeita (jotka esitellään kannessa) ja loput 93,5% tilasta käytetään erilaisten pannulappuohjeiden esittelyyn. Whisper on toista maata - hinta-laatusuhde alkaa olla kohdallaan kirjassa, josta voisi koska tahansa neuloa vähintäänkin joka toisen mallin. Rakastan.

* Lisäksi on varmaan jo kaikille selvää, että pääkaupunkiseudun kirjastoverkko on niin erinomainen, että sen varaan voi heittäytyä vuosiksi ilman huolen häivää.

The Iron Duke

Bongasin Meljean Brookin kirjan The Iron Duke eräältä vuodenvaihteen Locuksen best of 2010 -listalta, ja jäin kuvittelemaan kyseessä olevan nuorille aikuisille suunnatun teoksen - jos nyt ilmeisesti kohtuullisen, erm, vauhdikkaan nuorille aikuisille suunnatun teoksen.

Lukiessani TID:a mietin paikoin, että kyllä on ya-osaston tarjonta muuttunut sitten minun päivieni. (Mutta lopulta kävi ilmi, että kyseessä oli ehkä oma väärinymmärrykseni.)

TID on steampunk-romanssi, jossa Brook yhdistää iloisesti nanoteknologiaa ja höyrykoneita valloittajien ikeen alta vapautuneessa Englannissa, jossa ei mene kovin voittoisasti. Kirjan sankaritar, etsivä Mina, törmää kansalliseen ikoniin, rautaherttua Rhysiin, joka on aikoinaan auttanut saarivaltiota saavuttamaan itsenäisyyden, kun joku tiputtaa kuolleen ja jäätyneen miehen rautaherttuan portaille. Seuraa nopeatempoinen seikkailu, jossa fiittaavat ilmalaivat ja erikoisvarustellut haikalat - okei, hait ovat aika pienessä roolissa, mutta satun pitämään niistä - ja juonen etenemisen puolella ei ainakaan minulla ollutkaan valittamista.

Se, mistä en niin pitänyt, oli Minan ja Rhysin romanssi (ei, tämä ei ole spoileri), joka on monella tapaa suorastaan häiritsevä. Vaikka sankareidemme keskinäinen balanssi muuttuu loppua kohti ja molemmista löytyy uusia puolia, en ole lainkaan varma, riittikö tämä korvaamaan alun kohtaukset, jotka muistuttivat sekä kirjoitustyylinsä että asenneilmastonsa puolesta aika lailla harlekiiniromantiikkaa. Tämän seurauksena koin ainakin itse kirjan hot and steamy -osiot lähinnä vaivaannuttaviksi, vaikka yleensä en moisista häiriinny.

Romanssin ja päähenkilöiden jonkinasteinen kökköys on vähän sääli, sillä Brookin maailma ja miljöö ovat kiehtovia ja niistä lukisi mielellään lisääkin.

The Quantum Thief

Luin Hannu Rajaniemen esikoisteoksen normaaliin verrattuna salamannopeasti - tai siis jos tarkennetaan, luin sen normaalia vauhtia, mutta se pääsi nopeutettuun käsittelyyn, koska eräs ystävä sanoi haluavansa keskustella kirjan lopusta - herra Sivukirjastosta ei kuulemma ollut tässä suhteessa mitään iloa. (Nopeutettu käsittely: vain kuukausien jonotus. Otaksun, ettei toverini enää muista, mistä halusi keskustella.)

The Quantum Thief tuli talouteemme mutkan kautta - ehdotin sitä joululahjavinkiksi herra Sivukirjastoa ajatellen, ja ehdotus otettiin ilolla vastaan. Tapaninpäivänä sitten muistui mieleen, että tällainenkin joululahja oli tarkoitus antaa. No, sattuuhan sitä. Herra Sivukirjasto vaikutti vähintään yhtä hämmentyneeltä kuin isäpuoleni, lahjan antaja.

Että osaakin olla ruma kansi.

TQT:in juonta on varmaan turha ruveta sen kummemmin avaamaan, sen verran kirja on mediassa ja blogeissa pyörinyt. Itse olin kalibroinut odotukseni jotakuinkin täsmälleen oikein, ja kirja oli jotakuinkin juuri sellainen kuin olin ajatellutkin - mutta tämä nyt ei tarkoita, että se olisi ollut ennalta-arvattava.

Kvanttiteoria on vaikeaa - otaksuttavasti etenkin jos siihen ei ole viitsinyt yhtään perehtyä - ja siksi mikä tahansa scifi, joka nojaa siihen, ottaa aika ison riskin vaikeaselkoisuuden kuoppaan tipahtamisesta. Rajaniemen sympaattinen veijaritarina ei onneksi tähän sorru, ja juonen kuviot on helppo ottaa vastaan vaikkei kaikkea täsmälleen ymmärtäisikään. Päähenkilö jäi hahmona ehkä hieman valjuksi persoonana, vaikka ei kai veijareiden ole tarkoituskaan olla ihmisinä kokonaisia? Niin tai näin, siinä missä Rajaniemi punoo ainakin minusta varsin mainion juonen, ihmisten kuvaajana ei olla vielä ihan samalla tasolla. Mutta ehtiihän sitä, toivon - lisääkin luettavaa on käsittääkseni jatkossa tuleva.

Tykkäsin muuten suomenkielisten nimien ja termien käytöstä, vaikka ne aluksi hieman korvaan särähtivätkin.

Veteran

Haa, Sivukirjasto oli päässyt eilen Aamulehteen arvovaltaisessa seurassa. En edes yritä teeskennellä, etteikö olisi kiva tulla huomatuksi - etenkin kun en oikein ikinä ole osannut kuvitella, että lukemani kirjat yhdistettynä höpinöihini olisivat kiinnostavia yli kahdeksan ihmisen näkökulmasta.

Pudotus todellisuuteen ei ollut niinkään julma kuin pitkäpiimäinen, ja sen nimi oli Veteran, jota vielä eilenkin tahkosin läpi. Veteranin on maailmalle tuottanut esikoiskirjailija Gavin Smith, joka toivoakseni ei lue suomea ja täten lannistu. Lukukokemukseni oli tällä kertaa nimittäin niin vaikeasti arvioitava, etten ollenkaan uskalla väittää Veterania huonoksi kirjaksi - mutta minun kirjani se ei missään nimessä ollut.

Veteranin päähenkilö Jakob on sotaveteraani, mies, joka on viettänyt elämänsä taistellen muukalaisia vastaan - heitä, jota kirjassa nimitetään hieman rasittavasti Niiksi. Ne tuhoavat ihmisiä missä heitä kohtaavatkin, eikä neuvotteluyhteyttä ole saatu avattua. Mutta sitten sodan traumoista toipuva Jakob komennetaan takaisin palvelukseen etsimään ja tuhoamaan Niiden edustaja, joka on päässyt maapallolle. Ja - yllätys, yllätys, käy ilmi, että Se* onkin ehkä lähettiläs rauhan asialla.

Kirjassa oli hyvätkin puolensa. Lopun pohdinta vapaudesta, vallasta ja vastuusta oli oikeasti ihan mallikelpoista ja sitä olisi mielellään lukenut enemmänkin. Miljöökin oli parhaimmillaan huikea. Ongelmia kuitenkin piisasi: juoni ei ollut pääpiirteissään lainkaan yllättävä, teksti oli aika raskasta, dialogi toimi paikoin hyvin, paikoin junnasi paikallaan kuin Pendolino talvella tai kesällä ja ... sitten olivat ne toimintakohtaukset. Minä en jaksa äksöniä edes leffoissa, joten arvaatte ehkä, että vielä vähemmän jaksan sitä kirjoissa, joissa jokainen isku ja loikka kuvataan sanallisesti ja pitkähkösti. Kyseessä saattaa olla geenivirhe, mutta miten asia, jonka pitäisi olla se koukuttava ja vauhdikas juttu voikin usein olla niin äärettömän tylsää?

Harkitsin, kiitos aiemmin mainitsemani lopun, joka nosti kirjan hieman ääliömäisten kaksinkamppailujen yläpuolelle, antavani tälle kolme tähteä - mutta en sitten lopulta kuitenkaan kyennyt, sillä harvoin olen (laskentatoimen kurssista selvittyäni) törmännyt yhtä takuuvarmasti unilääkkeenä toimivaan tekstiin.

Caveat: jos diggaa kunnon actionista, ja jos kokee Veteranin tekstin helpommin lähestyttäväksi kuin minä sen koin, kirjasta voi saada irti varmasti vaikka mitä.

* Ymmärrättekö nyt, mitä tarkoitan rasittavalla? Hyvä. Kuvitelkaa 400 sivua samaa.

Routasisarukset

Lisää luettavaa spefin 101 helmen joukosta - vitsit, että olen listasta iloinen! Tällä kertaa siis Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen Routasisarukset. (Jos minulla olisi aikakone, vierailisin sillä Finnconissa eilen - siellä oli arvottu pari kappaletta kirjaa ja oliko tarkoitus julkistaa jatko-osankin nimi.)

Routasisarukset kertoo Euroopasta ympäristökatastrofin jälkeen ja kahdesta kasvattisisaruksesta, jotka lähtevät etsimään toisiaan ja/tai onneaan kauempaa kotoa. Kirja on huikea dystopia, joka käsittelee aika jänniä aiheita - erityinen suosikkini oli kysymys siitä, kellä on oikeus saada lapsia ja kellä ei. Kirjan teknologinen miljöö on aika hulppeaa scifiä - vaikka ympäristökatastrofin jäljillä siis eletään, on teknologia ehtinyt kehittyä tapahtumavuosiin mennessä niin paljon, ettei todellakaan mistään keskiaikaan paluusta voida puhua. Tämä tuli ainakin itselleni yllätyksenä.

Kirjassa on siis kaksi minäkertojaa, pikkusisko Utu ja isoveli Marras. Marras on lähtenyt muutamia vuosia aikaisemmin sisarusten kotiseudulta Laaksosta, ja kirjan alussa Laakson tavat ahdistaviksi kokeva Utu lähtee etsimään Marrasta. Kirjan edetessä käy ilmi, että molemmilla sisaruksista on erityisiä voimia ja he ovat osa joukkoa, johon liittyy ehkä vanha ennustus. (Periaatteesta en innostu ennustuksista juurikaan, kiitos huonosti käytetyn teini-iän, mutta Lappalaisella ja Leinosella on ennustukseenkin omanlaisensa kulma, josta kovasti pidin, joten menköön tämän kerran.)

Kahden minäkertojan systeemi toimii, joskin päähenkilöistä pidin enemmän Utusta. Marras vaikutti muiden näkökulmasta niin ikävältä tyypiltä, etten oikein syttynyt hahmoon myöskään tämän omasta perspektiivistä katsottuna.

En oikein tiennyt, mitä Routasisaruksilta olisi pitänyt odottaa, joten olin ihan tosi positiivisesti yllättynyt kirjasta ja sen tulevaisuuden visioista. Koen tosin nykyään ajoittain suomeksi lukemisen vaikeaksi (mikä on sekä surullista että noloa) ja tämä ongelma tuppasi hieman vaivaamaan Routasisarusten kanssa. En tiedä, onko vika tällöin kirjassa vai lukijassa, mutta onneksi tekstiin oli sitä helpompi upota, mitä pidemmälle pääsi.

Routasisarukset oli joka tapauksessa huippu - mahtavaa lukea tällaista, ja vielä kotimaista tällaista.

A Young Doctor's Notebook

Nyt ehkä vähän sieppaa se, etten lähtenytkään eilen kirjabloggaajien tapaamiseen Suokkiin, mutta syytän olosuhteita.

Blogipiknikin sijaan menin kotiin siivoamaan, lysähtämään sohvalle ja lukemaan loppuun Mihail Bulgakovin* lyhyen tarinakokoelman A Young Doctor's Notebook.

Tarinakokoelma on ilmeisesti erityisen kiinnostava siksi, että se on hyvin henkikökohtainen - Bulgakov, joka oli koulutukseltaan lääkäri, on ammentanut tarinoihin paljon omaa kokemustaan pikkukylän lääkärinä. Kirjan tarinat kertovat sattumuksista, joihin suoraan koulun penkiltä ponnistava nuori tohtori syrjäisessä venäläiskylässä joutuu, ja se on jaettu kahteen osaan: ensimmäisessä osassa tohtori saapuu kylään ja ottaa pikkuhiljaa haltuunsa roolin kylän luotettuna lääkärinä - kaikki ei tietenkään aina mene niin kuin toivoisi ja tohtorikin saa huomata, että ylpeys käy usein lankeemuksen edellä; toisessa osassa, joka on yksittäinen, pidempi tarina, tohtori siirtyy isompaan kaupunkiin sairaalan lääkäriksi ja joutuu lähes ensitöikseen kohtaamaan morfiiniaddiktion mukanaan viemän toverinsa. Kirjan lopussa olevasta elämäkerrasta käy ilmi, että Bulgakov oli (kiitos sotavammojensa) itse tuo morfiiniaddikti - joskin hän onnistui pyristelemään riippuvuudestaan eroon keinolla, jota ei tarkemmin tunneta.

Tarinat olivat osaksi hauskoja, mutta eivät samalla tavalla riemastuttavia kuin lempikirjojeni listalle ilman muuta päässyt Saatana saapuu Moskovaan. Silloinkin kun jutut eivät hilpeydellään säteile, ovat ne kuitenkin mainiota luettavaa ja tarjoavat kiinnostavan ajankuvan vallankumouksen aikaisesta Venäjästä.

* Jotta maailmassa säilyisi joku roti, käytän suomalaista translitteraatiota, vaikka kirjan kannessa lukikin brittiläisittäin "Mikhail".

Deep Navigation

Ehdin jo vähän masentua novellikokoelmien yleisestä tylsyydestä alkuvuonna lukemieni perusteella, enkä suuria odottanut Alastair Reynoldsinkaan kokoelmalta Deep Navigation. Miten hyviä novelleja voi kirjoittaa tyyppi, jonka kaikki romskut ovat hulppean paksuja?

No, yllättävän hyviä.

Novellit etenivät sujuvasti ja käsittelivät konseptuaalisesti kiehtovia asioita. Lähes kaikki novellit tuntuivat jotenkin merkityksellisiltä; joko tiede - jonka käsittelyssä Reynolds on onnen omiaan - oli kiehtovaa tai tarinan esittämät kysymykset tahi havainnot olennaisia myös oman aikamme kannalta, tai, parhaassa tapauksessa, molempia.

Ainoat novellit, joista en juuri välittänyt, oli alun eskimonovelli Nunivak Snowflakes ja puolivälin pelitarina The Stroboscopic. Sen sijaan esimerkiksi ihmisruumiin jäädytys/henkiinherätysprosessia raikkaalla tavalla käsittelevä On the Oodnadatta oli oikeasti mahtava, samoin kuin lyhyttäkin lyhyempi Fresco, joka kertoo muukalaislajien lähetyksiä seuraavista kuuntelijoista.

Ihanaa yllättyä näin positiivisesti.

Redemption in Indigo

Oi-joi-joi. Karen Lordin esikoisteos jätti sanattomaksi. Erityisen sanattomaksi se jätti, koska kuuntelin sen äänikirjana, ja kokonaisuus toimi niin hyvin, että melkein kuuntelin sen uudestaan saman tien. (Robin Miles, sinäkin voit tulla meille asumaan ja lukemaan iltasatuja.)

Redemption in Indigo pohjautuu - ainakin osittain - senegalilaiseen kansansatuun, mutta ymmärsin jostakin, että tosiaan vain osittain. Niin tai näin, ahmattimiehensä jättävästä ja kaaoksen voimat käsiinsä saavasta Paamasta kertova tarina on kiehtova, lämmin ja toiveikas, ja sitä lukee ilokseen, sillä (kuten kannessakin sanottiin) sanaakaan ei toivoisi tarinasta muutettavan, ei mistään syystä.

Lukekaa Redemption in Indigo, lukekaa! Siitä tulee onnellinen ja hyvä mieli! Ja jos mahdollista, älkää vain lukeko, vaan kuunnelkaa, sillä kirjan äänikirjaksi lukenut Robin Miles on huikean hyvä kertoja jonka jumalaiseen ääneen voisi upota tuntikausiksi (ei sillä, ettenkö olisi uponnutkin.)

Jos ette usko minua, Tor.comin sivuilla on tarjolla pieni maistiainen tekstistä. Minä jään odottamaan Karen Lordin seuraavaa teosta, toivon sen ilmestyvän mieluiten huomenna.

Behemoth

Hahaa. Koska koin Scott Westerfeldin uuden sarjan aloitusosan, Leviathanin, pienehköksi pettymykseksi, olin tietysti valmistautunut haukottelemaan myös sarjan kakkososan, Behemothin, läpi. Vaan mitä vielä. Alhaiset odotukset ovat avain onneen - Behemoth oli oikein mukaansatempaava.

Voi tietysti olla, että Behemoth viehätti enemmän kuin Leviathan siksi, että monet ykköskirjan hieman rasittavat piirteet henkilögallerian luomisesta miljöön kuvailuun oli jo pitkälti tehty, mutta oli syy mikä tahansa, B toimii. Kakkososa jatkoi siitä, mihin ykkösosa jäi: Itävalta-Unkarin katoamistempun tehnyt kruununperillinen pakenee sotaa incognito Leviathan-ilmalaivalla, ja vahvistaa ystävyyttään laivalle hieman vahingossa asemoidun Dylan Sharpin kanssa. Ykkösosan lukijat muistanevat, että Dylanin oikea nimi on Deryn ja kyseessä on siis pojaksi naamioitunut tyttö, mutta onneksi Westerfeld viitsii jättää kaikki rasittavammat ja ilmeisemmät ongelmat tällä kertaa minimiin.

Kun ilmalaiva saapuu Istanbuliin, pitää prinssi Alekin tehdä uusi katoamistemppu. Moninaisten mutkien jälkeen myös Deryn päätyy auttamaan Alekia Istanbuliin (joka, on pakko sanoa, on uusi fiktiivinen suosikkikaupunkimiljööni, kiitos Ian McDonaldin.)

Behemoth oli vauhdikas, juonensa puolesta toimiva ja aika iloinen kirja - siitäkin huolimatta, että ensimmäisen maailmansodan taustaa vasten voisi helposti ajatella, ettei ilon aiheita paljon löydy. Steampunk-elementit ovat tässä vahvemmin mukana, mutta höyrypunkmasiinoiden vastapainona muunnellut eläimet ilahduttivat jotenkin vielä enemmän kuin sarjan ykkösosassa. Suosittelen.

Ainii. Kirjassa on kuvitus, joka on paikoin käsittämättömän hieno.

Steal Across the Sky

Steal Across the Sky on ensitutustumiseni Nancy Kressiin. Pari vuotta vanha scifikirja päätyi äänikirjakuunteluun, ja jätti allekirjoittaneen hieman kylmäksi vaikka paljon hyvääkin löytyi.

Eräänä päivänä Maata lähestyy muukalaisten avaruusalus. Muukalaiset asettuvat kuuhun ja lähettävät ihmiskunnalle viestin: vuosituhansia aiemmin he ovat rikkoneet ihmisiä vastaan, ja haluavat nyt sovittaa syntinsä. Osoituksena sovituksesta haetaan ihmisiä todistamaan sitä rikosta, joka heitä vastaan on tehty. Hakemuksia tulee tietysti miljoonia, ja niiden joukosta seulotaan muutama kymmenen vierailemaan toisilla planeetoilla.

SAtS käy läpi rikosta ja ihmiskunnan reaktioita siihen pääosin kuuden todistajan kautta. Ensialkuun tapahtumia käydään läpi kahden eri planeetoille joutuneen ihmisen, Luccan ja Camin silmien kautta. Myöhemmin tapahtumien keskipisteeksi kohoaa Soledad, joka todistajana jäi enemmän matkakoordinaattoriksi avaruuteen. Romaanin puolivälissä henkilökaartiin tulee myös lisäyksiä, joita alkuun ei kirjassa nähdä.

Kirjan hyvänä puolena voitaneen pitää sitä, että henkilökaarti on hyvin todentuntuinen ja inhimillinen. On helppo uskoa heidän reaktioihinsa siihen rikokseen, jonka muukalaiset tunnustavat todistajien sen hoksattua tehneensä. Väistämätön haittapuoli on sitten se, että henkilögalleriasta harvasta on vaikea pitää. Hahmoista ainakin itselleni sympaattisimmaksi muodostunut Soledadkin alkaa raivostuttaa kun lähestytään loppua.

Kirjan suurin ongelma on kuitenkin itse rikos, joka ihmiskuntaa vastaan on tehty. Siitä lisää niille, jotka eivät pelkää spoilereita:

New Model Army

Heti kun erehtyy johonkin kirjailijaan tutustumaan, tuotantoa alkaa tunkea ovista ja ikkunoista. Tai siis jos itse erehtyy sitä kirjastosta kantamaan. Hah. Adam Robertsin New Model Army oli ehdokkaana jollakin palkintolistalla, joten pitihän se tietenkin lukea.

New Model Army tai - kuten kirja itsekin sanoo - NMA kertoo Pantegral-nimisessä palkka-armeijassa taistelleen miehen suulla siitä, millaiseksi demokraattinen armeija voisi muodostua ja miten se voisi lähitulevaisuudessa muuttaa sodankäyntiä. NMA sotii kaupunkiympäristössä, ja pohtii syitä sille, miksi ihmiset sotivat. Se käsittelee myös tietoisuutta, eikä tarinan sankarina kertojan mukaan ole suinkaan hän vaan armeija itse.

NMA oli kohtuullisen mukaansatempaava, vaikkei yhtään niin hauska kuin aiemmin tänä vuonna lukemani Yellow Blue Tibia. Itse asiassa, koska sota on minusta aiheena masentava, koin Robertsin vision sodankäynnin tulevaisuudesta ehkä hieman ahdistavana enkä jaksanut niin riemastua sinänsä vauhdikkaista kaupunkisotakohtauksista. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joísta jokainen tuntuu olevan edellistä kummallisempi, ja proosallisena ihmisenä nautinkin eniten ensimmäisestä osasta (joka oli myös onneksi pisin.)

Suosittelen kaikille, joita sota kiehtoo. Minua ei selvästi kauheasti kiehdo.

Kolmas konstaapeli

Päätin lainata Flann O'Brienin jo ammoin (kannesta päätellen, vuonna viiksi ja takatukka) suomennetun teoksen Kolmas konstaapeli Booksyn 101 spefin helmeä -listan innoittamana (ja, kuten aiemmin mainitsin, siinä toivossa, että saisin luettua listan kirjoista yli puolet ennen kuin alan mainostaa sitä, mutta meni jo. Nyt olen lukenut 101 kirjasta 49.)

Kolmas konstaapeli on hieman surrealistinen kuvaus irlantilaismiehestä, joka päätyy toverinsa kanssa murhaamaan rikkaan miehen. Valitettavasti toveri ehtii kätkeä rahat, ja kun kertoja vihdoin pääsee selville rahojen olinpaikasta, hän törmääkin murhaamaansa mieheen täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Lyhyen keskustelun jälkeen kertoja suuntaa paikalliselle poliisiasemalle, jota kumma kyllä ei ole koskaan aiemmin nähnyt, ja törmää eriskummallisiin teorioihin maailmankaikkeuden toiminnasta.

Kolmatta konstaapelia on hieman vaikea selittää, ja parasta onkin vain heittäytyä mukaan. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, ja suomentaja on tehnyt hienoa työtä! Itse tykkäsin mahdollisesti eniten päähenkilön fiksaatiosta tiedemieheen nimeltä de Selby, ja siitä, miten O'Brien tiedemiehen saavutuksia ja myös tämän kokemaa kritiikkiä käsittelee.

Voin melko luottavaisesti sanoa, että Kolmas konstaapeli ansaitsee paikkansa 101 spefin helmeä -listalla - ja uskallanpa vielä väittää, että karseasta kannesta huolimatta (miksi, WSOY, miksi? Scifisarjanne kansi on tehnyt hallaa koko genrelle kotimaassamme, väitän) Kolmas konstaapeli kannattaa lukea nimenomaan suomeksi. Kiitos vielä, Booksy!

PS. Arvatkaa mitä? Nyt se tapahtui. Luin tämän kirjan loppuun eilen - sain vihdoinkin backlogin tyhjennettyä! (No, yhtä kirjaa lukuunottamatta, mutta se on teemaltaan hieman erilainen ja palaan siihen myöhemmin.) Nyt teidän ihan oikeasti pitää odottaa, että saan jotain luettua.

History of a Pleasure Seeker

Suhteeni Richard Masoniin on sellainen, että pidin Masonin esikoisteoksesta kuin hullu puurosta, ja vähän aikaa sitten lukemastani Muistojen huoneista suunnilleen yhtä paljon kuin Liina puurosta, eli en niin kamalasti. History of a Pleasure Seeker yllätti kuitenkin iloisesti - muutoinkin kuin kauniilla kannellaan, joka kirjaston uutuusluettelosta varanneelle oli täysi yllätys.

History of a Pleasure Seeker sijoittuu Amsterdamiin viime vuosisadan alkupuolelle ja kertoo kotiopettajan virkaan pienellä (mutta vain pienellä) vilunkipelillä hakeutuvasta Piet Bartolista. Rikkaaseen perheeseen päässyt komea Piet hurmaa pikku hiljaa koko perheen, ennen kaikkea perheen äidin, ja pääsee osaksi perheen makeasta elämäntyylistä. Mutkia matkaan tuovat kuitenkin perheenisän yllättäen huteroituvat finanssiasiat ja Pietin työ pakko-oireisen pikkupojan opettajana ja parantajana.

HoaPS:in kaltaiselta kirjalta odottaa helposti, että päähenkilö on täysin moraaliton lurjus ja veijari, mutta Piet on varsin inhimillinen pyrkiessään kohti parempaa elämää - hän ei käytä toisia hyväkseen holtittomasti, mutta ei ole pyrkimyksissään missään nimessä kovin epäitsekäskään. Pietin isäntäperhe sen sijaan vaikuttaa välillä hieman liian idealisoidulta ollakseen totta, mutta koska kirjaa on aika mukava lukea, lievän epärealismin antaa mielellään anteeksi.

HoaPS loppuu rohkaiseviin sanoihin "TO BE CONTINUED" joten otaksun, että Mason aikoo jatkaa Pietin tarinaa vielä pidemmällekin. En pane vastaan; luksukseen keskittyvät historialliset romaanit ovat hyvin kirjoitettuna erinomaisen viihdyttäviä ja Mason kirjoittaa hyvin.

Pathfinder

Orson Scott Cardin lähes-uusin, Pathfinder, oli yllättävän toimiva aikaparadoksikirja myös minusta, joka yleensä en siedä mitään aikaparadoksiin viittaavaa. Tämä johtui ehkä äänikirjan erinomaisesta lukijasta (Stefan Rudnicki, luulen, että kirjan viidestä lukijasta tarkoitan juuri sinua, ja jos haluat, saat tulla meille asumaan ja lukemaan iltasatuja) tai ehkä siitä, että Card on ottanut aika omaperäisen lähestymisen paradoksiin (jota kokee tarpeelliseksi vielä, kirjan tapahtumien ohella, selvittää saatesanoissa.)

Kirjan alussa päähenkilön, toisten ihmisten ja eläinten kulkemia polkuja näkevän Riggin, isä lähettää poikansa etsimään sisartaan maan pääkaupunkiin. Jo matkansa alussa Rigg kohtaa kaikenlaisia vaikeuksia, ja poimii lähes pakon edessä mukaansa lähikylästä yhden lapsuutensa ainoista ystävistä, Umbon. Pian matkan alussa käy ilmi, että Umbolla on omat erityiskykynsä, ja pojat aloittavat matkansa varsin luottavaisina - mutta kun pääkaupunki lähestyy, käy ilmi, että näennäisen yksinkertainen etsi-kadonnut-sisar -tehtävä monimutkaistuu valtakunnanpolitiikan astuessa mukaan kuvioihin. Samalla Rigg oppii lisää siitä, miten maailma toimii.

Pathfinder ei ole ainakaan näennäisesti kovin puhdasta scifiä, vaikka lopulta kaikelle selkeän fantastiselle löytyy ainakin pseudotieteellinen selitys. Jokaisen luvun alussa Pathfinder käsittelee myös erästä kolonisaatioavaruusalusta ja sen kohtaloa sekä sitä, miten tämä kolonisaatio liittyy maailmaan, jossa Rigg elää.

Vaikka päähenkilöiden keskustelut aikaparadoksista saavat kirjan hahmojen lisäksi myös lukijan pään usein hieman kipeäksi, täytyy sanoa, että arvosti kovasti Cardin kohtuullisen omaperäistä lähestymistapaa. Toisaalta koin hieman vaivaannuttavana sen, että kirjan teini-ikäiset - etenkin Rigg - ovat lähestulkoon yli-ihmisiä, olkoon nyt sitten, että asialle annetaan mukalooginen selitys. Onneksi vaivaantuminen oli aika vähäistä, sillä Pathfinder oli äärettömän mukavaa luettavaakuunneltavaa, ja kirjan edetessä nuorison keskinäiset voimasuhteet hieman tasaantuivat.

Tykkäsin!

Torstaista sunnuntaihin

Luin vihdoin loppuun Garth Nixin Keys to the Kingdom -sarjan, ja voin nyt kokemuksen syvällä rintaäänellä luvata, että sarja kantsii lukea kokonaisuudessaan. Yksittäiset osat jäävät pahimmillaan muutoin aika irrallisiksi.

Kun sarjan lukee putkeen, pääsee kaksi asiaa paremmin oikeuksiinsa: ensinnäkin päähenkilö Arthurin muutos sarjan sankarina, kun hän onnistuu saamaan käsiinsä enemmän ja enemmän Arkkitehdin jättämiä avaimia, ja toiseksi Nixin surrealistinen fantasiamaailma ja henkilökaarti. Sitäpaitsi kirjat eivät sarjan edetessä lopu enää siististi, vaan saattavat jäädä jumiin melkoisiin cliffhangereihin, joten lukemalla kaikki kerralla tekee itselleen palveluksen.

Sir Thursdayssa Arthur joutuu armeijaan. Talon sisällä armeijan palvelusaika on satakunta vuotta, eikä sankarimme ymmärrettävästi ole käänteestä kovin innoissaan, kun on vähän kiire universumin pelastamisessa ja sen sellaisessa.
Lady Fridayn kohdatessaan Arthur joutuu pelastamaan ystävänsä Leafin, joka on jäänyt perjantain valtiatteren vangiksi. Perjantailla on muutenkin pahat mielessä etenkin kuolevaisten suhteen.
Superior Saturday on kiinnostuneempi sunnuntain päihittämisestä kuin Arthurista, mutta saattaa kuitenkin Arthurin kotikaupungin melkoiseen vaaraan. Leaf jää Maahan kun Arthur tempaistaan takaisin selvittämään, mistä lauantain velhorouvan tornitalon uumenista löytyy testamentin viimeinen palanen.
Lord Sunday on Arthurin viimeinen vihollinen, ja selvitäkseen voitokkaana Arthur tarvitsee kaikkien ystäviensä apua. Arthur kamppailee sunnuntain herran lisäksi myös itseään vastaan, sillä avainten kerääminen näyttää muuttavan hieman päähenkilön persoonaa.

Jälkikäteen on pakko sanoa, että suosittelen sarjaa kyllä lämmöllä. Olihan se hieman kummallinen, mutta jos kummallisuuteen asennoituu oikein, lukukokemus on oikein mainio ja erinomaisen hauska.

Viides maailmanvalta

Bongasin Viktor Pelevinin teoksen Viides maailmanvalta Jonkun Toisen Blogin kommenttilaatikosta - olen tietysti lahopäisyydessäni unohtanut, minkä. Modernit vampyyrit Venäjällä + satiiri kuulosti kuitenkin niin mielenkiintoiselta kombolta, että oli pakko kokeilla.

Enkä nyt sitten tiedä. Eri genrejen hyväksikäyttö on käsittääkseni tyypillistä Peleviniä, eikä Viidennessä maailmavallassa tietenkään ollut kyse vampyyreista vaan siitä, miten fiktiivisten hirviöiden kautta voi nyky-yhteiskuntaa ja sen menoa kuvata. Pelevin viiltää erityisen terävästi kulutusyhteiskuntaa käsittelemällä glamouria ja diskurssia, modernin maailman yinia ja yangia, jossa glamourin tarkoitus on antaa ihmisille aina vain uutta tavoiteltavaa samalla, kun diskurssin avulla varmistetaan jatkuva tyytymättömyys omaan olemassaoloon*. Nyky-yhteiskunnan lähes tuskallisen synkeän kuvan ohella Pelevin kuljettaa toki eteenpäin myös kirjan kehystarinaa, jossa nuori venäläismies muuttuu vampyyriksi, tutustuu nuoreen vampyyrittareen ja ottaa paikkansa vampyyriyhteisössä - mutta kirpaisevan maailmankuvan ohella tämä tarina ei tunnu niin kiinnostavalta.

Vaikka kirja on sinänsä paikoin hauska, jotenkin Pelevinin synkeän kyyninen maailmankuva ei oikein purrut, haha, vaan pikemminkin masensi. Pelevinin käyttämien viitteiden bongailu oli sinänsä kyllä hauskaa.

Suomennos sinänsä oli mainio, mutta loppuun sijoittuva nettislangin käyttö oli jotenkin hieman vaivaannuttavaa. Voi tietysti olla, että ongelma on omani ja IRC-Gallerian iloinen nuoriso oikeasti käyttää nykyään sellaista kieltä. Mene tiedä. Niin, ja kirjan kansi on karsea.

* Tai jotain sinnepäin.

Rivers of London

Ben Aaronovitchin Rivers of London on hyppinyt silmille joka paikasta, ja kun se viimein hyppi silmille kirjaston uutuusluettelosta, tein Johtopäätöksen.

Rivers of London oli itse asiassa erinomaisen mukava lukukokemus, vaikka kannessa oleva blurb, jonka sanoma oli suurinpiirtein "kuin Harry Potter olisi kasvanut aikuiseksi ja ruvennut kytäksi", oli ilmeisen korniutensa ohella myös valitettavan osuva.

RoL:in päähenkilö Peter on tuore poliisi, joka sattuu näkemään aaveen murhapaikalla, ja tästä syystä päätyy Lontoon poliisivoimien X-Files -siipeen (no ei sen nimi ole X-Files), jota vetää velho Nightingale. Nightingalen johdolla Peter alkaa a. opiskella velhoksi ja b. selvittää murhamysteeriä ja c. toimia diplomaattina paikallisten jokien jumalien välienselvittelyssä.

Niin, kuulostaa kauhealta, mutta Aaronovitch kirjoittaa vetävästi ja aika hauskasti - on aina kiva, jos kirja onnistuu hihityttämään metrossa. Peter on mukava nuori mies päähenkilöksi, ja vaikka juoni oli sen verran hapero, että näin jälkikäteen tunnen oloni hieman hölmistyneeksi, se ei oikeastaan lukutahtia haittaa.

Melko täydellinen kesäkirja, sanoisin. Odotan seuraavaakin ilmestyväksi, kirjastoon siis.

Kesäkirjoista puheenollen, tsekatkaapa Booksyn koostama erinomainen lista 101 spefin helmeä, josta genrestä innostuneelle löytyy luettavaa hetkeksi. Ajattelin itse asiassa mainostaa koko juttua vasta kun olen itse pelastanut uskottavuuteni ja lukenut listan opuksista yli puolet, mutta menköön. Tässä mitään kunniaa ole kuitenkaan jäljellä, ja teillä voi olla tylsä kesä edessä jos aurinkoa ottaessa ei ole mitään luettavaa.

Itse otin listalta luettavaksi välittömästi uudempaa kotimaista ja vanhempaa Heinleinia.

The Inheritance

En kokenut mitään suuria intohimon väristyksiä kun tajusin, että joku näpsäkkä kustantaja on julkaissut Megan Lindholm/Robin Hobb -novellikokoelman, enkä suoraan sanottuna kokenut kovin suuria väristyksiä kokoelman aikanakaan - sikäli kaikki meni jotakuinkin odotetusti.

Otaksun, että suurin osa blogini mahdollisista lukijoista tietää, että Lindholm ja Hobb ovat sama henkilö (jonka nimi on Margaret Ogden), mutta kirjoitustyyli on aivan erilainen. Pidän molemmista kovasti - odotan yleensä, että uusin Hobb-trilogia julkaistuu kokonaisuudessaan ja sitten luen sen putkeen, Lindholmia luen satunnaisemmin - mutta en ole aivan varma, julkaistaanko molempien nimien alla yhtä kiinnostavia novelleja. The Inheritancen perusteella ei.

The Inheritancen aloittaa Lindholm-puoli, jossa novellit vaihtelevat scifistä fantasiaan. Mukaan mahtuu myös Cut, joka oli etukäteen tuttu internetistä, ja joka on syystä tai toisesta ainoita novelleja, joita olen vuosien varrella miettinyt useampaan kertaan. Se kannatti ehdottomasti lukea uudestaan, ja muutoinkin moni Lindholm-novelleista on ehdottomasti lukemisen arvoinen. (Jos muuten joskus kaipaa esimerkkiä siitä, miten scifi voi olla ihan jotain muuta kuin hömppää, kannattaa kaivaa esiin Cut - ja jos se ei ole vielä tuttu, ehdottomasti lukemaan oitis.)

Hobbin novelleistakin ensimmäinen, Homecoming, oli sen verran tutunoloinen, että olen varmaan lukenut sen aiemminkin. Olen kuitenkin epämääräisesti sitä mieltä, etteivät Hobbin maailmat oikein taivu novellien pohjaksi, ja kirjan viimeinen Hobb-novelli oli sitä luokkaa tunteisiin vetoava (tekisi mieli käyttää sanaa "manipuloiva"), että melkein pisti ärsyttämään. Luin sitä tietenkin yötä myöten.

Jokaisen novellin alussa on lyhyt esittely kirjailijalta. Vaikka nämä esittelyt ovat tuoneet maailman tietoisuuteen sen tosiseikan, että great minds name their pets alike (väittäisin, että Ogdenin Loki-kissa on nimetty Sivukirjastokoira Lokin mukaan, mutta luulen, että kissa on Sivukirjastokoiraa vanhempi), en silti ole ihan varma, onko esittelyistä kaikissa tapauksissa sen kummempaa iloa. Olisin ehkä itse mieluummin lukenut ne novellin jälkeen, vaikkei missään esittelyssä varsinaisia spoilereita olekaan.

Koska mikä tahansa syy esitellä Sivukirjastokoiraa on erinomainen (teko)syy, tässä vielä Loki:

Pitkä matka kotiin

Lasketaanko sarjakuvat kirjoiksi? En ole siitä vieläkään ihan varma, vaikka historiani sarjakuvien lukijana on pitkä ja monivaiheinen. Nykyään meillä sarjakuvapuolesta vastaa tosin lähinnä herra Sivukirjasto, joka tuntuu olevan sitä mieltä, etten kuitenkaan ikinä saa Fables-sarjaa luettua vaikka mitä nyt väittäisin. (Väärässä on.) Oma-aloitteinen sarjakuvien lukemiseni hiipui joskus vuosituhannen alkupuolella, kun jätin taakseni lupaavasti alkaneen urani kirjastontätinä ja keskityin työ- ja opiskelurintamalla insinööreilyyn. (Tämä saattoi olla virhe.)

Nyt kuitenkin törmäsin Elokuvablogissa Buffy the Vampire Slayer -sarjiksiin, joista olin jotenkin etäisesti tietoinen aiemminkin, mutten ollut jaksanut tehdä asialle mitään. Buffy the Vampire Slayer on maailmanhistorian paras tv-sarja (fakta) joten Päivin suosituksesta päätin ryhdistäytyä ja tutustua Buffyn kahdeksanteen tuotantokauteen paperilla.

Tykkäsinkö? No en ihan silmittömästi. Ensimmäinen osa, Pitkä matka kotiin, on siis suomennettu, enkä tiedä kävikö tässä nyt joku lost in translation -fiba, mutta dialogi oli hieman latteaa eikä juoni oikein jaksanut innostaa. Juonen lähtökohta tuntui sinänsä ihan hyvältä; vampyyrintappajatyttöset ovat muuttaneet linnaan Skotlannissa, ja sitten tietenkin kimppuun iskee äkkiarvaamatta vihulainen tai pari. Koko kahdeksas kausi olisi varmaan pitänyt lukea putkeen, koska päällimmäinen fiilis tämän ekan osan jälkeen oli keskeneräisyys.

Silti. Onhan tämä kuitenkin sarjakuva Buffysta. Ihan kauhean pieleen ei VOI mennä.

Our Tragic Universe

Scarlett Thomasin Our Tragic Universe käsittelee (muun muassa) tarinatonta tarinaa, ja ehkä yrittää ollakin sellainen. Tämän siitä saa kun ei opiskellutkaan kirjallisuutta yliopistossa; en tajua eri narratiiveista mitään. Sen tiedän, että pidin OTU:sta ihan hirveästi.

Kirjan päähenkilö Meg elää karmeassa parisuhteessa ja yrittää kirjoittaa suurta romaaniaan; henkensä pitimiksi Meg joutuu kuitenkin suoltamaan genrefiktiota (toden totta, huudahtaa genrelukija. Mikä kaamea kohtalo!) ja kirjoittamaan arvioita lehtiin. Erilaisten sattumien kautta Meg päätyy arvioimaan kirjan, jonka kirjoittajan mielestä olemme kaikki jo kuolleet ja nyt meillä on mahdollisuus, omaa sankaritarinaamme elämällä, pyristellä kohti ikuista elämää. Mutta Meg ei halua elää ikuisesti - ja kukapa nyt oikeasti haluaisi?

Kaikista tavoistani poiketen kirjoitin muistiin kirjasta pätkän, joka nähdäkseni aukottomasti todistaa Megin parisuhteen olevan vähintäänkin tasoa "julma ja epätavallinen rangaistus". Kas näin:

"Almost a week later, on New Year's Day, I'd woken up in the house in Dartmouth, pressed my leg against Christopher's and then watched as he got up without looking at me and left the room. He'd clearly been unsettled by Christmas too, although he hadn't yet said why. The day ahead was gaping like a black hole. I couldn't go to the library, because it wasn't open. I couldn't read a book, because Christopher thought you should spend a day reading a book only if you were ill, or if someone was paying you to do it."

- Scarlett Thomas, Our Tragic Universe, sivu jotain 

Se, että pidin OTU:sta paljastaa varmaan täydelliseksi valheeksi usein huutelemani väitteeni siitä, että vihaan metafysiikkaa. (Siis sikäli tietenkin, että yhtään ymmärrän, mistä metafysiikassa on kyse.) OTU on mahtava kirja elämästä, kuolemasta, tarinoista, kirjoittamisesta, koirista ja neulomisesta. Se huomauttaa, vallan osuvasti, ettei kaikkien tässä elämässä ole suinkaan pakko olla sankareita - toisten on pakko olla hirviöitä tai muita arkkityyppejä. Siinä neulotaan sukkaa (sivumennen sanoen, halusin aika usein hypätä kirjaan Megin seuraksi, jos ei muutoin niin kertoakseni, että sukan neulominen on helppoa kuin heinänteko.) Siinä kasvetaan, muttei mihinkään erityiseen suuntaan, vaan pikemminkin kohti vapautta. Ja mikä parasta, OTU:n sivuille oli ihana uppoutua.

Luen nykyään harvoin kirjoja uudestaan, mutta OTU on varmaan pakko hankkia omaankin kirjahyllyyn, jotta voin sukeltaa sen maailmaan vähintään kerran vuodessa. Nythän lukukokemuksen tarjosi - tietenkin - kirjasto.

PS. Our Tragic Universen voi varmaan huoletta lukea, vaikka vihaisikin genrefiktiota. Kirjan fantastiset elementit olivat niin vähäiset, että vastaavaa voi löytää mistä tahansa mainstreamiksi luettavasta.

Zoo City

Lauren Beukesin Zoo City oli hieno. Ja vähän ahdistava, koska Zoo Cityn maailma on kaikkea muuta kuin kovin kaunis.

Zoo Cityn päähenkilöllä, Zinzillä, on seuralaisenaan Laiskiainen. Ilmiö ei ole aivan uusi: 80-luvulta alkaen on rikollisten (tai ehkä syntisten) seuraksi ilmestynyt toteemieläin, ja jos sellaisen on sattunut saamaan, on ero eläimestä mahdotonta. Eläinseuralaiset tekevät kantajistaan (zoot) yhteiskunnan hylkiöitä, mutta ne myös antavat kantajilleen erityisiä taitoja, ja entinen pop-toimittaja, addikti ja rangaistusvanki Zinzi asuu slummissa ja käyttää taitojaan kadonneen omaisuuden etsimiseen. Omaisuuden, ei ihmisten - ei ennen kuin on pakko.

Zinzi on vaikea päähenkilö, siis siinä mielessä, että hänestä ei ole aivan helppo pitää, mutta häntä on kuitenkin helppo ymmärtää. Kovapintainen Zinzi joutuu etsimään tietään vaikeassa tilanteessa, ja sortuu usein tekemään asioita, joita mieluummin ei tekisi - ehkä Laiskiainen kuvaakin Zinzin laiskuutta tehdä vaikeita valintoja jos helpompiakin on tarjolla? Laiskiaisesta sen sijaan oli erityisen helppo pitää - jollain tasolla hätkähdyttävintä koko kirjassa oli muuten ihmisten julmuus toteemieläimiään kohtaan, vaikka ei sen varmaankaan pitäisi hätkähdyttää - ihmiset ovat hyvin julmia sekä itseään että eläimiä kohtaan, joten eihän julmuudessa, joka kohdistuu näiden kahden komboon, mitään kovin ihmeellistä ole?

Pidin kovasti Beukesin Etelä-Afrikasta - vaikka ympäristö oli aika raaka, se oli myös elävä ja hyvin kuvattu. Beukes ei kauheasti sorru selittämään toteemieläinten ilmiötä ja lukija joutuu muutoinkin olemaan tarkkaavainen pysyäkseen kärryillä tai ymmärtääkseen Beukesin maailmaa, mutta tämä tekee nähdäkseni kirjasta vain paremman - jollain tavallahan on hieman kummallista kun lukijalle selitetään juurta jaksain fiktiivisen maailman toimintaperiaatteet. ZC:ssä suurin osa selityksestä esitetään dokumenttien transkriptien tai kuvausten muodossa, ja näistä saakin ihan tarpeeksi irti pysyäkseen kyydissä.

ZC:n juoni oli ehkä paikoin sekavahko, mutta olennaisinta oli - ainakin itselleni, Laiskiaisen lisäksi - Zinzin kasvu.

License to Ensorcell

Havaitsin juuri, että olen paukuttanut Sivukirjastoon tänä vuonna tähän mennessä 73 postausta. Se tekee tästä Sivukirjaston toiseksi tuotteliaimman vuoden ikinä. Voitte varmaankin luottavaisin mielin odottaa kirjoitustahdin yllättävää ja totaalista hiipumista niin, ettei vuodesta ikinä ehdi tulla tuotteliainta.

Hieman tätä aiemmin havaitsin, että kirjaston uutuusluettelo oli tällä kaksiviikkoiskaudella riemastuttava bonanza. Ihana Espoon Fantasia! Päivän arvoitus on tosin se, missä välissä kuvittelen ehtiväni lukemaan kaikki kirjaston kirjat ja vielä mielellään joitakin omiani (esimerkiksi joululahjaksi saamani Kevin Kellyn What Technology Wants pitäisi käsitellä pikimmiten, vaikuttaa kiinnostavalta.)

Toukokuussa havaitsin myös, että Katharine Kerr on siirtynyt urbaanin fantasian tai ... no, sanotaan tämä nyt ihan suoraan, paranormaalin romantiikan genreen, eikä oikeastaan mikään (paitsi tietynlainen teini-iästä päälle jäänyt Kerr-fanitus) selitä sitä, että hankin tämän hengentuotteen Kindlelle, jotta saatoin lukea sitä esimerkiksi niillä lounashetkillä, joille pääsin livistämään yksin. Siis kun varmaan olisin voinut käyttää nekin tunnit esim. lukemalla What Technology Wantsia, josta tosin en omista sähköistä painosta.

Kuvitelkaa nyt tilanne: sitä on kaikessa rauhassa lounaalla lukemassa kirjaa nimeltä License to Ensorcell (miksi, miksi noin kauhea nimi?), jossa nuori, nätti ja alipainoinen paranormaaleiden asioiden tutkija kohtaa Interpolin agentin selvittäessään murhattujen ihmissusien kohtaloa, kun esimiehen esimies (erinomaisen mukava tyyppi onneksi) liittyy lounaspöydässä seuraan ja tiedustelee, että no mitäs sä oikein sillä Kindle-applikaatiollasi luet. Fiksu nainen olisi sanonut naama peruslukemilla, että tällaista erinomaisen kiinnostavaa teosta nimeltään What Technology Wants, vähemmän fiksu rouva Sivukirjasto yritti mumista kirjan nimen nopeasti, vajota maan alle ja vaihtaa pää punaisena äkkiä puheenaihetta.

Siltä varalta, että edeltävä kohtaus ei riitä kirja-arvioksi (vaikka sen kyllä pitäisi), pari irrallista pointtia Kerrin uusimmasta:

• Interpolin agentti on israelilainen. Siinä sinänsä ei ole mitään vikaa. Tulee vaan kiusallinen olo kun kirjailija alkaa ottaa kantaa Lähi-Idän tilanteeseen edes ohimennen, puolia valiten. Täältä kylmästä pohjoisesta kun asiat eivät vaikuta niin kovin mustavalkoisilta.
• Interpolin agentti (jota kai lähinnä voidaan kuvata sanalla hunk) on epäromanttinen ja tylsä, ja paranormaalin romantiikan edustajaksi koko tuotos on ... no, reippaan moderni kylläkin, mutta silti aika epäkiinnostava.
• Kirjan päähenkilö jää vähän valjuksi, enkä ole varma, onnistuuko Kerr käsittelemään sankarittarensa painoasiaa lopulta kuitenkaan kovin rakentavasti: on tietysti tavallaan virkistävää, ettei päähenkilö ole langanlaiha vain koska aineenvaihdunta on mitä on huolimatta siitä, että syö päivittäin hevoisen, mutta ehkä vielä virkistävämpää olisi ollut, jos koko painoasialle olisi vain viitattu kintaalla.

Tuomio: sopii teini-iässä Kerrin tuotantoon ihastuneille, paranormaalin romantiikan bestiksille ja kaikille, joiden mielestä Bond-leffoista väännetyt kirjojen nimet ovat hauskoja. LtE:in myötä annan myös vihdoin periksi ja luon tänne "paranormali romantiikka" -tägin.

Winterfair Gifts

Lois McMaster Bujoldin lyhyt tarina Winterfair Gifts oli minusta laskettavissa kirjaksi vain, jos Shelfari löytäisi sen ihan omana teoksenaan. Löysi. Se tietenkin tarkoittaa, että äänikirjana kuuntelemastani tarinasta on sanottava muutama sana (mutta ei kovin montaa, olisi noloa kirjoittaa itse tarinaa pidempi juttu.)

WG sijoittuu Vorkosigan-universumiin Milesin häiden kiireisimpiin valmisteluihin, ja kertoo häitä edeltävästä hässäkästä erään Vorkosiganin talon tuoreen vartiomiehen kautta. Koska kirjojen hyperaktiivinen päähenkilö Miles on tässä selkeästi sivuroolissa, ei WG ole ihan niin vangitseva kuin Bujoldin Vorkosigan-romskut, ja paikoin se tuntui juonensa puolesta jopa turhan ilmeiseltä ja jotenkin ... rakennetulta, tavalla, josta en niin välittänyt. Mutta onhan se kuitenkin Bujoldin Vorkosigan-tarina, ja kehnoimmillaankin niitä vaan rakstaa.

The Half-Made World

Ensitutustumiseni Felix Gilmaniin - joka on Locuksen jokavuotinen suosikki - tapahtui äänikirjan kautta. The Half-Made World saattoi tästä kyllä hieman kärsiä. Keskittymiskykyä oli hieman vähänlaisesti, enkä vieläkään ole ihan varma, onko keskittymisen herpaantuessa ongelma kuulijassa, lukijassa vai kirjassa.

Monella tavalla TH-MW oli kyllä mainio. Se oli nimittäin aika omalaatuinen höyrypunkteos maailmasta, joka ei ole täysin ... valmis. Eletään fiktiivisellä mantereella, jonka itäosissa sivistys on vanhempaa ja maailma jotakuinkin paikallaan. Keskivaiheilla mannerta vallasta taistelevat Gun ja Line, joista ensinmainittu on rikollisiin yksilöihin nojaava ryöväriorganisaatio ja jälkimmäinen lauma höyrykoneita palvelemaan alistettuja ihmisiä. Lännessä maailma on kesken, ja siellä asuu alkuperäiskansa, jolla saattaa olla hallussaan jotain, jolla pyssysankareiden ja linjan sota saataisiin vihdoin loppumaan - mutta onko mitenkään ok, että kumpikaan puoli voittaa? Psykiatri ja toinen päähenkilöistä, Liv Alverhuysen, matkustaa länteen työskentelemään sodassa haavoittuneita hoitavaan sairaalaan; samaan sairaalaan matkustaa myös asemiesten agentti Creedmoor, tehtävänään löytää sairaalasta mies, joka ehkä tietää jotain alkuperäiskansan salaisuudesta ... ja perässä höyryää linja, etunenässä byrokraatti Lowry. Seuraa seikkailua, josta osa on vauhdikasta ja osa kaipaisi hieman tiukkaa kustannustoimittajaa (tai ainakin eri lukijaa äänikirjalle.)

Olin kuitenkin tosi vaikuttunut Gilmanin luomasta maailmasta; sekä Gun että Line ovat puistattavia keksintöjä. Gilman ei myöskään sorru ilmeisiin juonenkäännetemppuihin, ja sekä Creedmoor että tohtori Liv ovat virkistävän inhimillisiä vikoineen ja hyvine puolineen. Puolivalmis maailmakin toimi hienosti; se, onko kyseessä vertauskuva sivistyksen etenemiselle vai ei selviää vain kirjan lukemalla haha.

The Illumination

Kämmenet hikosivat taannoin kun tajusin, että kirjastoon on hommattu Kevin Brockmeierin uusin teos, The Illumination, enkä minä edes tiennyt sellaisesta. Varasin sen tietysti heti, mutta toisissa olosuhteissa olisin varmaan ostanut empimättä (esimerkiksi, jos olisin törmännyt siihen ensin kirjakaupassa. Amazon, miksette koskaan suosittele minulle mitään hyvää?)

The Illumination alkaa, kun ihmisten kipu muuttuu valoksi, jonka kaikki voivat nähdä. Ilmiö on maailmanlaajuinen, eikä sille löydy selitystä - mutta tämä hämmentävä ja kauniilta kuulostava tapahtuma on osaksi vain taustaa itse kirjalle, joka kertoo kuudesta ihmisestä, jotka kaikki saavat käsiinsä rakkaudentunnustuksista koostuvan päiväkirjan. Sitä, miten oma tai muiden tuska sekä päiväkirja kutakin kirjan henkilöä muuttavat, onkin kirjassa keskeisintä.

Minua jäi hämmästyttämään se, miten huolettomasti Brockmeier törsää kaksi isoa ideaa yhteen kirjaan, ja vaikka kaikki eivät käsittääkseni ole tästä tuhlailevaisuudesta pitäneet, teki se kivun muuttumisesta valoksi ainakin itseni kohdalla jotenkin vielä kauniimpaa, korostaen samalla koko ilmiön surumielisyyttä. Keskivaiheilla tosin huomasin, etteivät kaikki kirjan hahmot kantaneet yhtä hyvin ja yhtä pitkälle kuin toiset, mutta lopulta mikään ei tuntunut liialliselta ja kirjan loppu oli mahtava. Pidin myös siitä, ettei kirjassa kukaan kokenut ihmeitä - hieman alakuloiset tarinat saattoivat päättyä ylävireisemmin tai yhtä surumielisinä kuin olivat alkaneetkin, mutta jotain oli kuitenkin aina tapahtunut.

Pidän Brockmeierista kirja kirjalta enemmän.

Rocannonin maailma

Olen lukenut Ursula K. Le Guinilta (voi että oli vaikea nimi kirjoitettavaksi tähän vaiheeseen viikkoa) lähinnä Maameren tarinoita, uusimman nuortenkirjasarjan ja Lavinian, joita kaikkia olen rakastanut kauheasti. Sen takia tuntuu vähän oudolta, etten ole koskenut rouvan scifiin pitkällä tikullakaan, vaikka se täyttää klassikon tunnusmerkit kevyesti. No, nyt sitten Avain on suomentanut varhaista Le Guinia; valinta, jonka epäilen salaa olevan finanssipoliittinen itsemurha - joskin arvokkaan päämäärän puolesta.

Rocannonin maailma on lyhyt tarina etnologi Rocannonista, joka on tutkimassa galaktisen sodan aikana kaukaista planeettaa jäädessään yhtäkkiä sinne jumiin: viholliset tuhoavat viestintälaitteet. Onneksi liittolaisissa löytyy.

En nyt mene juoneen sen syvemmin, koska Rocannonin maailma kannattaa ilman muuta lukea, ja juonesta saa toki parhaiten kiinni sillä tavalla. On kuitenkin suoraan sanottuna hieman hämmentävää, miten yksi ohut kirja voi olla tällainen sekoitus scifiä ja hyvinkin korkeaa fantasiaa - jotenkin on hankala sanoa Rocannonin maailman edustavan mitään yhtä tyylilajia. Välillä tuli mieleen pappa Tolkien - maailman kuvauksessa on samankaltaista lumoutumista.

Jollain tavalla Rm tuntuu heijastelevan myös aikaa, jona se on kirjoitettu. Vaikka Le Guin ei sorru saarnaamaan, näkyvät ajan aatteet tekstissä etenkin Rocannonin alkuperäiskansoja kunnioittavana asenteena.

Erityisbonus siitä, että Le Guin on uskaltanut lopettaa kirjansa juuri niin lyhyeen kuin on hyvältä tuntunut.

Hull Zero Three

Greg Bearin uutuutta, Hull Zero Threetä, mainostetaan trillerinä - mutta ei se tietenkään ollut oikein mitään sinnepäinkään, jos trillerin tarkoituksena nyt ylipäänsä on luoda jännitystä. Ei se mitään. HZT:llä oli muita ansioita.

HZT:n lähtökohta on yksinkertainen: mies herää avaruusaluksesta, kylmissään ja lähes yksin. Muut nukkuvat vielä, mutta hänet on herätetty - vaan miksi? Ja kuka hän oikeastaan on? Kuka on mystinen tyttö, joka hänet herätti, keitä ovat satunnaisesti tavatut muut matkustajat?

Ei juonesta sen enempää, koska HZT on oikeastaan matka, jonka aikana selvitetään vastauksia - pikkuhiljaa. Kirjassa parasta antia olivat nähdäkseni pohdinnat ihmisyyden luonteesta ylipäänsä, ja näitä pohdintoja käydään, kun selvitetään päähenkilön taustaa ja avaruusaluksen tarkoitusta ja historiaa. Pohdiskelu yhdistettynä Bearin kirjoitustyyliin nostavat HZT:n scifihömppäseikkailusta hieman korkeammalle tasolle - olkoonkin nyt, että kirjoitustyyli vaati ainakin allekirjoittaneelta melkoisesti keskittymistä syystä tai toisesta. Yksi näistä syistä saattoi tosin olla se, etten oikein saanut mitään irti siitä huolellisesta miljöön ja ympäristön satunnaisten hirviöiden kuvailusta, jota Bear antaumuksella harjoittaa. Hirviöt olivat sitäpaitsi aivan ennennäkemättömän epähirvittäviä, mikä saattoi puolestaan hyvinkin lätistää teoksen trilleriantia vielä entisestäänkin.

Hiljaisuus soi h-mollissa

Koska bongasin Mari Strachanin Hiljaisuus soi h-mollissa -kirjan eräästä blogista, aion nyt ensi töikseni käydä katsomassa mitä itseäni huomattavasti parempia kirja-arvioita kirjoittava Raija sai aiheesta irti, ja sitten komppaan.

...no eikä. Kyllä taas joudutte lukemaan lähinnä omia fiiliksiäni.

Ihan vakavasti puhuen, tykkäsin kovasti Strachanin esikoisteoksesta, mutta koko lukukokemuksesta teki hieman surrealistisen se, etten oikein tajunnut, miksi se on suomennettu. Älkää ymmärtäkö väärin, Hshm on ehdottoman hyvä ja suomentamisen arvoinen kirja, mutta se on samalla myös sellainen kirja, jollaisia ei juuri koskaan suomenneta. (Etenkään Kariston toimesta, jonka yhä yhdistän teini-ikäni Ajan pyörä -käännöksiin ja niiden kimaltaviin kansiin. Ehkä juuri siksi oli niin ihanaa, että tämän yllättävän teoksen oli suomentanut juuri Karisto.) Ja Taikakirjaimet selittää suomennoksenkin.

Strachan kertoo walesiläiskylästä ja varhaisteini-ikäisestä Gwennistä ilmeisesti joskus 50-luvulla. Kylässä tapahtuu murha, ja tämä mysteeriä seurataan Gwennin silmien kautta. Gwenni myös lentää unissaan ja näkee joskus etiäisiä - tapahtumia, jotka osittain (mutta eivät aivan tarkasti) kuvaavat sitä, mitä tuleman pitää. Tämä jää kirjailijan taholta aika selittämättömäksi taidoksi, mikä lisää taianomaista tunnelmaa ja lukijan vapautta tulkita asian miten tahtoo. Sekä lentäminen että murha kalpenevat kuitenkin yhteisön ihmissuhteiden, yksilöiden välisen ja perheiden sisäisen dynamiikan kuvauksella, ja ainakin minusta kirjan parasta antia on juuri se, miten Gwenni alkaa ymmärtää sitä, miten menneisyys vaikuttaa väistämättä myös siihen, miten ihmiset nyt käyttäytyvät.

Kirjan ahdistavinta antia on kuvaus Gwennin ja Gwennin äidin suhteesta, ja mikäli Gwennin ympärillä ei olisi täyspäisiä aikuisia lopulta isoa liutaa, tuntuisi Hshm ehkä hieman itsetarkoitukselliselta kurjuudella mässäilyltä, mutta tämä ansa vältetään kuitenkin komeasti.

Toivottavasti Strachania suomennetaan vielä lisääkin.

Drowned Wednesday

En tiedä, miten aina onnistun päätymään tähän samaan suohon, mutta reippaan Sivukirjasto-backlogin putsauksen jälkeen (huhtikuussa) annoin itselleni hieman hengähdysaikaa, ja nyt se samainen backlog pullistelee taas yli äyräidensä. Luen nopeammin kuin viitsin blogata.

No, niin - sarjan loppuosan saatte luultavasti yhtenä tai kahtena könttäpostauksena, mutta tässä vielä oman postauksensa saava Garth Nixin Keys to the Kingdom -sarjan kolmas osa, Drowned Wednesday.

DW kertoo Arthurin seikkailuista keskiviikkona maagisessa kuningaskunnassa. Treffit Hukkuneen Keskiviikon kanssa menevät hieman mönkään, mutta kun tapaaminen vihdoin saadaan järjestymään, selviää, että tällä kertaa apua kaipaa periaatteessa yhteistyöhaluinen Keskiviikko. Arthur käärii hihat ja lähtee pelastamaan perintöään ja viikonpäivistä kolmatta.

DW on kovasti merellinen seikkailu, ja vaikka alku oli hieman tukkoinen tällä(kin) kertaa, loppu rullasi eteenpäin vauhdikkaasti. Luulen, että alan lukijana joko kasvaa tai taantua sille tasolle, jossa suoraviivainen mutta hieman surrealistinen seikkailu vetoaa. (Ajattelen tätä mieluummin kasvuprosessina.)

Sarjan neljä seuraavaa osaa odottavat jo lukuvuoroaan, kiitos kirjastolaitoksen. (Uskoakseni kirjastolaitosta ei voi liiaksi kiitellä. Tämän ehkä tiesittekin.)

River Marked

Briggs-kiintiö alkaa ehkä olla täydenpuoleinen tämän kevään osalta, mutta vielä sananen - ja tällä kertaa todella tarkoitan sitä, sananen - Mercy-sarjan uusimmasta osasta nimeltä River Marked.

River Markedin lukemalla saa nimittäin täsmälleen sitä, mitä tilaa - RM on osapuilleen yhtä viihdyttävä kuin sarja keskimäärin tähänkin asti (eli melkoisen, mutta ei aivan yllä edellisen osan, Silver Bornen tasolle.) Erikoisbonuksena Yhdysvaltain alkuperäiskansojen asiat, jotka saivat ainakin rouva Sivukirjaston miettimään puoli kirjaa, josko alkuperäiskansat ovat ihan oukkei sen kanssa, miten rouva Briggs heidän myyttejään käsittelee - täältä käsin kun on aika vaikea moista arvata.

Jos on jo Mercyn kanssa tuttavallisissa väleissä, ei takuulla menetä mitään sarjan uusimman parissa, ja jos ei vielä ole, kannattaa ehkä aloittaa sarjan alkupäästä.

Sitten tärkeämpiin asioihin: se, joka lainasi Kitty-kirjani (oletettavasti polttareissani) ilmoittautukoon oitis. Haluan tietää, missä ne ovat. (Jos olen itse jemmannut ne jonnekin kirjahyllyn taakse, unohtakaa tämä kohta.)

Terminal World

Ainoan Alastair Reynolds -kokemukseni on tähän asti tarjonnut Jäänpuskijat, josta pidin kohtuullisen paljon. Niinpä odotin Terminal Worldilta hieman samanlaista, mukaansatempaavaa elämystä. En ihan saanut sitä.

Ensinnäkin - tämä oli varmaankin lukijan moka - odotin, että kaikki Reynoldsit olisivat galaktista scifiä, mutta TW ei ollenkaan ole. Kyseessä on pikemminkin steampunk-kirja, joka sijoittuu kauas, kauas tulevaisuuteen (koska kirjassa viitataan kotiplaneettaan nimellä "Earth", oletin toki, että kyseessä on Maa, mutta Wikipedian neropatit tietävät kertoa, että kyseessä on oikeastaan Mars, mikä selittää aika paljon kirjan miljöön kohtuullisen ahdistavasta karuudesta). Genrevalinta yllätti, vaikka sinänsä kyllä höyrypunkista pidänkin.

Tarina alkaa Spearpointista, spiraalinmuotoisesta, ylempiin ilmakehän kerroksiin sijoittuvasta kaupungista, jossa teknologian toimiminen riippuu siitä, millä alueella kulloinkin satutaan olemaan. Alueet saattavat myös liikkua, eivätkä ihmiset täysin ongelmitta sopeudu aluemuutokseen - aina eivät sopeudu ollenkaan, kuten päähenkilö Quillon hyvin tietää. Quillon saa kuulla, että hänen vanhat liittolaisensa ja kansansa edustajat (nykyiset vihulaiset) ovat hänen kannoillaan, ja pakenee Spearpointista yhdessä Meroka-nimisen tytön kanssa. Spearpointin ulkopuolella avautuu maailma, joka on laajempi kuin Quillon tiesikään. Erinäisten, tyypillisen uskottavien sattumusten kautta Quillon ja Meroka päätyvät Swarm-nimisen zeppeliinilaivaston kynsiin, ja hyvinkin puolet kirjasta vietetään Swarmin sisäpolitiikkaan tutustuen.

Tykkäsin kirjassa eritoten niistä kohdista, joissa pureuduttiin planeetan historiaan ja selityksiin siitä, miksi teknologian toimintavarmuus vaihtelee niin rajusti - nämä kun eivät ihan lukiofysiikalla olleet mitään itsestäänselvyyksiä (tai ehkä ne nykylukiolaisille olisivat, mene tiedä.) En välittänyt juurikaan itse tarinasta - se oli ehkä hieman hidastempoinen, ja päähenkilönä Quillonista oli kyllä todella vaikea kiinnostua. Lisäksi koin kirjan ympäristön sen verran ahdistavana, etten oikein päässyt minkäänlaista lukemisen flow-elämystä lähellekään TW:n kanssa.

Pointsit kuitenkin niistä tarkkaan mietityistä fysiikan visioista. Tykkään. (Ja tämä on muuten käsittääkseni ilmestymässä suomeksi joskus syksyllä. Olisinpa tiennyt.)

Judge

Sain vihdoin luettua Karen Travissin The Wess'har Wars -sarjan loppuun. Tähän asti sarjan kiinnostavinta antia ovat olleet eettiset kysymykset, joita on näppärästi käsitelty eräänlaisen galaktisen yli-ihmismuukalaislajin (ite keksitty yhdyssana) kautta; näihin kysymyksiin kuuluu mm. lihansyönti (mikä oikeus meistä kellään on käyttää hyväkseen toista elävää ja tuntevaa olentoa, kun - ja tämä on tärkeää - meillä kerran on vaihtoehto) ja toisaalta kuolemattomuuden tuomat mahdollisuudet ja, eipäs unohdeta, riskit - onko yksilöllä tässä suhteessa jotain oikeuksia yli yhteisen hyvän?

Sarjan heikointa antia ovatkin sitten puolestaan olleet hieman toisteiset jaksot, joissa kerrataan aiemmin tapahtunutta ja päähenkilöiden melkoisen kaavamaiset sisäiset prosessit. Viimeisessä kirjassa, Judgessa päähenkilöitä kiinnostavammiksi nousivat oikeastaan sivuhahmot ... mutta ei mennä asioiden edelle, tässä lyhyt yhteenveto juonesta:

Judgessa galaktiset yli-ihmismuukalaiset saapuvat Maahan laittamaan ekologisen katastrofin partaalla hoippuvaa planeettaa kuntoon. Suostuvatko Maan asukkaat vähennystoimiin ja elämäntyylin muutoksiin helposti vai pitääkö mennä vaikeimman kautta? Entäpä saavatko Maan eri liittoumien ja valtioiden ahneet johtajat käsiinsä päähenkilökolmikon kantaman c'naatat-loisen, joka tekee tartunnan saaneesta käytännössä kuolemattoman?

...siinä, lupasinhan jotain lyhyttä, enkö luvannutkin? Kysymyksiin saatte vastaukset lukemalla kirjan itse, ja kyllä Judge kannattaakin lukea, jos ei muuta niin siksi, että se herättää ajatuksia. (Sitäpaitsi se on aika helppolukuinen.) Tällä kertaa heränneet ajatukset olivat hieman ristiriitaisia: päästääkö Traviss päähenkilönsä kuitenkin lopulta liian helpolla? (Ehkä, mutta miksi vastauksen tässäkään pitäisi olla jotain mustavalkoista, kun elämässä ja ihmisenä kasvussa tuntuu kuitenkin olevan kyse lähinnä harmaan sävyjen löytämisestä?) Löytyykö päähenkilöiden polyamoriseen suhdetilanteeseen sitten kuitenkin hieman liian siisti ratkaisu? (Ja eikö toisaalta ole hienoa, että kukin voi toimia kuten parhaaksi näkee?) Onko aiempien kirjojen antisankari Rayat sittenkin sarjan tiukimmalla selkärangalla varustettu, eniten henkilökohtaista kasvua osoittava tyyppi (ja silti kaamea limanuljaska)?

Juonensa puolesta Judge ei ole kovin konventionaalinen, mutta se ei ehkä ole lainkaan huono asia. Elämä ei oikeasti aina muistuta draaman kaarta.